Kun ei suunnittele niin - ei oo suunnitelmia.

Sano mummo kun katiskassa istu. Itseasiassa se tais kylla sanoa etta aikansa kutakin, mutta sopiihan sekin tahan. Eli, aikansa kutakin, sano esa kun bussissa istu.

(Arequipa, Peru)

(Matkanvarrelle mahtuu riskeja jos moisia. )

Edessa on siis kolmas yo putkeen bussissa. Matkaa on taitettu ensiyon jalkeen n.72 tuntia, josta tosin kolmasososa on ollut bussien odottelua yms. saatoa. Jokatapauksessa, ennatyksia hatyytellaan. Ja onko tassa mitaan jarkea? Terapian sanoin: No mikset tule ja kazo! :) Eli ehka ei, ehka on. Huomisaamuna on tarkotus olla n. 500km Perun paakaupungista Limasta pohjoiseen olevassa Huanchaco -nimisessa rantamestassa. Jossa pitais vihdoin paasta nielemaan merivetta.

(Peru, Arequipa ja n. 5,8km korkea vuori taustalla)

Matka on siis edistynyt: Cordoban basella vietin kuutisen paivaa, siita muutama kuva ohessa, ja oli ihan mukavaa. En niin hirveesti mitaan erikoista tehny, mutta oli kiva naha ihmisia ja jutella jne. Siita sitten painoin yon yli perinteisesti bussilla pohjoiseen, Jujuyhin (lausutaan Huhui * suom. huom.) jossa veljeni Luis (blogista tuttu) asuu. Oli ihan hauska kayda kylassa ja tietysti pelaas futista paikallisten seurakuntalaisten kanssa. Ja samalla tapasin Brianaa, myos sielta mun dts:sta, ja oli mahtava kuulla senkin kuulumisia. Jos joku muistaa miten mein dts:n alokasleirilla me jouduttiin tappaan janiksia, niin... Briana oli vetaas tiimia boliviassa, ja kerto etta siella ne joutu tappaan oman ruokansa. Tuli tapettua paljon elaimia, kuulemma. Eli, ei mennyt hukkaan nekaan opit. :) Viela me otetaan toi suomenkin dts:aan kun aika on sopiva..

(Luis tallustamassa Jujuyn vehreydessa.)

Taas kun naki sita duunia mita muutama ihminen siella Cordoban basella tekee niiden slummilasten kanssa, niin kylla ma taas totesin etta suuresti ja paljon kunnioitan niita. Emiliakin, joka on siina paajehuna, on parikymppinen tytto, joka vois olla tekemassa jotain ihan muutakin kun ilmaseksi vetamassa slummilapsille juttuja ja ruokkimassa niita.

(Puutyokerho menossa. Niilla oli yks (rauta)saha, yks huono vasara, ja jotain jatepuuta ja siita irtikiskottuja nauloja. Ja viistoista lasta. Annoin vahan rahaa toiseen sahaan. Edes.)

(Slummilapsia basella.)

(Emi ja yksi suojateista.)

Ja hauskaa oli kuulla kun se kerto etta ennen dts:aansa kun se oli srkunnassaan (pakosta) lapsityossa mukana, niin se inhos lapsia. Nyt - se sanoo rakastavansa niita slummin kauhukakaroita. Ja itseasiassa Briana totes kanssa, etta se sano dts:n jalkeen Jumalalle etta se EI halua missaan tapauksessa jaada Argentiinaan, ja etta se EI missaan tapauksessa halua tyoskennella lasten kanssa.

Nyt - se aikoo kayda kotona ja tulla takas Argentiinaan opiskeleen pastoriksi, jota sen srkunta vaatii etta siita vois tulla virallinen lahetti, se sanoo myos rakastavansa niiden slummilasten kaa tyoskentelya, ja sen seurakunta aikanaan lahettaa sen (jos asiat menee putkeen) Bangladeshiin tekeen lapsityota. Aikamoista, kun miettii senkin tarinaa.

Niin.. eihan se niin taida menna, etta Jumala laittaa meidat hirveisiin paikkoihin tekeen hirveita asioita joita me sit inhotaan tehda. Ehka se menee niin, etta ne asiat mita meidan on hyva tehda, niista me pidetaan, tai niista me aletaan pitaa, jos pidetaan mielemme muutokselle avoimina. Tai, tartutaan vaan tilaisuuteen.

Kuitenkin, on ollut mukava naha ja kuulla miten mun dts:n oppilaat on edennyt elamassaan. Kaikki muut paitsi Luis on oikeestaan edistyny aika paljon: Brendasta, joka on nyt dts staffissa,menee opiskeleen laulua, laulaa ihan sssikahyvin. Rocio kuulemma on srkuntansa tyossa rajusti mukana, Brianasta tulee ehka lahetti... Ja Luis haaveilee rap-artistin urasta. :) No, sen aiti koittaa saada sen kokkikouluun. Mutta. hienoa.

(Chile, niilla on paljon hiekkaa siella.)

Niin, Jujuyista sitten paraytin parikymmenta tuntia Chileen, jossa oli tarkotus paasta surfffaileen ja viettaa siella viikko-pari.. Mutta - eihan mun lompakko tykanny chilesta alkuunkaan, joten ma olin siella puolitoistayota ja jatkoin matkaa Perua kohti. Ja silla matkalla ollaan siis edelleen, tosin Perussa on oltu jo pitkaan, mutta niita kaukorantoja viela etsitaan. Mutta matka on ollut ihan kiva, vahan rankka valilla - tanaan tuntu jo etta alkaa paassa huippaan tossa aamupaivalla, mutta paikallisia makoisia, ja halpoja (eurolla katukuppilasta kahden ruokalajin ateria, ,maukas sellainen) ruokia syoden olokin on paivan mittaan parantunut. Ja kun ostaa valilla puhtaita sukkia ja teepaitoja niin olokin pysyy melkein freesina. Ja hampaathan saa puhtaaksi, eli puhtaahkon tuntuisiksi, pyyhkimalla niita servetilla. Vinkki veneilijoille. :)

(Iquique, Chile)

Sen olen todennut etta Perulaiset on ainakin 6,3 kertaa sosiaalisempia kuin Argentiinot. Olen jo paassyt kaantamaan englanninkielisia kirjeita espanjaksi, juttelemaan millon minkakin ihmisen kanssa, saamaan oppitunnin vaarennetyista rahoista ja tanaan katukuppilan poytaseurani vielapa tarjos mulle mun ruuat. Pienia kivoja hetkia.

Niin, taidan tykata takaisista. Ainakin niista jotka ei rosvoa. Pitkakyntisista varottaa taalla jokainen jonka tapaa. Ja mielenkiintosta on etta bussiin mennessa kaikki kuvataan, ja eilen otettiin sormenjaljetkin. Taitaa ihan tosissaan pelata terroristeja nama, muistaakseni kun Perussa on niitakin. Sisseja.

Tanaan kuudelta aamulla kun saavuin tanne Limaan, tarkoituksena oli menna tunnin matkan paahan yhteen rantamestaan ja jaada sinne viikoksi. Se oli siis se suunnitelma, jota ei ollut. Joka oli tossa matkalla muokkautunut. No, seikkailin paikallisella pikkubussilla sinne lahettyville, siita sitten taksilla puolituntia yritettiin ettia hostellia joka olis mulle kelvannut (halpaa siis), ja sit mulla meni hermot ja ma paatin karistaa sen rannan tomut, (se oli tosi tomuisa ranta) jaloistani ja suunnata sen viisisataa km pohjoiseen. Jospa siella hiekka olisi kosteampaa. Eli, tiukka tinkiminen taksikuskin kanssa, uuteen pikkubussiin, ihan morjesvasyneena tunnin verran taas seikkailua kaikenmaailman lahioiden lapi, sitten bussiaseman etsinta - jonka jalkeen netista ettimaan etta mikas sen seuraavan paikan nimi taas olikaan (naissa kohtaa tulee esiin vahvasti se etta matkustan ilman rakasta matkaopastani), ja sitten ostamaan bussilippu ja toteamaan etta bussin lahtoon on kymmenen tuntia.

Peruspaiva.

. . .

Ainiin. On aina kivaa kun kehutaan. Tahan mennessa paras oli kun yksi taksikuski kysyi multa etta puhutaanko suomessa espanjaa. Vastasin etta ei. Sitten se kysy etta onko mun vanhemmat espanjankielisia.

Joo. Mutta vastapainoksi tulee hetkia kun en tajua jonkun puheesta yhtaan mitaan. Hyva balanssi, siis.

(Elaman evaat, nailla mennaan.)

. . .

Tuli mieleen. Kun ekalla taalla viikolla kuuntelin jotain mita Ale opetti suojateilleen. Siita kohdasta isameidan-rukousta jossa sanotaan etta Tulkoon valtakuntasi. Venga tu reino, espanjaksi. (mun isan nimi on reino - eli tulkoon reinosi. :)

Niin, kun me rukoillaan sita, niin me taidetaan rukoilla sita silleen aika passiivisesti. Etta, Jumala laita se valtakuntas tuleen, aseta niin etta sun tahtos tapahtuu. Tee jotain..!

Alen nakemys asiasta, ja taidan allekirjottaa sen, on etta "Tulkoon sinun valtakuntasi" -tarkoittaa sita, etta meidan tulee tuoda sita valtakuntaa tanne, maan paalle. Tuoda Jumalan valtakuntaa. Ja "Tapahtukoon sinun tahtosi" -meidan tulee toteuttaa Jumalan tahtoa, taalla.

Ja miten se tapahtuu? Me tuodaan Jumalan valtakuntaa maan paalle silla miten me kohdellaan muita. Jos mietit etta millainen Jumalan valtakunta olisi, miten ihmiset kayttaytyisivat, kohtelisivat toisia...? Niin, no tee niin, pyri kayttaytymaan niin, pydi kohtelemaan toisia niin. Silla tapaa sina, ja mina, omalta osaltamme tuomme Jumalan valtakuntaa. Tanne. Nyt.

Ja kun ma sita kuuntelin, ja mietin. Ma tajusin etta Alesta se kylla jotenkin nakyy. Se on jotenkin hirveen "aistit valppaana" auttamaan muita. Muistan kun Suomessa ollessan kaytiin Itakeskuksessa (Helsingin kulttuurin kehdossa) ja me oltiin siella ehka tunti, ja se kerkes auttaan ainakin kolmee ihmista. Oli pudonnutta tavaraa, unohtunutta lompakkoa jne. Jotenkin siina vaiheessa kun ma vasta mietin etta: "pitas varmaan tehda jotain" -se jo menee ja tekee. Ja ma uskon etta se kumpuaa tosta asenteesta. Tulkoon sinun valtakuntasi..

Ja noi on pienia asioita, joita me voidaan tehda. Mutta me voidaan tehda myos paljon suurempia, me voidaan autta ihmisia joilla on suurempi.kin hata. Ja siten, me tuodaan sita Jumalan valtakuntaa. Joten, eikohan aleta tuomaan.

"Venga tu reino."

Takaisin tulevaisuuteen. eikun menneisyyteen.

Tai ehka kuitenkin parempi sanoa etta: Takaisin perusasioiden aarelle.




Tata kirjoittaessa oon Cordobassa, Argentiinassa. Siella basella jossa vuosi sitten olin myos. Ja se on outoa, ja ei. Tuntuu kuin olis ollut poissa vain muutaman hetken. Ihmiset on samoja, vitsitkin on samoja, matékin on samaa. Naapurinpoika on vahan kasvanut, siita sentaan nakee ajan kulun.

Viimeviikko oli taas sellainen kunnon muistutus siita mita se missionuoren meininki taalla Argentiinassa onkaan. Matkustin ystavani Alen johtaman tiimin luo Villa Geselliin, viitisen tuntia Buenos Airesista rannikkoa alaspain, ja siella vietin viikon verran viidentoista hengen tiimin mukana. Ja kuten kuvasta nakyy, meininki oli perus missionuorten aktiota parhaimmillaan - asuttiin baptistikirkossa, nukuttiin siskonpedeissa patjoilla, ja kaytossa oli yksi vessa/suihku josta tuli vain kylmaa vetta. Ja tiimiin kuului siis viisitoista henkiloa, joista puolet tyttoja ja aviopari ja mukana yksi kolmevuotias lapsi. Se on mahtavaa miten karsivallisyys kasvaa noissa jutuissa. Ja rakko.




Oli hyva viikko vaikka olinkin suurimman osan aikaa kipeana. Perus flunssaa ja sellasta, mika kuitenkin vaikutti oloon ja eloon. Ei jaksanut oikein riehua, ja rannallekaan ei oikein tehnyt mieli. Vikoina paivina olin sitten kuitenkin jo sen verran iskussa, etta kun Argentiinalaisen tavan ja aikataulun mukaan illalla puoli yhdeksalta mentiin pelaan seurakunnan nuorten kanssa futista, olin messissa. Ja on siina aina jotain erityista kun Argentiinalaisella pelikentalla tulee kehuja. On on.
Kuitenkin, pelailtiin siina kahteentoista asti, ja sitten sen koko tiimimme kanssa menimme jatkoille jonkun seurakunnan perheen luokse syomaan pizzaa. Joka edelleen on taalla hyvaa. Siina tuli naureskeltua etta jotenkin taalla kaikki tapahtuu muutaman tunnin myohemmassa syklissa kuin koti-Suomessa. Iltakokous sunnuntaina baptistikirkossa alkoi 21.oo. Sellasta.



Oli kiva nahda miten Ale n. 27 aktion kokemuksella johti tiimiaan. Ja arvostan sita etta se on yleensakin johtamassa tiimia, vaikka sen ei koulun johtajana tarttis. Sen nakemys asiasta vaan on etta jos se haluaa opetuslapseuttaa niita staffilaisiaan, sen pystyy tekemaan vaan nayttamalla esimerkkia. Ja, hyvinhan se vetaa. Totesin taas myos etta ihan hyvalla tyomoraalilla taalla evankeliumia viedaan eteenpain, valilla paivat olivat aamuviidesta iltakahteentoista. Kun kerran ollaan aktiossa niin ollaan sitten kunnolla, kotona voi lepailla. :) Tiimin ohjelman kuului mm. pyhakouluntapaisten jarjestaminen koyhien alueiden lapsille niiden asuinalueilla ja ovelta ovelle kaynnit yms. Perussettia.

Villa Gesell on lomakohde jonne kolmasosa Argentiinasta tulee kesan pariksi kuukaudeksi, tai ainakin kyseiselle rannikolle. Sen pari-kolme kuukautta se on taynna vakea, ja loput vuodesta ihan kuollut. Siella ollessa taas muisti etta niin, onhan taalla myos niita ihmisia joilla ON sita rahaa. Toisaalta, kun kavi siella lasten luona, joiden talot olivat hiekkadyynien valissa olevia rotteloita, sen muisti etta on olemassa myos se toinen puoli. Kyllahan niissa viela kesalla asuu, muurahaisia ja torakoita saattaa vahan olla jos ei sen kummempaa, mutta talvea niissa en haluaisi edes ajatella. Aika paljon siella oli tyhjia pulloja ymparistossa, miten paljon se sitten asioihin vaikuttaa - en tieda.


(Villa Gesellin kovasti kansoitettu ranta. Huomatkaa kuvan alareunassa oleva matéa juova lady. Kuten sanottu, matéa juodaan taalla joka paikassa. Ja muuten, kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi, jos joku ei ole sita tiennyt.)

Tossa juuri mietin, etta olenkohan ma liian pehmea tallaseen ymparistoon. Ma en vaan millaan meinaa paasta yli noista tasoeroista. Siita etta joillakin ei vaan ole. Etta jotkut joutuu kerjaamaan. Olis vaan helpompi kun paasis sille tasolle ettei siita välittäis, ettei se tuntuis. Vois olla ja auttaa, mutta ilman etta se tuntuis. Ehka se etta on Suomessa ja laittaa kerran kuussa rahaa jossain kaukana olevan kummilapsen tilille kuitenkin sopii mulle paremmin. Ehka.

Kuitenkin, espanjaa tuli ja on tullut puhuttua rajusti, ja yllattavan hyvin se lahti sujumaan. Sita tassa edelleen koitetaan parannella, hioa epatoivoisesti kielioppia ja koittaa muistaa uusia sanoja. Ainakin tuntimaaraisesti puhetta tulee paljon, laatu on sitten eri asia. Mutta pikkuhiljaa. Matkustan myos poikkeavasti ilman uskollista ystavaani, rantojenmiehen raamattua - Lonely Planetin matkaopasta. Joten olo tuntuu alastomalta. Idea on se, etta joudun kyselemaan hirveasti, jota inhoan, mutta joka tekee minulle ja kielitaidolleni hyvaa. Silti, olo on orpo.

Nyt siis olen Cordobassa. Ainakin taman viikon. Paraytin bussilla kuustoistatuntisen siivun tanne maanantaina. Mulla on uusi laiskanmiehen taktiikka bussimatkailuun. Kun ei oikein millaan jaksais nousta valilla kaymaan vessassa jne. niin se ratkeaa silla etta yksinkertaisesti on vaan syomatta ja juomatta sen matkan ajan. Ja jippii, saa elbata paikallaan vaikka sen parikymmenta tuntia jos haluaa.. :)

On ollut hauskaa kun naapurin (vanhoista tarinoista tuttu) nyt jo 8 vuotias Maxi vahan valia tulee kylaan ja pussaa poskelle ja kertoo miten kova ikava silla on ollut. Ja ma kun mietin etta vierastaakohan se tai muistaakohan se edes. . .


Viikon ohjelmassa taalla saattaa olla ainakin katusoitolla rahan keraamista slummilasten ruokkimiseen. Tai jaakaapin ostamiseen jonne voi hankkia niille ruokia. Kuten sanoin, tama on Ruurikkalan jalkeen ollut taas vahan paluuta perusasioihin. Joskus nailla staffilaisilla ei ole rahaa muuhun ruokaan kuin riisiin, joskus vessapaperi tuntuu turhan kalliilta. Mutta toisaalta, suihku jota joskus pidin aika vaatimattomana, tuntuu ylellisyydelta sen jalkeen kun on jakanut suihkun viikon ajan viidentoista muun kanssa. Joka siis tarkoitti ettei suihkua ennen kello yhta yolla. Kaikki on suhteellista. Taalla parhaillaan kaynnissa oleva DTS on juuri aktiossa Paraguaissa, joten tassa talossa paikalla iltasin on vaan staffin poikia. Joten, voin kirjoittaa tata ilman paitaa. Se on kivaa. Koska ilma on moinoisen lammin. Kuuma.kin.

Sellainenkin mielenkiintoinen juttu kavi, etta ekan kerran matkoillani mut ryostettiin. Tai no, olis edes ryostetty kunnolla, mutta nyysivat vaan ilmeisesti bussiin rinkkaani pakatessaan sielta kaikki hatavarat. Ma kun matkustan aina niin etta rahat on jaoteltu eri paikkoihin, etta jos joku osa (musta) haviaa, aina selviaa muutaman paivan. Ja siina samalla lahti pari Daavidin tahti-kaulakorua jotka olin Israelista tuonut Alelle. SE, harmitti. Viiminen bussimatka ennen niiden luovutusta, puoli maapalloa reissannut ne rinkassa ja ensin niita muutaman paivan Israelissa valinnut, ja sitten. Tuli vaan tyhma olo, kuten sanottu, olis edes ryostetty kunnolla niin olis jaanyt mielenkiintonen kokemus.

Siita puheenollen, kaveri juuri kertoi etta viimisen vuoden aikana taalla basen tienoilla on ryostelty ihan kunnolla. Melkein kymmenen DTS:laista taidettu ryostaa, useimmat tyttoja. Tosin yks poika oli ryostetty ihan kunnolla aseen kanssa. Useimmiten tyttojen kohdalla ollut kyseessa sama tyyppi joka aikanaan ryosti mun koulun aikana Brianan. Oli senkin kerennyt ryostamaan jo toisenkin kerran. Kuulemma slummitatien puheiden mukaan vapautuis putkasta taas torstaina... Jos silla ei asetta ole mukana, niin saa tulla yrittamaan. Kokemus varmasti sekin. Toisaalta, jos sita tarkemmin ajattelee, niin parempi kun ei turhaan uhoa, ehka noi kokemukset on niita joita ilmankin voi elaa. Mutta onhan toi arsyttavaa, koko ajan joutuu oleen varuillaan. Siina mielessa Suomi on kylla helmi maa olla, meilla Ruurikkalassa ei tarvii varoa kuin hirvia.

Niin, ja mita taman viikon jalkeen..? Talla hetkella nayttaa etta Chile kutsuu. Mutta, se selviaa aikanaan. Jokatapauksessa, Jumala teita siella.kin siunatkoon.

Uusia ja vanhoja perunoita.

..purtaviksi. Siinä tämän lähetyksen aihe. Saatiin DTS päätökseen. Viimekirjoitelman tunnelmissa oltiin vielä vahvasti Israelissa, jonka jälkeen niin maa kuin taivaalta satavan veden olomuotokin ovat vahvasti vaihtuneet. Israelissa viimeinen viikko vietettiin Eilatissa lomaillen erinäisten vesiurheilujen parissa. Ja rannalla makoilun, joka sanan varsinaisessa merkityksessä ei ehkä ole urheilua. Kyseinen loma-, kesäkivaviikko siis kuuluu Ruurikkalan DTS:n lukujärjestykseen. Niitä oli myös luentojakson aikana Suomessa yksi.
Oli ihan kiva ottaa viikko rennommin Eilatissa, ja sen jälkeen ottaa rennosti perinteisen tiukat kuulustelut lentokentällä ennenkuin meidät päästettiin palaamaan Suomen kamaralle. Itsellä lähtökohdat, eli asenne, kolmen viikon Suomi-aktioon oli vähän sellainen että: "voi perttu, ei oikein jaksais enää missään Suomessa vääntää", mutta niin vaan Suomen aika päätyikin ("ylläri") olemaan kerrassaan mainiota.

Ensimmäisen viikon olimme Nokian suunnalla Rinteen Rikun Ja Arska "que no tiene pelo" Paloheimon kanssa. (=Arska jolla ei ole tukkaa, mun ja Benen käyttämä nimi sille.) Viikko oli kiireinen ja rikas, siihen mahtui paljon koulukäyntejä, TV-seiskaa, RadioDeitä, rukouspuhelimia, nuorteniltaa.. Ja viikon jälkeen on pakko sanoa, että kunnioitus Rikua ja Arskaa ja sitä mitä ne tekee kohtaan nousi kolmekymmentä seitsemän pykälää. Nostan herroille rajusti hattua. (pipoa) Tekevät mahtavaa ja tärkeätä työtä.

Seuraava viikko meni Riihimäki-Hyvinkää akselilla, ja viikon kohokohtana varmaan oli muutama uskoon tullut nuori Hyvinkäällä nuortenillassa jota oltiin pitämässä. Joskus oon todennut että parhaat vibat saa siitä kun näkee kun ihmisiä tulee eteen rukoiltavaksi ja avaamaan sydämensä Jumalalle. Ja, niin se on, ne on ne parhaat vibat.

Viiminen Suomi-viikko meni Haminassa, jossa taas käytiin kouluilla, mutta uutena aluevaltauksena menimme myös viihdyttämään paikallisia vanhuksia laululla ja tanssilla. Ja porukan johtajana, varsinkin kun kaikilla laulutaitoisilla tytöillä on kurkut käheänä, myös Esa-itse pääsi, eli joutui, osallistumaan laulantaa. Vieläpä ääneen, yleensä kun vaan availen suuta tahdissa. Ja useampaan otteeseen. DTS haastaa siis johtajiaankin mitä hurjimpiin suorituksiin!
Onneksi kyseessä oli dementia-osastot, joten muistot esiintymisistä varmasti ovat jo haalistuneet... Sen jälkeen palasimme beissille Ruurikkalaan, jossa oli viikon mittaiset jälkipuinnit ja opetusta "arkeen" paluusta. Ja esa pääsi taas sorvin ääreen, eli lihapatojen kanssa leikkimään keittiöön. Ohjelmassa oli mm. päättäjäisjuhla-aterian valmistus. Hyvin sekin meni, onneksi.


(Päättäjäistunnelmissa, perussettiä)

Oppilaiden kanssa käytiin aika hartaasti ja huolella läpi sekä aktiota että koko koulun aikaa ja niistä saatuja kokemuksia ja tunnelmia ja parannusehdotuksia. Vihdoin sitä "rakentavaakin" (suomeksi: negatiivista) palautetta tiimiltä mullekin tuli, ja sen jälkeen yöllä menikin neljään niitä pureskellessa. Mutta hyvä niin, pitää olla perunoita purtaviksi. Se minkä totesin itseä johtajana eniten harmittavan on jos tiimissä on asioita joissa en ole ollut tarpeeksi selkeä, ja josta on sitten aiheutunut vääriä tulkintoja ja sitäkautta vääriä tuntoja ja tunteita, ja joka sitten vaikuttaa siihen tiimin "henkeen". Selkeät toimintavirheet on helppo myöntää ja pyytää ja kuitata anteeksi, mutta mua eniten häiritsee kaikki "vikatulkinnat" asioista ja ihmisistä. Kun ne vaan on.... niin turhia.

Lisäksi surullisenkuuluisa huumorintajuni sai joiltakin hieman kritiikkiä osakseen, aina se ei ihan pysy kaikkien taiteen sääntöjen rajoissa. Ja, joskus vakavia asioita kuulemma voisi tehdä hieman vakavamminkin. Mutta tässä opetellaan, hitaasti. :) Ja seraavaa kertaa varten, jos sellainen tulee, niin ainakin taas tietää muutaman asian mitä koittaa välttää. Ja kyllä se silti mieltä lämmitti että jonkun papereissa aktion hyviin asioihin oli (vahingossa?) päätynyt - esan johtaminen. Hyvä niin.

Olen tossa myös pohtinut miten paljon helpompaa se on johtaa "jakkaralta". Armeijatyylillä, sanellen käskyt ja vähät välittäen siitä miltä se niistä toisista "tuntuu". Kunhan tekevät hommansa. Meillä, palvelevassa johtajuudessa, mä ennenpitkää joudun keskustelemaan jokaisen huonon vitsinikin aiheuttamat tunnetilat läpi niiden johdettavieni kanssa. Eli, kaikki mitä mä jaan eteenpäin, mä joudun yleensä kohtaamaan. Joko hyvässä tai pahassa, riippuen siitä mitä olen jakanut. Ja se, tekee tästä haastavaa. Mutta myös kovin opettavaa. Sen jälkeen kun on yöllä muutaman tunnin oppilaan kanssa käynyt läpi harkitsemattoman lausahduksensa aiheuttamia tunnelmia, sitä seuraavalla kerralla (ehkä) muistaa miettiä paremmin mitä sanoo. Tai sitten ei, eikä nuku sinäkään yönä.

Tuli myös välillä mieleen että aktiotiimi on kuin pienimuotoinen seurakunta. Ja liideri sen pastori. Jonka tehtäviin kuuluu niin saarnaaminen, raamattu- ja rukouskokoukset, kuin palvelutöiden järjestäminen, ihmis- ja parisuhteista huolehtiminen ja niissä neuvominen sekä monenmoiset käytännön järjestelytkin. (Sekä mummoille laulaminen.) Hurjaa touhua se pastorin homma, sanoo pastorin poika.


(No kun Jenkeissäkin ne pukeutuu valmistujaisseremonioissa jonkinlaisiin kaapuihin, kai.)

Kuitenkin, ylipäätään palaute tiimiltä ja muiltakin oppilailta mulle oli hyvää, ja mikä tärkeintä oppilaiden mielipiteet ja palaute koko DTS:stä olivat erittäin positiivisia. Kaikki tykkäsivät, ja katsoivat että ovat sekä oppineet että kasvaneet monessa asiassa. Ja, kyllähän sen niistä myös näkee. Ja, sitä vartenhan tuo koulu on. Ja se on mahtavaa että siitä huolimatta että henkilökunta on kovin epätädellistä, se ei rajoita sitä työtä mitä Jumala oppilaissa (ja henkilökunnassa) tekee.
Myös palaute opettajista oli tosi hyvää, ja oma mielipiteeni onkin että meillä oli mahtavat opettajat tänä vuonna. Tosi hyvät. Joten, aktio on ohi ja se oli ihan hyvä. Varmaan aika esan näköinen niin hyvässä kuin huonossakin, mutta tyytyväinen pitää olla. Ja DTS on ohi, ja se oli hyvä, joten näin puolen vuoden kokemuksella uskalla suositella Ruurikkalan Summer DTS:ää kaikille joita kiinnostaa. Ensi kesäkuussa taas alkaa uusi setti. Tervetuloa.


(Staffilaiset koolla.)

Itselläni uudet perunat joita tulen lähitulevaisuudessa pureskelemaan tulevat olemaan Argentiinalaisia. Sinne suuntaan huomenna, ja siellä menee seuraavat kuutisen viikkoa. Menen parantamaan espanjan taitoani ja seuraamaan (osallistumaankin) paikallisen DTS:n aktioon jota kesällä suomessakin käynyt ystäväni Ale Cruz siellä vetää. Mielenkiinnolla odotan että näen miten oikeasti kokenut johtaja noita juttuja tekee. Todennäköisesti ja toivottavasti ehdin vähän ihan vaan olla ja lomaillakin, mutta sen näkee sitten paikanpäällä miten asiat menee. Lähtö on huomenna enkä mä tiedä vielä edes osoitetta jonne olen menossa. Mutta, ei se niin nuukaa ole, kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää. Joten, ehkäpä Argentiinastakin muutama rivi irtoaa, saa nähdä...

Siihen asti, olkaa siunatut. Chau..