No eihän se nyt ihan putkeen menny...

-sanat joita on tullut käytettyä useamminkin tällä missiomatkalla, viimeksi isommin kun minä ja uskollinen ratsuväkeni onnistuimme myöhästymään Jerusalemista Eilatiin menevästä bussista, kantaen muassamme sekä oman että toisen tiimin valmiiksi lunastettuja bussilippuja. Eli, toinenkin tiimi myöhästyi bussista. Kaksin aina kaunihimpi.

Onneksi oli onni onnettomuudessa ja suurin kärsijä päätyi olemaan allekirjoittaneen liideri-ylpays. Onnistuimme vielä kiertoreittiä käyttäen matkustamaan vikalla mahdollisella bussilla Eilatiin ennenkuin sapatti olisi katkaissut yritykset. Täällä kun bussit lakkaa pääsääntöisesti kulkemasta kolmen jälkeen perjantaina ja kulkevat taas vasta lauantai-illalla seuraavan kerran. Eli siinä välissä jos haluat matkustaa, niin sittenhän kävelet tai vaihdat jonkun tyttöoppilaista riittävään määrään kameleita lopputiimille. Sekin vaihtoehto jo ehti käymään mielessä, mutta onneksi nyt kävi näin. Liputkin saimme vielä vaihdettua myöhemmin ilman suurempia lisäkustannuksia, ja siinä vaiheessa mr. Budjettikin huokaisi syvään.

Kuten tyhmemmällekin tuli selväksi, nyt ollaan Eilatissa, etelä-Israelissa Punaisen meren rannalla. Kyseessä siis aktion Israel-osan viimeinen viikko, ns. äksönviikko. Joka tarkoittaa sitä että oppilaat (ja staffikin parhaansa mukaan) rentoutuu ja lomailee ja oppilaat harrastaa erityisesti koulumaksuissa tarkoitukseen korvamerkityillä rahoilla kesälajeja kuten sukellusta, wake-boardingia, snorklausta yms. sen mukaan miten itse tahtovat. Ja viikon päästä siis Suomi ja Suomi-aktio kutsuvat. Jee! ..kai.

Viimeviikko piestiin menemään Jerusalemissa. Jerusalem on kaunis kaupunki, kiehtovakin, ja monella tapaa haastava. Joskus illalla rauhoittuessani päivästä ja mahtavia maisemia katsellessani kyselin Jumalalta että:

-God, what do you think of your city? -Jumala mitä sä ajattelet sun kaupungistas?

Kaikki se uskonnollisuus ja kiivaus ja eripura ja historia ja kauneus ja raamatullisuus ja. kaikki. Eipä sitä osaa oikein selittää. Jerusalem – kannattaa käydä. Suosittelen myös tsubuilukaupungiksi, sen kauneuden ja hyvän viban takia. Myös parhaimpia lenkkeilynäköaloja pitkään aikaan löytyi täältä. Ja fillaria tai moottoripyörää tuli kovasti ikävä.

(Maisemia rukoustornin huipulta)

Mä tulin tänne jo muutaman päivän ennen tiimiä osallistumaan YWAM:in (missionuorten) liiderikokoontumisiin, lähinnä tarkkailijan roolissa, mutta oli ihan mielenkiintoset muutama päivä. Ja oli hauskaa kun varmuuden vuoksi missionuorista käytettiin keskusteluissa nimeä "firma". Agenttimeininkiä, jee. :) Mutta oli hyvähenkiset ja mielenkiintoset setit, eiköhän YWAM tuu jatkossa oleen vielä vahvemmin mukana Pyhässä maassakin.

Meidän viikon ohjelma koostui pitkälti King of Kings –seurakunnassa palvelemisesta, sekä samassa yhteydessä olevassa 24h rukoustornissa palvelemisesta. Pidettiin pyhäkoulua ja rukoiltiin väkevästi ja vähemmän väkevästi ja ylisteltiin ja siivottiin ja lajiteltiin nuotteja ja katuevankeliointiakin ohjelmassa oli vähäsen. Oli ihan hyvä viikko, taas kerran erilainen kuin edelliset – ja hyvä niin. Lisäksi positiivisiin kokemuksiin kuului srkunnan yhteyshenkilön viikon lopussa tarjoama lounas. Kiva päästä kerran reissun aikana syömään ihan oikeastikin hyvin. : )

(Bene ja. Kuten huomaatte paikalliset vaikutteet ovat alkaneet vallata sijaa meissä. Siispä kipat päässä. Tai kipot, ei se näin suomalaiselle oo niin nuukaa. Tai siis brasilialaiselle.)

Tietenkin tutustuimme myös historiallisiin paikkoihin jonkin verran (minä ja opaskirjani pätevänä matkaoppaanamme – liideristä pitää olla moneksi) jakävimme holocaust-museossa jne. Ettei historia unohtuisi. Ja asiaankuuluvasti kuljimme vanhassa kaupungissa tinkien rajusti matkamuistoista ja koitimme vältellä arabeja jotka heittelivät seurueen naisjäseniä pikkukivillä takapuoleen ja ostimme paljon ja lisää pitaleipää markkinoilta ja.. perussettiä.

(turistikuvia Jerusalemin nähtävyyksistä. Kärsimyksen tie ja vanhan kaupungin muurit tuli ainakin nähtyä kuten selkeästi kuvista näkyy.. )

Taas kerran viikon aikana itse yllätyin siitä mitä ja miten pieneltä tuntuvia asioita ne ovatkaan jotka ”make the difference” – joilla on merkitystä.

Yhtenä vapaailtana tapasin yhden jenkkitytön joka oli Israelissa reissussa ja joka oli käväissyt Tel-Avivin soppakeittiöllä jeesimässä yhtenä päivänä. En mä sitä yhtään tuntenut, mutta jostain syystä päädyin ottamaan sellasen kokosuoran ”otetaan nyt susta sit ihan kunnolla selvää” –asenteen ja päädyimme juttelemaan varmaan viisi tuntia. Elämästä ja Jumalasta ja seksistä ja asioista mistä nyt yleensäkin jutellaan puolituttujen kanssa. Jaoimme tarinoita puolin ja toisin ja mietimme elämää, sillä tytöllä.kin kun oli ihan kohtuu raskaita vaiheita jo tarinassaan.

Hän totesi yhdessä välissä olevansa väsynyt yrittämään tavoitella Jumalaa, yrittämään kurotella Jumalan puoleen. Että hän oli tullut Israeliinkin toivoen että täällä jotain voisi aueta, mutta koko aika olikin ollut vaan kovin raskasta jollain tapaa. ­Mä kun näen asian niin, että Jumala kuitenkin (luonteensa mukaisesti, isänä) on koko ajan se joka tavoittelee meitä, reaches out for us, kurottaa meidän puoleemme, mutta me vaan usein ollaan niin puusilmiä tai etsitään sitä tavoittelua, sitä ojennettua kättä, ihan vääristä paikoista ettei me huomata niitä asioita ja tapoja joilla Jumala meitä kohti ojentuu ja meitä ohjaa. Ja, sanoin sen myös.

Ja että yksi niistä vahvimmista signaaleista siitä että Jumala ojentaa kättä puoleemme on toiset ihmiset. Toisten ihmisten tapaaminen, sen yhteyden löytyminen, niiden kanssa jaetut hetket ja käydyt merkitykselliset keskustelut. Ja siinä hetkessä kun keskusteltiin Jerusalemin illassa, se nimenomaan oli mulle Jumalaa, sitä miten Jumala puhuu ja toimii, sitä että monen pienen sattuman ja mutkan kautta kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä päätyy juttelemaan pitkään ja isosti elämän isoimmista asioista niin että sillä on molemmille merkitystä. Se on sitä mikä tekee elämästä... isompaa. Erityistä. Se, on Jumala joka on mukana siinä mun elämässä.

Puhuin myös DTS:stä ja siitä miten se monesti auttaa ihmisten elämässä ja vahvasti olin sitä mieltä ettei se hänellekään haitaksi olis. Tai, vois olla varteenotettava vaihtoehto. Ja seuraavana päivänä hän kävi vielä morjestamassa mein tiimejä (molemmat tiimimme oli siis Jerusalemissa samaan aikaan, eri paikoissa vain) ja totes vaan että: ”mahtava porukka teillä.”Se lämmitti mieltä. Äidin ylpeys lapsistani, nääs.

Joka tapauksessa, juuri eilen sain mailia siltä tytöltä, ja hän kertoi vahvasti suunnittelevansa DTS:ään menemistä ja aikoo eka vaan tehdä töitä sen verran että saa rahat hankittua. Ja kertoi myös että se Jerusalemissa keskusteltu ilta oli käytännössä pelastanut sen koko Israelin kuukauden mittaisen reissun. Kääntänyt lopputuloksen positiiviseksi. Että se oli ollut rukousvastaus siihen pyyntöön Jumalan puoleen että: "Anna mulle joku suunta mihin mennä." Ja että Jumala oli ja on puhutellut häntä sen kautta paljon ja antanut uskoa siihen että Jumala on ja kuulee ja välittää.

Niin, se on se mitä Jumala on ja miten Jumala tekee. Ja mä olen erittäin onnellinen siitä, ja siitä että aina välillä noita tilanteita tulee eteen. Musta riippumatta, onneksi. Ja mulla itsellä koko missiomatkan alkupuoli oli, kuten jollekin olin sanonutkin, ollut vähän sellasta harmaata. Ihan ok, ei mitään valittamista, mutta vähän sellasta ”duunia”. Ilman sitä jotain, kipinää, tai keveyttä, tai..sielua. Mutta toi yks keskustelu riitti kääntämään sen. Ton jälkeen mun mieliala on ollut ihan erilainen. Tuli värit. Silti, välillä tulee tunne että haluais tehdä jotain enemmän.kin, kuin vaan puhua, kuunnella, keskustella. Jotain isoa ja suurta ja merkittävää ja mahtavaa. Ja silti, välillä juuri toi, noi "pienet" asiat - tuntuu isoilta ja mahtavilta.

Niin paljon se mulle näemmä merkitsee: -puhuminen, elämäntarinat, surut ja ilot ja suruista.kin esiin puskeva elämän kauneus ja sen kaiken haastavuus ja mielekkyys ja järjettömyys ja ne kaikki kysymysmerkit sinne loppuun...

Ja kun vielä jälkeenpäin kuulee, että se sama keskustelu on ollut merkityksellinen myös sille toiselle, sille toiselle merkityksellisin tavoin, niin eihän siinä voi kuin. Kiittää Jumalaa, niistä pienistä mutta kovin isoista hetkistä.

Puhuttiin myös seksistä,(pahoitteluni kaikille joiden mielestä seksistä ei pidä puhua, puhuttiin silti) kuten mainitsin. Ja neitsyydestä ja sen menettämisestä ja epämenettämisestä ja hän kertoi että jotakuinkin kaikki hänen uskovat ystävänsä olivat viimeisen puolen vuoden sisään antaneet sen pois. Hän, 22v. tyttö, ehkä yllätykseksenikin, kaverituen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan ollut sitä tehnyt. Joka on siis mahtava juttu, iso juttu, jonka mielipiteen tietysti kerroin ja parhaani mukaan kannustin jatkamaan samalla linjalla. Mutta siinä jutellessamme yksi asia jonka hän sanoi sai mut miettimään asioita vähän enemmän.kin.

”Mun (uskovaiset) poikaystävät on aina kyllä kunnioittaneet mun periaatteita ja vakaumusta, mutta mä oon silti aina saanut olla se joka on siirrellyt niitä käsiä pois ja pitänyt kiinni niistä rajoista, mutta on se välillä ollu tosi raskasta ja vaikeeta.”

Niin kun mulle ainakin usein käy, vasta sanoessani jonkin asian oikeastaan tajusinkin sen.

”Se ongelma on siinä että ne kunnioittaa sun periaatteita, ei sua. Joka on ihan eri asia. Ja joka tarkoittaa sitä että joko niillä ei ole omia periaatteita kyseisestä asiasta, tai niiden periaatteet on erilaiset. Joka tarkoittaa sitä että siinä vaiheessa kun sulle ja sun periaatteille tulee heikompi päivä niin... sillon ei oo enää periaatteita välissä mitä niiden täytyis kunnioittaa ja kun siellä ei oo enää ketään pitämässä niistä rajoista kiinni niin... sillonhan sitä yleensä sit mennään...”

Se ei riitä että se poikaystävä sanoo kunnioittavansa toisen periaatteita. Se ei vaan kanna mihinkään. Koska periaatteille tulee aina huonoja päiviä, heikkoja hetkiä, ja jos se kunnioitus ei oo sitä ihmistä itseään kohtaan, niin se ei kanna mihinkään.

”Se ite halus sitä... Oli sillä se periaate mut sit se muutti mieltään... Mä haluan vaan sitä mitä se haluaa.” -Lauseita joita me, miehet käytetään vähän liian helposti. Jos me kunnioitetaan sitä toista, ihmisenä, oikeasti, niin eikö me haluta sen parasta? Ei sitä mitä se haluaa, vaan sen parasta. Ja siinä on eroa. Hetkellisesti ihmiset saattaa haluta asioita jotka ei oo niille millään tavalla parasta, ja jos kenen niin miehen (näin miehenä puhuen ja ehkä raamatullisestä perheenpää -näkökulmastakin) tehtävä niissä tilanteissa pitäs mun ymmärtääkseni olla sen näkeminen mikä toiselle on oikeasti parasta ja sen vastuun kantaminen siitä päätöksestä.

Jollain tavalla me miehet kuitenkin ollaan päästetty ittemme sellasiks säälittäviksi vässyköiksi, että me ollaan työnnetty monesti naisille kaikki se vastuu noissa jutuissa. Että miehet vaan puskee ja puskee ja naiset sit joutuu taistelemaan siellä ”moraalin linnakkeilla” yksin ja viimeisillä voimillaan niin kauan kunnes ei enää jaksa tai kunnes hääkello pelastaa.

”Pelastaa.” Ja aika usein taitaa olla niin ettei se pelasta. Ja, no eihän se ihan noin pitäs mennä. Eihän se nyt ihan putkeen oo mennyt. En mä näe tossa mitään millään tavalla miehekästä. Mä tunnen ei-uskovaisia, tyttöjäkin, jotka on tossa asiassa miehekkäämpiä kuin monet uskovaiset miehet. Jotka kunnioittaa sitä toista silloinkin kun sen periaatteilla on heikompi hetki. Ja joille mä nostan hattua. Ja, eihän sen ihan niin pitäs mennä.

Kunnioitus, periaatteet, toisen paras. Olisko tossa meillä vielä vähän tekemistä..? Jos alettaskin kunnioittamaan niitä tyttöjä ihan oikeasti, näkemään ja pitämään huolta siitä toisen parhaasta ihan oikeasti, ja jos niitä periaatteita ja vakaumusta ei jollakin meistä ole, niin aletaan hyvänen aika rakentamaan niitä. Jostain se pitää alottaa. Ja sen voi alottaa myös uudestaan. Myös nollista. Kokeilkaa vaikka.

Ja tytöt. Ei, ei se riitä. Tein pitää etsiä siitä toisesta sen periaatteet, se mihin sen kunnioitus kohdistuu. Oikeasti. Ja, tarvittaessa antakaa sen mennä.

Loppuun pikku ajatus englanniks vähän aiheeseen liittyen, joka nyt vaan toimii paremmin sillä kielellä. Lainaus yhdestä kirjasta jota luin jossain, alkuun vanha rooman valtakunnan aikainen sanonta, silloinkin asia oli näemmä jo todettu:

" Post coitum omne animal triste"

“After sexual union, each of the creatures is sad”

...in the vastness of the universe, a smalla attempt at closeness has been made. Two have tried to cure loneliness through the temporary joining of their bodies. But in only a matter of moments, even the attempt is over, and one is alone again...

That´s what it is. How I guess it too often goes. But I believe it was ment to be more like…

To understand and be understood.

To know, really know, what another is thinking.

To say what you will, and be sure it is accepted as of value or sifted through without reproof.

To be you, really you, and to know you are loved –

This, is near-heaven.

Tää on naisten suihku!

(Näkymää Tiberiaksen huipulta)

Kolmisen viikkoa Israelissa takana, kolmisen viikkoa edessä. Aikaa vietetään tällä hetkellä siis puolimatkan krouvissa. Ihan hyvä mesta.

Onnistuin myös tossa jossain välissä täyttämään vuosia, ja juhlistin sitä hankkimalla ruokamyrkytyksen, ja pyörtymällä vessaan lyöden pääni vessanpönttöön ja oksentaen samalla. Ei onnistuis meinaa nuorelta mieheltä moinen. Oon (ilmeisesti) ajatellut että kun nyt on päässyt hyvään pyörtyilyvauhtiin, niin pidetään kone käynnissä. Päässä on vielä monta kohtaa jossa on tilaa kuhmuille. Mutta, se oli muutaman päivän morjestus, ja nyt olen taas kuosissa. Äiti älä huoli.

Otetaanpa pari yleistystä Israelista tähän alkuun:
-Israelissa ei oikeastaan ole ylipainoisia nuoria miehiä. Johtuneeko sitten kolmen vuoden asepalveluksesta, en osaa sanoa. Kuitenkin, tyypit on ihan kuosissa täällä.
-Josta päästäänkin siihen erikoisuuteen, että kaikki (viisi tai jotain, mutta kuitenkin) pojat joiden kanssa oon täällä jutellut, on ollut innoissaan armeijaan menosta, tai ovat hirmu tyytyväisiä armeijassa olosta tai sen käymisestä. Vähän eri meininki kuin suomessa. Mutta, onhan täällä noilla noi lomapuvut kyllä huomattavasti khuulimmat.kin.
-Kolmas havainto asiaan epäliittyen on että Israelin rannoilla yleisin ääni ei suinkaan ole aaltojen lempeä liplatus, vaan KLOP KLOP KLOP! -eli Israelilaisten suurta suosiota nauttima, rantaping-pongiksikin kutsuttu Matkot -peli. Jossa siis lyödään kössipallon tapaista palloa toisilleen, kovaa, vanerimailoilla. Siitä se ääni. Jos olette olleet Israelissa, tiedätte mistä puhun. Jos tulette Israeliin, tulette tietämään.

Niin, ryhmä-rämämme on tällä hetkellä Tiberiaksessa, Gennesaretinjärven rannoilla. Tiberias on kaupunki joka sijaitsee kukkulan rinteessä, joten täällä tasaista katua löytyy rantakadun lisäksi noin 30 metriä. Ylämäkitreenejä on siis tullut oppilaiden kanssa tehtyä. (niil on kuulemma pohkeet kipeet - jes!) Saatiin täältä vuokrattua jopa oma huoneistontynkä jossa majoitutaan, joten on saatu vähän enemmän rauhaa ja omaa aikaa tiimille Tel-Avivin hostellielämöintien jälkeen.

Edelleen silti mun aivoille tuottaa vaivaa se, että mun tieto ja visuaaliset havainnot on niin ristiriidassa. Tässäkin kaupingissa kuulemma "käytännössä ei ole väkivaltarikollisuutta, ryöstelyä tms." , mutta kun kävelee tuolla huudeilla niin visuaaliset havainnot koko ajan syöttää aivoille viestiä että "tää on niin morjesta seutua että täällä ei voi olla ihan turvallista". Se on hassua. Mahtavaa sinänsä että on olemassa maita ja kaupunkeja jotka on turvallisia, mutta hassua miten tää infrastruktuuri riitelee sen käsityksen kanssa joka mielessä on turvallisesta seudusta. Eli suomeksi: kun on sairaan roskasta ja rähjästä seutua, niin siihen on vaan tottunut ja oppinut että siellä ei oo turvallista. No, täällä on.

Yhteyshenkilö täällä on taas ollut todella mainio, Jumalalle siitä taas pointsit, ja palvelutehtävät on käsittäneet enemmän evankeliointia. Tänäänkin oltiin jakamassa hengellistä materiaalia yhdessä isossa pääteiden risteyksessä punasissa valoissa jonoileviin autoihin (homma tehtiin tarkotuksella sapattina ennen auringonlaskua, jolloin ääriortodoksit eivät aja autolla, josta syystä vaara joutua kivitetyksi tai henkisesti pahoinpidellyksi on huomattavasti pienempi) joka oli kokemuksena ihan kiva ja muutenkin ohjelmassa on ollut erilaista materiaalinjakelua eri mestoissa. Myös käytännönpalvelua on tehty, mutta vähemmän kuin ekoilla viikoilla. On ollut myös hauska huomata että täällä on tarvinnut / päässyt puhumaan espanjaa, latinoita kun on täällä aika paljon. Pidettiin mm. yksi kotikokous espanjaksi. Hauskaa.

(kirjallisuudenjakoa liikennevaloissa)

Oma fiiliksensä täällä Israelissa evankelioinnissa kyllä on, kun pitää olla vähän matalalla profiililla liikenteessä. Sniikkailla. Pitää mm. varoa johdattelemasta ääriortodekseja meidän majapaikkaan, tai pitää silmät auki siltä varalta että ortodoksipikkupoikia on laitettu vakoilemaan meidän tekemisiä. Hauska juttuhan on myös, että viikonlopuksi meidän alapuoliseen kämppään tupsahti tuvan täydeltä karvalakkipäisiä ortodekseja viettään sapattia. Ei menty ainakaan vielä jakaan niille traktaatteja, keräillään vielä rohkeutta marttyyriuteen..

Tiimin kanssa on mennyt ihan hyvin, palaute ollut edelleen hyvää ja oma vointikin ihan ok. Välillä nyt meinaa kohtuusti väsyttää, mutta se ei ole vaarallista. Nyt kun on saatu oma jääkaappi ja keittiö niin oon päässyt nostamaan ruuan tasoakin vähän, tosin budjettikin on ehkä vähän venynyt. (silti, TIETYSTI, hanskassa pysyen :) Mutta, Tel-Aviv vedettiinkin alle 3e/oppilas/päivä -budjetilla. Ja tänhintasessa maassa se lasketaan suoritukseksi.

Asia minkä on huomannut on että aika pitkälti tällasen tiimin johtamisessa on kyse ihmissuhdejohtamisesta. Kehitellään ja kuunnellaan ja ratkotaan ihmissuhteita ja niiden ongelmia. Siis kyllä, kehitellään myös niitä ongelmia tarpeen tullen. Siinä ohessa sitten myös tehdään vähän evankeliointia ja palvelutyötä ja piestään itseämme ja toisiamme myös "hengellisesti" eteenpäin. Mutta, elämässä on aika pitkälti kyse juuri ihmissuhteista ja niiden käsittelystä, ja mä mielelläni kutsun DTS:ää elämänkouluksi. Ja sellainen tahtoisin sen juuri olevan. Ja totuushan on ettei ole olemassa erikseen hengellistä elämää, ja sitten jotain maallista osaa ja maallisia ihmissuhteita. Se on kaikki yhtä ja kaikki liittyy kaikkeen. Joten - kaikki ihmissuhdekriisit ja ongelmat tiimissa otetaan mielellään vastaan, niin tervalta kuin se niiden käsittely välillä tuntuisikin. Johtajuudessakin taitaa olla kyse enemmän kuuntelemisesta kuin puhumisesta. Kaksi korvaa - yksi suu, niin kai se menee.

Asia jonka itsessä on huomannut joka on vähän muuttunut johtajuuden myötä, on että sellaisissa tilanteissa joissa normaalisti kuittais heti jollekin ihmiselle sen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, ja kuittais todennäkösesti vielä puolipurevasti, niin nyt tämän armottoman johtajuuden vastuun kantajana sitä huomaakin nielaisevansa useimmiten sen ekan kommentin, ja pyrkivänsä antamaan sen palautteen vähän rakentavammin myöhemmin joko kaikille yhdessä, tai k.o. henkilölle yksin. Ja, kai toi on sitten eräänlaista kasvua. Eli, kai tää mullekin ihan hyvää tekee.
Loppukevennykseksi pakko laittaa tositapahtuma Tel-Avivilaisesta hostellista:

Eräs tyttöoppilaamme oli menossa suihkuun, ja hengaili siinä naisten suihkuhuoneen eteisessä, kun ovi aukesi ja sinne oli tulossa toinen hostellivieras.
"Tää on naisten suihku!" -oppilas totesi, ja laittoi oven kiinni toisen edestä.
Hetken päästä oveen koputettiin, ja kun oppilas avasi oven siellä oven takana oli se sama henkilö.
"Tää on naisten suihku!" -oppilas totesi jälleen tiukkaan äänensävyyn, johon toinen henkilö pienen hiljaisuuden jälkeen vastasi:
"Mä olen nainen!"

....Seurauksena runsain mitoin hiljaista suomalaista häpeää ja mahdollisimman nopea pakeneminen paikalta.

Opetus: joskus on hyvä katsoa (kahdesti) ennenkuin katua.

Pyhä maa ja hummusta leivänpäälle.

(Tel-Avivin rantaviivaa. Pääsin myös vähän surffille yks päivä.)

Ekat kymmenisen päivää Israeliittina takana. Matka tänne suju hyvin, ennalta sovittiin kaikki peitetarinat joilla päästään tullista läpi ja se menikin ilman suurempia ongelmia, mä kun matkanjohtajana olen niin kovin vakuuttava.
Pari päivää oltiin toisen tiimimme kanssa yhessä samassa hostellissa, ja oli kiva vaihdella kuulumisia, kunnes sitten ne lähti Haifaan ja me halvempaan hostelliin. Joka onkin osoittautunut hauskaksi mestaksi. Tää on tällänen pieni ja kommuunityyppinen, ja välillä nukutaan dormeissa (sellanen huone jossa on paljon punkkia, ei kuitenkaan punkkeja) ja välillä nukutaan kattoterassilla patjoilla tai teltassa tai sohvilla. Eli vaihtelua riittää. Joka on ihan hauskaa, mutta myös tietysti haastavaakin.
Ja tietysti "hengellisen" tiimin vetäminen töllasessa nuorisohostellissa tuo omat haasteensa. Silti tuntuu siltä että tämä on ollut oikea päätös olla täällä, oikeassa maailmassa, sen sijaan että asuttas jossain uskovaisten kuplassa ja sieltä tehtäs pistokeikkoja "normaalien ihmisten" pariin. Täällä on mahtavia persoonallisuuksia ja paljon eri kansallisuuksia ja äärettömän luonnollista ottaa puheeksi se mistä tulee ja mitä varten on täällä. Joka aukaisee taas tilaa muulle keskustelulle jos joku haluaa keskustella.

Ja sekin varmaan kertoo jotain että hostellin pitäjä jostain syystä tykkää meistä kovin, ja YYA-sopimuksen mukaisesti me ollaan tarjouduttu mm. siivottu tää mesta kerran, mutta se on myös kokannut meille mahtavan illallisen, josta muut vieraat joutuivat maksamaan. Ja melkein huvitti kun se siirrätytti muita vieraita istumaan pöydän toiseen päähän että mein lössille tulee tilaa. Niinkun oltais muka jotain tärkeitäkin. Lisäksi mun ei tarvii maksaa fillarista vuokraa ja pyykinpesu on ilmasta jne. Suhdetoiminta on siis ollut kunnossa.
Eli, ihan hyvä, toivotaan että jossain vaiheessa ehtis ja päätyis keskustelemaan sen kanssa syvällisemminkin.

(kokkailua hostellin terassilla)

Muutenkin Israel on ollut meille hyvä. Ihmiset ollu mukavia ja Tel-Aviv kiva. Ja kivaa on myös se että täällä on niin turvallista, ei tarvii pälyillä ympärilleen edes illalla syrjäkujilla. Argentiinan jälkeen se tuntuu oudolta. Ja meikää aina naurattaa kun mä olen jonkun kyydissä täällä kun nää on sellasia puoliurpoja kuskeja kaikki.
Myös kaikki meidän kontaktit on ollu mainioita, Jumala on siis siinäkin (kaikista mun epäilyistäö huolimatta) pitänyt huolen, ja ollaan saatu tehdä joka päivä ihan kunnolla hommia. Nyt viikonlopun laitoin vapaaksi että porukka jaksaa taas ensviikolla painaa. Ollaan oltu palvelemassa parilla soppakeittiöllä, toisessa ruokittiin ja vaatettiin joku 35 ihmistä (joista 3 halus ottaa Jeesuksen vastaan) ja toisessa tuli paikalle 150 ihmistä. Ja ruokkiminen tarkottaa että ne istutetaan pöytiin ja niille tarjoillaan kunnon ateriat. Ja kun mestoille mahtuu vaan puolet kerrallaan, niin sit se tehdään kahesti. Jonka jälkeen ne saa vielä ruokakassit ja valita vaatteita itelleen. Suurin osa noista ruuanhakijoista on vanhuksia, ja niistä suurin osa venäjää puhuvia. Lisäksi etiopialaisia oli aika paljon.
Oli uusi kokemus jälleen itelle, ja laittohan se taas miettimään. Avun tarvitsijoita on paljon mutta auttajia vähän. Ja saatiin paljon ruuanloppuja mukaan, hyvä. Muutenhan me syödäänkin vaan leipää ja hummusta (sellanen kikherneistä tehty tahna mitä täällä on joka ruuassa). Budjettimatkailijoitahan tässä ollaan, ja Israelissa ruoka on todella kallista joten budjetissa pysyminen vaatii hieman suunnittelua ja yksinkertaisempaa ruokavaliota. (hintaennätyksenä täällä sellanen mars-jäätelöpönikkä joka suomessa maksaa nelisen euroa. Täällä - 10 euroa. Ostin, jotain muuta jäätelöä. :)

Soppakeittiön lisäksi ollaan auteltu seurakuntia ja ministryjä nuorten gospel-cafessa ja siivottu ja järjestelty jne. Aika käytännönpainotteista ollut, mutta periaate on me tehdään sitä mitä pyydetään. Sitä missä apua tarvitaan. Ensi sunnuntaina lähdetään Tiberiakseen Gennesaretin järven rannalle, jossa luvassa on enemmmän evankeliointia ym. jännää. Hyvä niin, toive on että oppilaat sais mahdollisimman paljon kokemusta erilaisista jutuista. Siellä saadaan myös oma kämppä käyttöön joka on myös hyvä välillä, saadaan vähän yksityisyyttä ja on helpompi hiljentyä.kin.

(mahtava papparainen seurakunnasta. Mustakin tulee vanhana noin cool jos musta tulee vanha.)

Ollaan saatu käydä myös parissa paikallisessa messiaanisessa jumalanpalveluksessa. Hyviä olleet, ja onhan siinä oma fiiliksensä kun ne vetää jotain old-school hebrealaista laulua jota on pienenä jo kuunnellut.
Eipä tässä muuta kun Viktor Klimenkon tunnelmissa - Baruch haba, b´shem adonai, halleluja.
(siunattu olkoon Hän joka tulee Herran nimessä.)

Pyörtymisiä ja oravanpyöriä

Kuntoutuskeskus jossa asuttiin ja työskenneltiin.kin


Alkaa Tanska.kin oleen nähty. Eli todellisuudessa Tanskasta on nähty hyvinkin vähän, mutta ainakin nyt jotain ja sen perusteella uskallan listata muutamia yleistyksiä:
1. Tanskassa tuulee aina
2. Siitä johtuen nurkat on täynnä tuulimyllyjä, tai -voimaloita
3. Tanska on selkeesti eurooppalaisempi maa, joten talot on ihan söpöjä, mutta rakennusteknisesti jälkeenjääneitä. Ja kylmiä.
4. Tanska on äärettömän kallis maa, ruoka varsinkin.... huh!
5. Tanskalainen salami on pinkkiä ja siten kovin epäilyttävää.

On ollut ihan hyvää aikaa täällä nää kymmenen päivää, mutta ylihuomenna siis lähdetään kohti Pyhempiä Maita. Israel ja lämpimämmät veneenaluset siis kutsuvat. Onneksi.

Tanskan osuus osoittautui paitsi kalliiksi, myös aika käytännönpainotteiseksi. Ollaan tiimin kanssa niin tehty raksahommia (tokassa kuvassa), kitketty rikkaruohoja, kuin siivottu vessojakin. Ja sen lisäksi mukaan on mahtunut niin letkajenkkaa kuin saarnojakin sekä aamu- ja iltahartauksia ja raamattutuntia ja Juha Tapiota sekä monta hyvää niin rukous- kuin hiljaistakin hetkeä. Yksi asia mikä on kirkastunut mulle on ollut se fakta, että vaikka tässä nyt kuinka ollaankin lähetystyössä, niin silti kyseessä on kuitenkin oppilaiden "työharjoittelu" -osuus. Eli, tässä ollaan matkassa ainakin yhtä paljon oppilaita, kuin "saavutettavia" ja palveltavia ihmisiäkin varten. Ja mahtavaa on ollut huomata, ja niiltä iteltäänkin kuulla, sitä duunia mitä Jumala on painanut menemään (pitkää päivää...) noissa oppilaissa ja niiden kanssa. Ne prosessit ja se miten oppilaat niihin suhtautuu, siitä huolimatta että aina ne ei oo helpoimpia käsiteltäviä, ne on vaan hienoja. Ja tärkeitä. Ja sydäntä lämmittää se kun näkee sitä kasvua ja muutosta noissa. mokomissa. Ja jälleen kerran sitä vaan toteaa että dts:ään mahtuu paljon hyviä juttuja. Edelleen, näin liiderinkin näkökulmasta, suosittelen.

Tiimin johtaminen on kai mennyt ihan hyvin, tää on ollut kuitenkin kohtuu helppoa tähän asti, paikallinen beissi oli isosti mukana ohjelman suunnittelussa, joten haaste kasvaa suuresti kun lähetään Israeliin ja kohti suuria aukkoja päiväohjelmassa. Ja tiimin ulkomaalaisvahvistus vaihtuu englanninkielisestä portugalinkieliseen. Mutta on tässä omat haasteensa ollut tässäkin (kuten letkajenkan tanssiminen). Pidin tossa just kyselytunnin tiimille siitä että miten olen tehnyt ja mitä voisin tehdä erilailla tai paremmin. Palaute, oli hyvää.

Meillä oli tossa sellaset kansainväliset food-partyt srkunnalla, jonne piti tehdä sitten jotain suomalaisia ruokia. No, valitsin ehkä helpoimmat mahdolliset mitä sitten tehtiin, että ei voi epäonnistua edes silmät kiinni... lopputuloksena että toista en kehdannut edes viedä sinne, ja toinenkaan ei ollut todellakaan hyvää. Siinä pikku kokki-esa taas hetken aikaa pysyy housuissaan. :)

Asia mistä Jumala mua puhutteli kyseisissä juhlamissa oli kun eräs Myanmarilainen pakolaisperhe laulo jotakin laulua siinä edessä sydämensä kyllyydestä, varsinkin se perheen isä. Ihan täpöllä veti. Ja, no ei nyt niin hirveen teknisesti täydellinen se suoritus siinä ollut. Sitä katsoessa ja kuunnellessa sitä kuitenkin niin selkeästi tajus miten syvältä sydämestä se laulu tuli, siinä oli jotain ihan oikeaa kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka kenties oli koko perheen johdattanut turvaan Tanskaan. Ja siinä jotenkin hävetti se varsinkin oma ja meidän tiimin.kin pyrkimys täydellisyyteen kaikessa tekemisessä ja se virheiden pelkääminen. Se tyrha ylpeys. Kun totuus on, että jos se tekeminen, oli se sitten laulu tai puhe, tulee sydämestä ja siihen laittaa kaikkensa, niin se on ihan sama miten päin pyllyä se menee teknisesti, se joka tapauksessa koskettaa yleisöä ja niiden sydämiä paljon enemmän kuin se teknisesti puhdas ja kaikkien taiteen sääntöjen mukainen suoritus, josta kenties puuttuu se sydän. Se sielu. Joten, noistakin asioista tuli sitten oppilaiden kanssa puhuttua.

(kuva kansainvälisistä food-partyista seurakunnalta, oli ihan hyvä meno.)

Niin, välillä Jumala tuntuu keksivän vähän erikoisempiakin keinoja puhutella. Kuten alkuviikosta, kun meillä oli aamuviideltä paikallisen dts:n kanssa rukousparituntinen, jonka alkuun sitten yks poika sai epilepsiakohtauksen ja putos metrisen pöydän päältä otsalleen lattialle. No siinä sitten tietysti porukka rupes sitä tyyppiä hoitaan ja osa meni toiseen huoneeseen ja meikä siinä annoin eka jonkun puisen lastan suuhunpantavaksi (kuulostaapa hyvältä) ja kun siinä oli niin monta tyyppiä jo hoitamassa sitä niin ajattelin että seurailen vaan siitä vierestä että joskus jos tulee sellanen tilanne niin osaan sit vaikka yksinkin jeesiä vastaavan kohtauksen saanutta.

Noooh, sit mulle tuli vähän sellanen hassu olo, ja seuraavaksi mä avasin silmät portailta istumasta ja ihmettelin että miten mä nyt yhtäkkiä olin noin nukahtanut, ja porukkaa oli siinä ympärillä kyselemässä että miten mä voin. Mä tietysti olin ihan kunnossa, omasta mielestäni, ihmettelin vaan että -mitävitsiä- mutta ehkä kolmen sekunnin päästä sammuin uudestaan, ja siitä herätessäni tajusin jo että olin sitten pyörtynyt. Vieläpä varmuuden vuoksi kahdesti. Ja porukka oli tietysti kovasti huolissaan.

No ei siinä, siitä sitten hipsin yläkertaan toipuilemaan ja juomaan vähän, ja totesin että Juhaa sattuu vähän leukaan (olin siis pudonnut suoraan seisaaltani, Josh oli vähän saanut kiinni, onneksi) mutta ei siitä jäänyt muuta kun vähän jännä olo päähän vähäksi aikaa ja hiukan kipeä leuka. Päälimmäisenä tunteena siinä nyt kuitenkin oli sellanen kohtuu häpeä. Että "ei mun nyt ihan näin pitänyt tätä johtajan hommaa hoitaa, niin mielenkiintonen kokemus kun toi pyörtyminen olikin".
Mutta sen jälkeen kun se kohtauksen saanut poika oli vesimelonin kokoisen kuhmunsa kanssa viety petiin, me mentiin jatkamaan mentiin jatkamaan kesken jäänyttä rukousta ja siinä oli tietysti vähän erilainen intensiteetti porukalla rukoilla edellisten juttujen jälkeen. Niinsanotusti oli helppo lähestyä Jumalaa. Ja itsekin sitä ehti siinä miettiä, että kaikesta huolimatta, voihan tohon suhtautua niinkin että ihan hyvä että mulle kävi noin, eipähän pääse taas liikaa kukkoilemaan omissa voimissaan kun ratkasuksi kiperiin tilanteisiin on päättänyt ottaa pyörtyilyn. Tietysti sitä voi aina selitellä kellonajalla ja syömättömyydellä ja vaikka millä, mutta... turhaahan se.

Jokatapauksessa, kyseinen tapahtuma poiki monta hyvää asiaa oppilaidenkin keskuudessa. Yksi tyttö totes mm. että: "mä olin jotenkin aina ajatellu vaan että jos nyt mitä tahansa tuleekin, niin kyllä esa sen hoitaa. Ja nyt sitten kun se (päättikin pyörtyä) ja makas siinä maassa niin mä tajusin että Jumala on ainut kehen mä voin ja kehen mun pitää oikeesti laittaa turvani. Koska ihminen, on vaan ihminen.
Amen sille.
Ja toisellekin tytölle Jumala puhu samanlaisista asioista, isään tai poikaystävään turvaamisesta Jumalan sijaan, ja se on sen jälkeen käynyt (onnistuneesti) niitä asioita läpi täällä ja jakanut muillekin niistä. Ja pakko sanoa sekin, että kyllä se mun ja tiimin rukouselämää virkistytti ihan hyvästi. Muisti taas sen että ei kaikki asiat olekaan niin itsestäänselviä. Hyvä asia sekin. Ja lähensi se meitä tiimiläisiäkin toisiimme. Erittäin hyvä asia sekin.
Eli, se mun pyörtymisosuus tosta aamusta voitaneen laskea jopa hyväksi jutuksi. Tulosten valossa. En mä nyt ehkä kovin ylpeä suorituksestani ole, mutta en mä sille mitään enää voi. Ja olihan se mielenkiintonen kokemus, noin kertaalleen koettuna ainakin. Tai siis kahdesti.

Niin, ja se kohtauksen saanut sankarikin toipu ihan hyvin, raskainta siinä sille varmaan oli että se olis kuukauden päästä saanut ajokortin kun ei ollut vuoteen ollut kohtauksia, nyt se sitten jäi saamatta. Mutta, ehkä sen sitten piti mennä niin.

Täällä kun ollaan oltu aika paljon kuntoutus- ja vieroituskeskusten kanssa tekemisisssä (mm. asutaan yhdessä sellaisessa), niin on tullut tavattua ja juteltuakin vähän erikohtaloisten ihmisten kanssa kuin normaalisti. Mm. eilen pidettiin iltahartautta (ja pelattiin jalkapalloa) yhdessä mestassa missä juttelin pojan kanssa josta oli 11-vuotiaana tullut huumediileri, ja käyttäjä. Nyt se oli 21-v. ja ollut kaksi vuotta kuivilla, ja uskossa, ja tulevaisuus näytti ihan hyvältä.
Jokatapauksessa, asia mikä on pyörinyt mielessä on ollut se elämän "oravanpyörä", tai vuoristorata, ja siitä putoaminen. Se, että minkälaista elämä on niille jotka siinä kelkassa ei pysy mukana. Ja se että kuka sen oikeastaan määrittelee että kuka siinä kelkassa on pysynyt, ja kuka siitä pudonnut. Alkoholisti.kin kun voi olla niin monella tapaa. Ja syrjäytyä.kin voi niin monella tapaa.
Mitä ja millaset ne tulevaisuudennäkymät on niille, jotka ei siinä touhussa kestä mukana. Vai pitääkö siinä edes kestää? Ja kuka sen määrittelee että kuka on kestänyt ja kuka ei? Yhteiskuntako? Mitä SE sitten tarkoittaa? Vai pitääkö meidän vaan vertailla itseämme toisiimme?
Joskus kun kuulin joltain sellaisenkin mielipiteen että vertailu on suoraan paholaisen keksintö. Eli, onko elämässä kuitenkin kyse meidän ja Jumalan välisestä jutusta, riippumatta siitä mitä jotkut normit tai yhteiskunta sanois? Siitä että me tehdään niitä asioita mitä Jumala meiltä pyytää ja meille on varannut, eikä niitä asioita mitä meidän naapuri tekee tai mitä se pyytää meidän naapurilta..? Ja miten toi taas liittyy oravanpyöriin ja elämän vuoristoratoihin..? Niin, liittyykö?
En mä tiedä, kunhan kyselen.
ehkä.

Jatketaan, kyselytuntien merkeissä taas sitten Israelista.
Pitäkää huolta.


Ryhmä-rämä esittämässä epävireisiä melankolisia suomalaisia lauluja.

Ruåtsi paketissa, sitten Tanskaan leikkimään legoilla.

Niinpä esa ja hänen urheat viikinkinsä saivat samottua läpi villin ja vaarallisen ruotsinmaan julistaen Jumalan sanaa ja ostellen erilaisia suklaalaatuja.
-Ruotsissa Maraboun valikoimat on siis huomattavasti monipuolisemman kuin Suomessa. Ja muutenkin suklaahyllyjen monimuotoisuus on eri-hienoa.

Vietimme siis aktiomatkamme aluksi viitisen päivää Ruotsissa yhdellä Missionuorten beissillä, siellä oli YWAM:in 50-vuotisjuhlat, ja paikalle oli saapunut noin 900 missionuorta pohjoismaista ja baltianmaista. Siitä ei ole sen enmpää kerrottavaa, käytiin vähän läpi mennyttä ja nykypäivää ja tulevaisuutta koskien missionuoria ja välillä syötiin ja nukuttiin jne. Perus meininkiä.

Omalla kohdalla suurimmat sankari-esan urotyöt tais jäädä siihen että ekana yönä kun eräällä mun oppilaista ei ollu makuupussia eikä sänkypaikkaa, jonkun sekaannuksen takia, mä annoin sille makuupussini ja menin sen seuraksi nukkuun autoon. Yritin kääntää huonon hyväksi, siinä jopa säkällä onnistuen koska siitä muodostukin lopulta yks viikon parhaista jutuista kun päädyttiin yöllisille kuutamoajeluille ja eväsretkille ja merenrantaisille täysikuisille jammailutuokioille. Niitä pieniä hetkiä jotka muistaa pitkään. Se nukkumispuoli jäi sitten vähän vähemmälle kylmyyden ja muiden mukavuutta vähentävien seikkojen takia, mutta sehän on vaan elämää.
Joten samalla vauhdilla sitten toisena päivänä vein oppilaan aamuviideltä lentokentälle, onnistuen myöhästyttämään sen siitä lentokoneesta ja päätyen sitten kaikkien säätöjen jälkeen seuraksi hengailemaan autossa kaupan parkkipaikalla jonkun neljä-viisi tuntia. Joka taas.kin muodostui tosi mukavaksi tapahtumaksi hyvien kaupasta haettujen aamupalatarvikkeiden ja Take Thatin seurassa. Välillä, ehkä useinkin jos sille antaa mahdollisuuden, ne elämän kivat hetket lähtee yllättävän epäkivan tuntusista tai arkisista asioista.
Toinen asia joka konferenssista jäi mieleen, oli kolehti. Sillä ruotsin beissillä oli vielä 145 tuhatta dollaria velkaa ennenkuin se paikka olis kokonaan niiden oma. Yhdessä kokouksessa kerättiin sitten kolehti. Alle tuhat ihmistä, kolehdin summa n. 146 tuhatta dollaria. Siinä meni velat. Ja, kyseessä on siis missionuoria jotka ei yleensä ole niitä rikkaimpia, toki siellä on joukossa joku varmasti antanut aika reilustikin. Jokatapauksessa, nyt kun suhe.kin suunnittelee hankkivansa omia tiloja, ottakaahan veljet ja siskot tosta mallia. Ei kauaa nokka tuhise lainojen maksussa. :)


(Iso-Vaalea elbaa Ruåtsalaisittain)

La-su oltiin sitten Göteborgissa suomalaisessa helluntaiseurakunnassa. Vedettiin kaksi kokousta, näiden oppilaiden ensimmäiset, toinen ruotsiksi (toki tulkaten, ei minun taholtani) ja toinen suomeksi. Ja kuten jossain totesin, kyynel tuli (äidin ylpeydestä?) silmäkulmaan ja hymy suupieleen kun oppilaat veti settinsä niin hyvin. Paremmin kun vetäisin itse, oma rooli oli vaan draamailla vähän. Totesin vaan koulun johtajalle siinä vieressä että mahtavia oppilaita meillä. Lämmitti mieltä. Hieno nähdä miten ne on kasvaneet. Mähän voisinkin täältä tullakin jo kotiin.
.


(Kuvisssa kokoustelua konferenssista ja urhea venäjä-leirille suunnittelemillani leppäkertuilla koristeltu pakumme. Ja pari oppilasta)

Eilen sitten päräyteltiin pakuilla tänne Tanskaan, ja täällä meidät otettiin mahtavan ystävällisesti vastaan paikallisella beissillä. Jakaannuttiin siis kahteen tiimiin nyt ja meidän tiimissä on kahden johtajan lisäksi kolme oppilasta. Me majotutaan kristillisellä kuntoutus/vieroituskeskuksella ja täällä ja muissakin paikoissa sitten tehdään käytännön palvelutyötä. Muun ohessa. Mutta siitä sitten seuraavissa päivityksissä. Tanska kuitenkin näyttää olevan oikein nätti maa. Ja onneksi lämpimämpi kuin Ruåtsi oli, ainakin toistaiseksi. Olkaa siunattuja, ja muistakaa että Tanskassa ulkomaalaiset visa-electoronit ei käy bensa-asemilla. Moi.

DeeTeeäSsä -mix , summer ´10

Mä nyt päätin sitten vetää tänne samaan settiin, blogiin, myös mun uusimmat kujeet, kun elämä vieraiden veneiden alla taas vahvasti kutsuu. Viikon päästä on tarkotus lähteä lasten kanssa maailmalle, matka vie Ruotsin ja Tanskan kautta Israeliin, ja tarkotus olis olla menossa aika tasan 2 kuukautta. Sen jälkeen tahkotaan Suomessa vielä evankeliointia kolme viikkoa, ja siitä viikon päästä tämä dts onkin sitten ohi. Mutta, ei nuolasta ennenkuin tipu lirisee, kauas on vielä pitkä matka. Jäähyväisitkuihin.kin siis.
On ollut mielenkiintonen kesä, erilainen, vauhdikas.kin. Autolla on tullut ajeltua ihan riittävästi (n. tuhat km/vkonloppu) ja on tullut päästyä tekeen juttuja mitä ei ihan normisti pääsis. Kuten nyt vaikka ne (surullisen?)kuuluisat karavaanarikuvaukset. Eli hauskaa on ollut, epätylsää.kin. Isosti kiitollinen tästä kesästä ja noista kaikista. (Kuva karavaanarijengistä ohessa, lisää kuvia lopussa.)




Mun olemiseni ja tekemisen täällä Ruurikkalassa on mennyt kai ihan hyvin, palaute on ainakin ollut aika positiivista. Sitä tossa just fiilistelin että harvassa työpaikassa 97% saadusta palautteesta on kannustavaa. No, täällä on, ja kiitos siitä. Eiköhän se jossain näykin toivottavasti.

Mä olen siis ollut täällä koulun henkilökunnassa, joka tarkoittaa sitä että mä, hienosti sanottuna, mentoroin ja tutoroin noita oppilaita, sekä autan kaikessa arjen pyörittämiseen liittyvässä. Ja ideana on tietysti myös opetuslapseuttaa niitä, siitäpä opetuslapseuskoulu-nimikin. Siinä kasvattamisen ohessa sitä taitaa tulla kasvaneeksi itsekin, välillä sen tiedostaen ja välillä ihan huomaamatta. Niin ainakin toivon.

Sen lisäksi mä jotenkin päädyin myös keittiövastaavaksi, pääkokiksi, eli olen tän kesän ajan pyörittänyt ton keittiön. Keskimäärin meillä on reilut 20 syöjää/päivä, välillä 30, eli pari ateriaa päivässä kun vääntää tai osan niistä oppilailla väännätyttää ja suunnittelee ja ostaa ruokavärkit, niin siihenkin menee osa ajasta.
No, ruuistakin saatu palaute onneksi on ollut kohtuu rohkaisevaa, pari hauskaa esimerkkiä mainitakseni tänään juuri yksi oppilaista kerto äitinsä kanssa käymästään keskustelusta:

Äiti huolissaan kyseli että mites tytön erikoisruokavalioiden kanssa, saako se ruokaa jne..
Oppilas oli siihen vastannut että: "meillä on siellä sellanen kokki, että kun mä meen sinne keittiöön ja sanon että mulle ei tarvii varmaan laittaa mitään tällä kertaa, niin sieltä tulee vastaus että -Turpa kiinni! ja hetken päästä pöytään ilmestyy joku erikoisannos johon on liitetty lappu jossa lukee että: Urpolle." (Ymmärtäväinen) Äiti siihen vaan oli todennut että voi kun mukavaa. .

(Itsehän en siis muista moista tapausta, ainakaan hyvin..)

Toinen oppilas kertoi että vaikka se ei mielestään ole mitenkään erityisesti kertonut porukoilleen mein koulun ruuista, niin sen porukat on alkaneet käyttää seuraavanlaisia saatesanoja perheen aterioilla:
"tää ei nyt varmaan oo ihan yhtä hyvää kun esan tekemä. ."
tai
"esa varmaan kyllä olis tehny tän paremmin"
tai
"tämmöstä esakaan ei varmaan osais tehdä.."

Lämpenin kyllä kun kuulin tosta, mahtavaa että jonkun vanhemmat kuulostaa kateellisilta mun tekemille ruuille, se on tunnustus jos joku. Vaikkei ne ruuat sitä ansaitsiskaan. Eli siitä huolimatta että vähän pelonsekasesti otin vastuun tosta keittiöstä alkukesästä, ikinä kun en ollut kokannut yli viidelle ihmiselle kerrallaan, niin ihan hyvin se on mennyt. Välillä aina tulee vähän kämmäiltyä, mutta se pitää jalat maan(keittiön)pinnalla. Toisaalta on se myös mahtava tunne kun sykkii ihan kumpillä muutaman tunnin ja sit sitä ruokaa syö kolmekymmentä erittäin tyytyväistä ihmistä. Palkitsevaa, sekin.
Myös tulkkailtua on tullut jonkin verran, oppitunteja ja keskusteluja, (ja riitojen selvittelyjä:) välillä kielille joita osaa ja välillä kielille joita toivois osaavansa. Hyvä kokemus ollut sekin. Väestön parturointi (armeijakampaukset siis?) on myös ollut mun vastuulla ja jotain draama queen - näytelmäjuttuja olen myös koittanut vähän opetttaa ja joku rumpuoppilaskin mulla on ollut. Eli kaikkea mitä nyt sattuu vähänkin osaamaan on yritetty tehdä. Futista ollaan pelailtu vähän paikallisten junnujen kanssa ja ollaan myös käyty venäläisten orpojen leirillä jeesimässä ja Helsingin urbaanissa unelmassa oltiin mukana palvelemassa.



..meidän "olohuone" ja venekalustoa..






..oppitunteja ja iltakokouksia..




..oppilaita opetetaan elämään tasapainoista elämää sekä koitetaan ohjata oikeaan. kirjaimellisesti..



..myös kunnosta pitää yrittää pitää huolta..


Muun toiminnan osalta mun kohdalla on kanssa mennyt ihan hyvästi, se ihmisten kanssa oleminen ja puhuminen ja niiden tukeminen, mikä nyt ennalta oli mun vahvempia osa-alueitani, on mennyt hyvin. Palaute on ollut melkein liiankin hyvää, kaikkien kanssa on erittäin hyvät välit, ja kaikista tykkään ja ne tykkää musta ihan oikeasti. Ja ehkä omalta osaltani olen myös saanut olla tukemassa sitä kasvua mitä täällä tapahtuu oppilaissa. Ja miksei henkilökunnassa yhtä lailla. Paljon on itketty itkevien kanssa ja iloittu iloitsevien. Välillä on porukalla ollut muutaman tunnin keittiöjameja, ja välillä on itkeskelty muutama tunti riihen kätköissä. Elämää, siis. Parhaimmillaan. Ja antaessaan on todellakin saanut.

Oppilaita meillä täällä on kahdeksan, iät sijoittuu 18 ja 30 väliin. Henkilökuntaa on kuusi. Hienoa, tai mahtavaa on kuitenkin ollut taas nähdä sitä muutosta ja kasvua mitä oppilaissa täällä tapahtuu, ja sehän se koulun koko idea onkin. Vaikka ollaankin vasta alle puolivälin ajassa mitattuna, niin onhan noi monella lailla erilaisia ja eri vaiheessa kun tullessaan, eikä kukaan onneksi huonolla lailla. Ja missiomatka tulee vielä muokkaamaan ja kasvattamaan meitä kaikkia varmasti paljon lisää. Taas on saanut nähdä miten paljon meillä ihmisillä, ihan kaikilla, on niitä haavoja ja asioita mitä pitää käydä läpi että se kasvu ja eheytyminen pääsee tapahtumaan. Ja mun mielestä tää on parhaita ympäristöjä siihen. (maksettu mainos, 3 euroa)

Nyt kun missio lähestyy, niin olo on aika pieni. Minään supermiehenä tässä ei olla lähdössä tiimiä johtamaan, vaan päinvastoin aika selkeä käsitys on siitä että jos se mun ominaisuuksista ja osaamisista olis kiinni, niin johtaminen ei olis kovin vahvoissa käsissä. Tässä kun pitäs olla sekä käytännön- että hengellinen johtaja, ja mulla toi käytäntö on se vahvempi puoli. Melko selkeästi olen viimepäivinä tiedostanut niitä omia rajojani ja puutteitani joita tiimin, ja varsinkin aktiotiimin, johtamisessa tarvitaan. Eli olen aika avoinna ottamaan vastaan apuja Jumalalta kaikkiin tekemisiini ja menemisiini. Joka sinänsä on hyvä asia. Ja sen varassa tässä uskaltaa lähteä, vaikka vähän paskat housussa lähteekin. Eli, eiköhän rukous tule olemaan osa päivärytmiä siellä aktiossa.kin, luultavasti vielä vahvemmin kun täällä. Mutta se lienee osa sitä juttua, kun on tässä esallakin vielä aika paljon kasvettavaa. Mutta syy siihen miksi mä sinne olen lähdössä on sama kuin siihen että olen täällä. Olen palvelemassa noita oppilaita ja auttamassa niitä, eli samanlaisella palvelevalla johtajuudella koitan vetää tulevan missionkin, mä olen valmise tekemään aika paljon niiden puolesta, ja kyllä ne sen tietää. Asia mitä nyt pitää vielä rukoilla on että Jumala vielä selkeyttää sen tavoitteen mikä meillä ja meidän työllä on siellä, että on aina se kiintopiste mitä kohti suunnataan jos meinaa eksyillä kurssista.


..supermies esa tavoittaa kohti taivaita..



Israel maana on sinänsä ihan jees, sitäkohtaan ei ole mitään pelkoja. Joskus 11 vuotta sitten (kauhean iso luku) olin siellä vapaaehtosena 3kk, mutta siitä ei hirveenä enää muistikuvia ole ja varmaan paikatkin on vähän muuttuneet. Eli mentaliteetti on kuin uuteen maahan lähtis. Mutta mä kuitenkin pidän yleisesti pidän israelilaisista, joka on ainakin ihan hyvä lähtökohta. :) Katsotaan mitä tuleman pitää, mielenkiintosia juttuja varmaan. Suoraa evankeliointiahan siellä ei saa tehdä, se on kiellettyä. Joten, sitten tehdään kieroa.

Tossa illan rukoustilaisuudessa asia mitä Jumala tais nostaa sydämelle oli ajatus siitä, että se mun ihmisten auttamisen halu on lähtösin mun rikkinäisestä sydämestä, siitä surustahan se aikanaan tavallaan nousi. Eli ikäänkuin että mä autan ihmisiä surustani käsin, en ilosta. Mä rakastan noita ja olen valmis uhrautumaankin niiden takia sen kautta että mä tiedän Jumalalla olevan sylissään erityinen sija särkyneille sydämille, enkä niinkään sen kautta että Jumala on rakkaus ja miten mahtavaa se on että sen takia Jumala vaan rakastaa ihan kaikkia, ilolla.

Mä ehkä levitän sitä särkyneiden sydänten rakkautta. Sen takia mun kanssa olemisessa ja puhumisessa varmaan onkin helposti sellanen vähän haikea sävy, vaikken mä kaikkein melankolisin olekaan. Eikä se oo väärin, missään tapauksessa, elämän haavat on siltoja toisten elämiin, mutta mä uskon että Jumala haluaa että mä opin ja päädyn rakastamaan toisia ihan vaan sen takia että Jumala rakastaa. Ilolla. Rakastamisen takia, ei surun. Sitä kohti...

Ja toinen asia minkä ymmärsin oli, että vaikka mä elämässäni miten uhrautuisin toisten hyväksi ja palvelisin niitä ja tekisin hyvää, se ei ikinä tulisi riittämään Jumalalle. Miksi?
-Koska se ei ole multa ikinä pyytänyt sitä. Se mitä Jumala pyytää on että mä olen sen kanssa.
Kaikki muu tulee sit sen jälkeen. Eli, sitäkin kohti...


Rukouksissa saa siis muistaa ja muistella niin aktiomatkaa kuin muakin, mä palailen asiaan ja kerron kuulumisia matkan varrelta.
Siunauksia ja hyviä alkusyksyn sävyjä.
.seesa.


(..tässä vielä vähän karavaanisatoa..)



..auto jolla matkattiin, menossa istumapotkupallopeli, sekä pedron kanssa lahden suurmäkeä testaamassa..

(Ja niin, näitä voi halutessaan kommentoida myös rekisteröitymättä, siinä vaiheessa kun kommentoi niin pitää valita vaan profiilista vaihtoehto "nimetön".)

koiranelamaa

Laitetaan tahan vahan kuvia alkuun niin alkaa kevyesti tama.kin paiva. Ja alotetaan auringonlaskulla kun tassa vahan laskevan-auringon-maa-osastoa ruvetaan pikkuhiljaa olemaan.. Ja tietysti naita omia kuvia pitaa tunkea joka valiin kohtuullisen itsekeskeisena ihmisena. Ettei vaan paase naama unohtumaan.. (vaikka salaa toivoittekin jo etta paasis, ymmarran...)


Vahan rantamestoja, aaltoja, ja meikan surffikalustoa...
Tuolla rannalla vedin aina aamulenkit. Pakioilla. :P
Mr. Pingviinin kanssa keskusteltiin ilmaston lampenemisesta yks paiva, ihan mielenkiintoisia nakemyksia.


Taitaa viimisiaan vedella, mun kirjotelmat talta reissulta. (Jos on joku joka on kaikki jaksanut lukea, ilmoittautukaa mulle ja tuon teille jotain kivaa. Onhan se nyt hvyanenaika aikamoinen uroteko.. :) Muutama paiva enaa jalella, Buenos Airesissa aion pyoria, enka usko etta mun elama taalla on niin mielenkiintosta etta niista jaksais kirjotella. Saa nahda jaako tan blogin pito tahan vai tuleeko tulevaisuudessa uusia vastoink.. eikun seikkailuja. Kiitti kaikille jotka on ollu messissa ja muistaneet. Paiva paivalta ystavien merkitys tulee tarkeammaksi, ja se lienee teidan ansiotanne. Kiitos..

Taalla on jatkettu elamaa vanhaan malliin, aamulenkkeja... (joista tulikin mieleen eras kaverini australiassa, joka ei ollut neljaantoista vuoteen juossut, eika seitsemaan vuoteen kayttanyt kalsareita. Surffishortseilla siis vedettiin. -Noh, juoksemaan ma sen sain -tykkas futiksesta ihan himona kun sita mein kanssa ekan kerran elamassaan paas kokeileen- mutta kalsareita en edes yrittanyt saada sita kayttamaan. Ihmisella pitaa olla vapautensa. Nimim. itsekin surffishortsielamaa elanyt.) ..ja surffia, sen ymparilla elama pyorinyt.

Olin tossa rannalla, yllatys. Sataa tihuutti vahan vetta - kostee ja lempea ilma - kolmen kilometrin ranta jossa ainoat elavat olennot mun lisakseni oli muutama lintu ja rannalla ollut kuollut hylje, joka sanan varsinaisessa merkityksessa ei ollut kovinkaan elava - levoton meri, aallot jotka oli ihan pikkusen liian isoja mun taitamattomuuteeni nahden, eli sellasella pienella orvolla ololla kokoajan sen laudan kanssa siella myllattiin - valilla ei jaksanut muuta kun valua rantaan lepaamaan - siina rannalla seistessa, merta ja ymparistoa seuratessa - tuli sellanen tunne etta kylla tassa hommassa mies on jollain tavalla lahella luontoa, se kai on iso osa sita viehatysta. Hetkittain melkein luonnon armoilla. Valilla kun on vahan epaselvaa etta vieko mies aaltoja vai aallot miesta..

Mutta - sellasen pienen kaihon kera - oli... rauha. Niita hetkia jotka haluais tallentaa sydameensa, sieluunsa - niita hetkia varten kun ei ole... sita rauhaa. Ja paansisaisena ja valilla -ulkopuolisenakin soundtrackina oli garbagen - u look so fine- eli, ...let`s pretend, happy end.. let`s pretend...
Isosti olen kiitollinen tasta, kaikesta. Jollain tavalla sellasia pienen pojan haaveita tassa on eletty muutama viikko. Aurinko - ranta- aallot. Mies, meri ja lauta.

Ja jollain tavalla se etta ma oon yleensa tuolla rannoilla yksinani tekee siita viela erilaista. En tosiaankaan ole siella esittamassa mitaan kellekaan, ei tarvii yrittaa olla sen parempi kuin on, ja kun siella ei edes ketaan ole. (sen kuolleen hylkeen lisaksi). Kun varsinkin nuorempana helposti monessa asiassa se juttu on se etta paasee nayttamaan muille, esittamaan osaamistaan. Mutt taalla ei, eli, se mita ma teen, teen sen vaan mulle. Ihan sama miten paska olen tai miten hyvin vedan, ketaan ei ole nakemassa. Eli, oon siella vaan sentakia etta se on kivaa. Ja se on kivaa. Silti, kyllahan ma muutaman teista kavereistakin tanne ihan mielellani ottaisin. . . Jep, mutta mulla on taalla aika paljon koirakavereita. (Kuvassa ne venailee mua kun kiipesin hengailemaan sellaselle korokkeelle rannalla.. :)
Kun kavelen kylan lapi niin toiselle laidalle ehtiessani mulla on yleensa yhdesta viiteen koiraa messissa. Ilman etta sanon niille mitaan. Tossa yks paiva rannalla hengatessani mulla oli se viis koiraa, perhe, mukana. Kun makoilin siella niin toisessa kyljessa oli yks ja toisessa yks ja kolme piti vahtia. Ja aamulenkilla muutaman kerran on kanssa ollu koira mukana. Kun, totuus taitaa olla etta noista koirista suurin osa haluais itelleen vaan isannan, haluais vaan olla jollekin tarkea. Ja kun ne ei sita isantaa saa, niin niille paremman puutteessa riittaa se etta ne edes pienen hetken voi kuvitella olevansa lenkilla isantansa seurassa, juoksemassa rannalla. Siihen, onko parempi valilla elaa hetken kuvitelmassa kuin koko ajan se totuus naamalla, mulla ei ole vastausta. Ja jos nyt haluais, niin tosta aika katevasti paasis ihmisiin ja ihmissuhteisiin, mutta jatetaan se teille. Eipa mulla vastauksia ole siihenkaan. Sen joutuu itse kukin punnitsemaan oman elamansa puntarissa.Tossa just kavin lenkilla yhen bordercollien kanssa (jolla kuulemma on yhta oudot silmat kun mulla :) ja se tuli sen tunnin lenkin verran siina mun vieressa irrottaen katsekontaktin mun kasvoista koko aikana ehka minuutiksi pariksi.. En tosiaan enaa ihmettele etta tottelevaisuuskokeissa sen rodun edustajat parjaa... Hienon koiran siita sais joku.
Aika paljon tullu seurailtua (pakostakin :) koirien alamaa taalla. Ja tullu todettua etta jos ihmiset ei olis sotkemassa koirien valeja suomessa, niin todennakosesti koirilla ei olis mitaan ongelmia keskenaan, ne kun jotakuinkin osaa hoitaa arvojarjestyksensa ihan itse. Ja "vanhempien" kunnioittamisessa ihmiset itseasiassa vois ottaa niista valilla vahan mallia. (myos allekirjoittanut :) Osa koirista taalla tosiaan on sellasia etta hyvalla hoidolla niista sais varmaan viela hieno koiran, mutta muutama koira on sellanen etta niilta on viety luonne. Aika kokonaan. Ne tulee viidenmetrin paahan, alistuu siihen ja pyytaa jo valmiiksi etta "ethan vaan tee mulle pahaa?" Ja kun niille kertoo etta en, ne tulee luo toivoen etta jos vain edes pieni silitys irtoais. Niilta on viety luonne, arvo, se koiramaisuuden joku tietty tarkea osa. Ja se, ei... mulla vaan on aina jotenkin vaikeeta kattoa niita tai olla niiden kanssa. Kun ei se ole elamaa, edes koiran. Elamaa ilman omaa arvoa. Tekis mieli ampua ne. Tai ne ihmiset jotka niita on potkinu.

Pahoinpitelemalla koulutetussa koirassa ei ole mitaan kaunista... kuten, koulu- ja tyopaikkakiusattuna kasvaneessa olemassaoloaan anteeksipyytelevassa miehessa ei oo mitaan kaunista... alistetussa vaimossa ei oo mitaan kaunista... petetyssa ja jatetyssa rumaksi ja lihavaksi haukutussa tyttoystavassa ei oo mitaan kaunista... eika vakivallan uhasta tottelevassa lapsessa ei oo mitaan kaunista. Jumala tais luoda meidat kohtelemaan toisiamme paremmin.

Pakotettua rakkautta ei ole olemassa - Forced love doesn`t exist.

Ma meen, kiitos ja moi.
Let`s pretend, happy end..
"Ma nauran kaikille niille, jotka on kahlinneet itsensa kii. Eihan elamaa kannata elaa jollei kurota taivaisiin...".