paketti kasassa ( you find this in english under the title "it´s a wrap")

Vähän kuvasatoa kesän varrelta:


(Summer dts - kesäjuttuja mukana ohjelmassa siis.)

(Hapanta ja vähemmän- naamaa, tunnelmat vaihtuu, ja juhlia pitää, tietysti.)


Paketti kasassa...tai paketit matkalla, jos sitä niin ajattelee.
Eli mun osalta kesä missionääreissä on taas ohi ja oppilaat ovat lähteneet maailmalle - tällä kertaa osa Keniaan, osa Israeliin. Muutaman kuukauden päästä kun ne tulee suomeen näen mitä maailma on oppilaille tehnyt. Ja toivottavasti kuulen myös mitä oppilaat ovat tehneet maailmalle.

Kesä oli. lyhyt. kuten kai aina. ja pitkä. ja niin kovin kovin rikas. Ehkä rakaskin. Ainakin haikeat viimeiset päivät basella kertoivat sitä viestiä.

Alkukesästä kun dts alkoi, ilmassa oli taas perinteisesti aika paljon kysymysmerkkejä... minkälaisia oppilaita meille tulee? miten mä koulun toisena johtajana saan osani tehtyä? miten mein henkilökunta jaksaa ja pärjää? onkohan meidän opetus hyvää ja tarpeisiin vastaavaa? Ja tietysti ihan vaan se perinteinen kysymys: Miten ihmeessä me taas selvitään kunnialla tästäkin koulusta!?!

Nyt, reilut kolme kuukautta noihin pystyy jo vastaamaan. Mutta mä lainailen tähän kirjotukseen paloja muutaman meidän oppilaan blogeista. Koulun alkutunnelmiin sopi mun mielestä jotenkin tämä. Jotenkin ton lukeminen tuntu kivalta:

"Jo muutaman päivän aikana olen huomannut eron maailman normaalin ja Jumalan normaalin välillä. Maailmassa pyrimme parhaimmilla teoilla vain omaan hyväämme. Muilla ihmisillä täällä ei ole minkäänlaista pakotetta käyttäytyä mukavasti minua kohtaan ja silti he tekevät niin.

Aikuisina olemme oppineet, että meidän täytyy olla rakastettavia, jotta meitä rakastettaisiin. Jumalan rakkauden vielä ymmärrän, koska Hän on kaikkivaltias. Hän yksinkertaisesti pystyy rakastamaan pyyteettömästi. Täällä olen joutunut määrittelemään uuden normaalin monessa asiassa.

Näen ensimmäistä kertaa elämässäni mitä rakkauden kaksoiskäsky, rakasta Herraa sinun Jumalaasi koko sydämestäsi ja lähimmäistä niin kuin itseäsi, todella tarkoittaa. Ja se todella näkyy! Täällä ihmiset ajattelevat toisistaan lähtökohtaisesti hyvää, eikä kukaan ei yritä vain hyötyä toisista. En ole suoraan sanottuna edes tähän mennessä uskonut, että se voisi oikeasti toimia arjessa. Nyt uskon."



...Koulu siis alkoi lämpimästi, ja lämpimästi se jatkuikin. Ajan myötä, nopeastikin, selvisi että sekä meidän oppilaat että henkilökunta olivat verratonta sakkia. Oppilaita meillä tänä vuonna oli lopulta kaksitoista, joista kaksi jenkkiä ja loput suomalaisia. Ja hauska juttu oli että oppilaista kaksi tuli ensin vain vierailemaan Ruurikkalassa muutaman ekan viikon aikana, mutta ilmapiiri (ja Jumala?) teki niin ison vaikutuksen että he päätyivät oppilaiksi asti. Kai sekin jotain kertoo siitä että asioita tehtiin onnistuneesti. Jumalan armosta! :)


(Koko jengi muovipussibileiden yhteiskuvassa.)

Tietysti kesä oli myös ajoittain haastavakin. Raha-asioiden kanssa on aina välillä haasteita ja niin ihmissuhde- kuin Jumal´suhdehaasteitakin (mä en jaksa käyttää sanaa ongelma) tietysti esiintyy tuollaisessa.kin ympäristössä. Mutta yleensä niistä selvitään, ja mun mielestähän ne on vaan osa elämää, ja dts:ää. Asioita selvitellään ja niistä puhutaan, välillä siihen menee koko ilta, välillä puolet yöstäkin. Mutta niin ne selviää, puhumalla.
Ja kuten Roope paikan johtajana aina koulun alussa oppilaita evästää: "Me jopa toivotaan ettää te hermostutte ja suututte, koska se vapauttaa teitä olemaan aitoja itsejänne." Ja niinhän se on. Ja niinhän useimmat ton puolen vuoden aikana myös hermostuu tai suuttuu. Todetakseen, että heistä pidetään silti.

Elämänkoulu. Sitä sanaa mä viljelen opetuslapseuskoulusta puhuttaessa aika usein, ja taas kerran tämän kesän kokemusten perusteella sanon sen pikkusen varmemmin.
Parasta, ja syy siihen että mä aamuseiskasta puoleen yöhön siellä painoin menemään, tossa kaikessa on se kun joku oppilaista sanoo että ne on päässyt eteenpäin. Tai sen vaan näkee. Tai että ne uskaltaa tehdä jotain mitä aiemmin ei uskaltaneet. Tai ymmärtää Jumalaa ja Jumalan rakkautta enemmän. Tai osaa rakastaa toisia ihmisiä ja osoittaa sen paremmin. Tai kun joku toteaa että: "Jumala puhu mulle eilen..."

Ja tietysti mulle itelle se kun joku sanoo, tai paperille sen kirjoittaa: "mä olen oppinut sulta tosi paljon, kiitos." Se, saa silmät kostumaan. Se taitaa olla paras palkka tässä työssä.

Mun kesän "työtehtäviin" kuulu aika paljon tulkkauksia, ja muita käytännön järjestelyitä ja asioiden hoitoa. Ja jossain määrin olin sellanen "ihmissuhdevastaava", eli koitin pitää huolta siitä että ihmiset pystyy toimimaan toistensa kanssa ja asiat saadaan ratkastua ja ymmärretään toisiamme. Ja sen suhteen homma kyllä meni aika hyvin, mutta mielestäni meillä oli kyllä mahtavaa porukkaakin. Helppoakin, jopa. Silti, mahtui kesään epäonnistumisen tunteitakin. Niitä hetkiä jolloin tietää ettei ole vastannut odotuksia, omia tai jonkun muun, teoillaan, tai olemisellaan. Täydellisyyteen tässä on vielä pitkä matka.


(Alejandro käväisi argentiinasta meitä opettamassa myös.)

Välillä mietin myös sitä miten etuoikeutettua on saada olla tollasessa mestassa ja ihan vaan saada noin monta uutta ystävää. En edes jaksa laskea moneenko ihmiseen olen tänäkin kesänä taas tutustunut. Ja se että elää ihmisten keskellä jossa välitetään toisistamme, siinä on jotain järisyttävää. Sydämeen, sieluun asti menevää. Siihen liittyen erään amerikkalaisen oppilaamme blogista lainaus:

"The people I have gotten to know at Ruurikkala I already love more than I could express. There is such kindness and concern for one another here. Ruurikkala stands as a representation to me of what the church is meant to look like. Would that we could be united as one universal Church in the way that I see here. What mountains we could move if that were so!"

"Ihmiset joihin olen tutustunut Ruurikkalassa, välitän heistä jo enemmän kuin osaan ilmaista. Täällä on niin paljon ystävällisyyttä ja toisista välittämistä. Ruurikkala edustaa minulle sitä miltä seurakunnan on tarkoitus näyttää. Kunpa voisimmekin olla maailmanlaajuisena seurakuntana tavalla jonka näen täällä. Minkälaisia vuoria voisimmekaan siirtää jos näin olisi!"

...Välillä olen miettinyt että pitäisikö sen sijaan että puhutaan Ruurikkalasta palaamisesta "normaaliin" maailmaan puhua siitä että normaalin maailman pitäisi enemmän muistuttaa sitä mitä siellä on. Sitä yhteyttä. Kuka sen normaalin lopulta määrittelee? Jumala.ko?
En siis yritä tässä vakuutella että siellä kaikki on täydellistä ja meidän seurakunnissa asiat ovat pielessä, ei toki. Mutta jotain siellä tehdään oikein, ja se on hyvä. Ja jotain siitä haluan pitää mukanani, missä ikinä menenkin ja minkä veneen alla milloinkin oleskelenkin.

Kesä siis oli, ja meni. Ja ensimmäiset raportit tiimeiltä aktiosta ovat olleet mukavaa kuultavaa. Jumala jatkaa työtään sekä tiimeissä että tiimien kautta, ja niinhän se on parasta. Välillä vähän haikeana mietin tiimejä ja rukoilen niiden puolesta, mutta päälimmäinen tunne on kuitenkin ilo. Siitä, että he kaikki saavat olla siellä. Isoja juttuja pienelle ihmiselle tollaset mahdollisuudet mennä ja tehdä.


(tiimiläisiä keniassa aktiomeiningeissä)

Jokatapauksessa, olen kiitollinen kesästä ja Ruurikkalan porukasta ja Jumalasta ja kaikkien noiden yhdistelmästä. Nyt mun osalta oleminen jatkuu Helsingissä. Ainakin toistaiseksi. Katsotaan minne tuuli kuljettaa. Siis auto.

(dts - good stuff!)


( lainaukset blogeista: http://keltaisissasaappaissa.blogspot.com ja http://allmannerofthingswillbewell.tumblr.com )

it´s a wrap (the english version)

Some pictures from along the way:

(Summer dts - summer fun that is.)


(Some sour and happier faces =) and of course parties whenever possible.)


so for me the summer in Youth with a mission is over now and the students have left the building to go to their outreaches with their team leaders- some to Kenya, some to Israel. In a couple of months when they are returning I will see how the world has changed the students. And hopefully hear how they have changed the world.

The summer was. short. as always. and still somehow long. and so full of things. feelings. love, even. At least the last days full of emotions were telling that.

When the dts started this summer, there were a lot of questions... what will the students be like? how will I do as the leader of the school? how´s our staff going to handle it? will the teaching be good and what the students need? And of course the ultimate question: Hoe the heck are we going to make this all work fairly well?!? :)

Now about three months later I can already answer most of those. But I´ll quote pieces of some blogs our students have for this. I reckon this goes well with thoughts and feelings in the beginning of the school. And yes, somehow reading that felt real good:

"Already during these first few days I have noticed the difference between God´s normal and the world´s normal. In this world be try to do things for our own good. Other people here don´t have pressure to act towards me nicely, but still they do.

As adults we have learned that we have to be lovely to be loved. We can somehow understand God´s love, since He is the almighty. He simply is qualified to love unconditionally. Here, I have had to determine a new normal in many cases.

For the first time in my life I see what the great commandmend, love your Lord your God with your whole heart and your neighbour as yourself, really means. And it really shows! Here people think good about each others in the beginning, and no one tries to use the others for something. To be honest, since this I never really even believed it could work in the everyday life. Now, I do."



...So the school started with warmness, and so it continued. With time, pretty fast even we found out both the students and the staff were great folks. This year we had 12 students in the end, two americans and the rest finns. The funny thing was that two of the students originally came just to visit us for some days, but the atmosphere (and God?) affected them so they decided to stay and became students. I guess that talks about doing things right also. By the grace of God! :)


(the whole crew together during the plastic bag party)

Of course sometimes the summer was challenging also. With money issues and also with realationships and God issues there are sometimes challenging times ( I don´t like using the word problems that much) in this kind of surroundings also, but mostly there is a way out, and my opinion is that all that is just a part of life. and a part of Dts. We fiqure things out and talk about them, sometimes it takes the whole day, sometimes half of the night too, but that´s how we get them solved. By talking.

And as Roope our base leader always tells the students in the beginning of the school: "We even hope that you guys will get angry and pissed off, because that´s what liberates youse to be genuine and yourself." And that is how it is. And during the six months there are moments when most of the people will get pissed off or angry. Just to find out, that they will still be loved.

School of life. That´s the phrase I often use talking about the desciple training school. And once again based on the experience of this summer I have a little more weight behind saying that. The best, and the reasong for me working from seven in the morning to midnight without getting paid for that, is when when one of the students tell me they´ve gone forward. Or when I can just see it. Or when they dare to do something they didn´t dare to do before. Or they understand God or God´s love more. Or the are able to love others more and show it better. Or when someone says: God was talking to me yesterday.."

And of course for myself, when someone says it, or hands it over in a piece of paper: " I have learned a lot from you, thank you." That, is what gets my eyes wet. That I guess, is the best reward in this work.

My "job" this summer included a lot of translation of the lectures etc. and taking care of the practical stuff and of course tutoring the students. And also I was some kind of a "relationships-person." Meaning I tried to make sure people get along together and we get problems and relationship-issues solved and understand each others. And I guess that worked fairly well. But to be honest, the crew was great, even easy to deal with. Still, there were moments of feeling failure also. Moments you know you haven´t stood up to expectations. Your own, or someone else´s. With what I am or what I have done. There is still a long way to go to perfection.


(My friend Alejandro also visited us to teach us for a week.)

Sometimes I think about how priviledged it is to get to spend time at a place like our base is. And to get so many new friends. There´s too many to count almost, I have got to know so many new great people this summer again. And to live amongst people who really care about each others, there´s something big in that. Something that goes deeper, to your heart, soul even. There´s a piece about that in the blog of one of our american students:

"The people I have gotten to know at Ruurikkala I already love more than I could express. There is such kindness and concern for one another here. Ruurikkala stands as a representation to me of what the church is meant to look like. Would that we could be united as one universal Church in the way that I see here. What mountains we could move if that were so!"

...Also sometimes I wonder should we instead of talking about "coming back to normal life from the base life" be talking about how the normal life should be more like what we have there. The unity. Who defines normal in the end anyway? God, only? I´m not trying to declare that everything at the base is perfct and in our churches everything is not, no way. But there are still things that are being done right there, and that is very good. And some of that I want to keep with me, where ever I go, where ever I am.

So the summer is gone now. And the first reports from our teams from the outreach have been good to read. God is continuing His work in the teams and through them, and that´s how it should be. Sometimes I think about the teams and miss them when I pray for them, but still the strongest feeling is joy. For them having the opportunity to be there. Big things for a small human, to have a chance to go and do.



(some team members in Kenya at the moment)

Anyway, I´m gratefull for the summer and the Ruurikkala summer dts crew and God. And the combination of all those. From now on I´ll be staying in Helsinki. At least for now. Let´s see where the wing takes me. The car, that is.



(dts - good stuff!)



( quotes from the blogs: http://keltaisissasaappaissa.blogspot.com ja http://allmannerofthingswillbewell.tumblr.com )

-No eihan se nyt ihan putkeen menny - osa 2, ja muita ikuisia kertomuksia.

(Tilcara, Argentiinan vuoristoseutu ja Nuorten Miesten Ilman Paitaa -kerhon paivakavely.)

Tossa laskeskelin matkan ajalta muutaman tilaston:
-Busseissa vietetty aika n. 193 tuntia. Eli n. 8vrk. Kaupunkibusseja ei lasketa. Tohon ei oo laskettu odotusaikoja bussiasemilla tms.
-Sangyssa nukuttu 29/44vrk. Loput joko bussissa, jossain muualla, tai niita ei ole nukuttu.
-Matkustettu matka n. 10 000km.
-Kadotetun omaisuuden arvo n. 700e
-Kadonnut paino n. 5kg

-Eli, maisema on vaihtunut ja jos ei muuten niin kokemuksilla mitattuna mieskin taitaa olla rikkaampi.

Sitten viimekerran matka on edennyt Perusta ja sen rannoilta Bolivian ja sen vuorien kautta Argentiinaan ja Buenos Airesiin, jossa talla hetkella elan kuin viimeista paivaa. Koska - on viimeinen paiva.

Loppujen lopuksi Perussa paasin vahan surffille.kin, mutta vatsatautien ja muiden pienten asioiden saattelemana kerrat jaivat muutamaan. Puolivahingossa paadyin suomalaisten pitamaan hostelliin jossa oli muutamia suomalaisia.kin surffipummeja. Ainakin se tuli todettua etta vaikka se silta saattaa kuulostaakin, niin ei se surffipumminkaan elama niin hohdokasta ole. Ei se surffauskaan taida pelkastaan riittaa elaman sisalloksi.

Rantamestoilla vietetyn viiden paivan jalkeen suuntasin taas tien paalle ja kohti Boliviaa. Titikaka-jarven rantoja myotailen busseilin itseni Bolivan paakaupunkiin La Paziin (La Paz = Rauha), joka on tunnettu mm. varkaistaan ja kuuluisasta vankilastaan. La Paz sijaitsee 3,8 km merenpinnasta, ja siella ollessa sen kylla huomasi, muutama eka paiva meni puhallellessa kun portaidenkin nouseminen tuotti hankaluuksia. Ja portaita ja ylamakia Boliviassa, niinkuin myos Perussa, riittaa. Kun maisema on pelkkaa vuoristoa. Yhtaan tasaista isompaa aluetta en tainnut niiden kahden viikon aikana nahda.

Bolivia on vahan morjeksempi maa, joten siella ruoka on halpaa. Se oli ehka Bolivian parasta antia. Olis siella ollu monta juttua mita olis voinu tehda, mutta vahan kipeana ja kohtuu tiukalla aikataululla ne jaivat odottamaan seuraavaa kertaa. En myoskaan ehtinyt ollenkaan maan lampimiin osiin, vaan jouduin lopulta taipumaan ostamaan pitkat kalsarit, villapuseron, villasukat ja tumput.

Boliviasta laskettelin sitten Argentiinan puolelle, ja myohemmin tarkemmin kertomieni kommelluksien jalkeen lopulta tanne Buenos Airesiin jossa olen viettanyt viimisen viikon. Osaksi paikallisella Beissilla Alen kanssa, osaksi keskustan mestoilla. Nyt kuitenkin retki alkaa olemaan paketissa, joten on hyva listata mita jai mieleen.

Pienia hyvia juttuja, kuten..

-ystavien nakemisia, heidan elamiensa edistymisen toteamisia, hyvia keskusteluja, hyvia hiljaisia hetkia, ilta- ja aamulenkkeja niin rannoilla kuin vuoristossa, niin auringon noustessa kuin kuun loisteessa.kin, perinteisia hukkumiskokemuksia pitkasta aikaa ekaa kertaa aaltoihin sukeltaessa - ja sen jalkeen niihin taas tottumista, korealaisen turistin kiitokseksi avusta tarjoama maittava lounas (arvostan rajusti aasialaisia jotka ei osaa mitaan kielta mutta silti ne vaan matkustelee ympari maailmaa, yksinaan.), portugalilaisen nuoren ekakertalaisen reissaajan, jota koitin vahan jeesata Perussa, toteamus: "mulle siina ainakin oli jarkea". -Kun mietin aaneen etta olikohan siina lopulta mitaan jarkea reissata 70 tuntia paastakseen pari kertaa surffille. Saapumisia kolmen aikaan yolla vieraisiin autioihin pikkukaupunkeihin ja se oudolla tavalla kiva fiilis kun lahtee saapastelemaan ja etsimaan majapaikkaa, huoneen loytamisia ja se mahtava tunne kun avaa sen pienen saippuapaketin siina lavuaarin vieressa ja sielta ryopsahtaa vahva ja raikas appelsiinin tuoksu. Hienoja maisemia, hyvia ruokia, uusia makuelamyksia, uusia ystavia, onnistumisen elamyksia kun osaa valilla puhua jotain oikeinkin..

Kaikkia naita se on, reissaaminen. Pienia hyvia juttuja.

Ja myos..

Pitkia ja viela pidempia bussimatkoja, samoja maisemia: hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Huonoja elokuvia liian kovalla k.o. busseissa, ylikylmia busseja ja kahden tunnin lammittelyja hotellissa kahden peiton ja makuupussin alla aamuviidelta kylmalla bussilla perille saapumisen jalkeen, kolmen tunnin younia ja matkan jatkumista, pakkaamisia, purkamisia, repusta elamista, kahden tunnin younia, younia jotka jaivat vain haaveeksi, kovia sankyja, kuumia huoneita, kylmia huoneita, mahatauteja, koko ajan varuillaan oloa, kielen ja sen taidottomuuden kanssa vaantamista, siita huolimatta tavaroiden ja rahojen katoamisia.

Kaikkia naita.kin se reissaaminen on. Pienia hyvia juttuja, nekin. ehka. :)

Mutta palatakseni otsikkoon ja e.m. kommelluksiin...

Boliviassa menin lopussa sellaiselle isolle suolajarvelle, jonne matkustettiin kymmenisen tuntia hiekkatieta (valilla odotettiin kolme tuntia etta tie oli taas sateen jalkeen ajokunnossa). Siella suolajarvella menin paivan kiertoajelulle maastoautolla, paadyin samaan autoon neljan israelilaisen pojan ja yhden Buenos Airesista kotoisin olevan argentiinalaisen tyton kanssa. No, jarvi oli mahtava ja reissu oli hyva ja israelilaiset ihmettelivat kun paukutin iPodista tuleen israelilaista teknoa. :)
Paivan lopuksi sitten otin bussin argentiinan ja bolivian rajalle, myos edella mainittu tytto - Florencia, tuli samaa matkaa kun paivan aikana olimme jonkin verran ystavystyneet. Huumorintaju.ttomuus yhdisti.

Siina sitten lastattiin illalla kamat bussiin, matkaa oli tarkoitus tehda yon yli ja aamulla olla perilla. Yleensa pidan aina pikkureppuni jaloissani, lahella itseani, mutta siina sekunnin murto-osassa kun olin istumassa penkkiin totesin etta kyseisen pienen bussin jalkatilat ovat olemattomat, ja repun kanssa tulisi olemaan todella hankalaa istua. Ehka sekin etta kerrankin matkusti kaverin kanssa jonkin verran vaikutti asiaan ja turvallisuuden tunteeseen, mutta joka tapauksessa paadyin laittamaan reppuni suoraan paani ylapuolella olevalle hyllylle, johon se istuin sopivan tiukasti. Lisaksi Flo pyysin minua sitomaan makuupussinsa reppuuni kiinni ettei se vieri jonnekin pois matkan aikana. Niin tein.

No, siina sitten matkusteltiin pari tuntia, kunnes ajattelin soittaa Flolle pari biisia soittimestani, joka oli repussa. Nousin ylos, laitoin kaden hattuhyllylle ja.. Varmaan arvaatte, ei ollut reppua. Ei muuta kun kannykka esiin ja sen valossa etsimaan tarkemmin, jospa se olisi valunut matkan aikana jonnekin kauemmas.. -Ei. Mutta, se makuupussi kylla oli siella edelleen.
Mielenkiintoista. Tai paremminkin, ei niin mukava tunne. Silla repussa oli myos passini, kamerani ym. kamaa. Siihen asti olin pitanyt passin melkein aina taskussa, mutta talla kertaa ei.

Joten, ei muuta kun kuskin luo, varmistin kuskilta etta emme olleet viela kertaakaan pysahtyneet ja kukaan ei ollut ulostautunut. -Ei.
Joten, ensin ystavallisesti pyysin matkustajia palauttamaan reppuni jos joku sen oli "erehdyksissa" ottanut, sitten taskulamppu lainaan ja konttailemaan pitkin pimeaa Bolivialaista bussia ja etsimaan reppua. Jospa se olisi eksynyt jonkun jalkatilaan, tai kassiin.
-Ei loydy.

Joten, eipa siina mikaan auttanut kun todeta tilanne: Passi ym. kamat lahtenyt, ja aamulla pitaisi ylittaa raja Argentiinaan josta on viikon paasta lento kotiin.. Mielenkiintoista, elama.

(Flo myohemmin totesi etta -aika lunkisti otit tilanteen.. Niin, kuten vanha sanonta kuuluu, turha rimpuilla kun setti on jo housuissa. Eipa se enaa siina vaiheessa mitaan auta..)

Joten, siina sitten matkustettiin kahdeksan tuntia lisaa, uni ei oikein tullut silmaan kun mietti erilaisia strategioita rajan ylitykseen, ja aamulla viidelta oltiin rajakaupungissa. Bussissa olevien argentiinalaisten neuvo oli etta kavelen suoraan rajan yli ja hoidan sotkut argentiinassa, koska Bolivian poliisi on niin epaluotettava. Paatin kuitenkin kysya viela Alen mielipidetta, joten odoteltiin vesisateessa yhdeksaan asti etta viitsin soitella Alelle, ja hanen mielipiteensa oli etta menen Bolivian poliisille ja teen ilmoituksen ja (ehka) saan sielta paperin jolla voin ylittaa rajan. Joten totesin etta ei kai siina mitaan haviakaan, ainahan voin silti jalkeenpain vaan kavella rajan yli, ehka.

Joten, ei muuta kuin Poliisiasemalle, siella ilmoitus ja sielta paperi mukaan jonka kanssa rajalle. Siella jonotusta ja ilman kommelluksia lahtoleima paperiin, sitten Argentiinan puolelen jonoon, ja lisaa jonotusta. Ja lisaa jonotusta. Neljan tunnin jalkeen, kun olimme edenneet n. seitseman metria (sadasta) Flo, joka oli paattanyt auttaa minua vaikka paikallisena olisi vaan voinut kavella rajasta lapi, ilmoitti etta han lahtee yrittamaan jos saa puhuttua minut mukanaan rajasta lapi.



(rajalla)

Tunnin paasta han ilmoitti etta jes, hyvalta nayttaa. Ensin tullimies oli katsonut papereitani ja todennut etta -Suomaleinen? Ei mitaan toivoa. Ma olen kotoisin alueelta jossa Botnian paperitehdas saastuttaa jokea (Argentiinan ja Uruguain raja), joten suomalaiset ei ylita taalla mitaan..
Nice, eipa suomessa tullut mieleen etta jossain vaiheessa Botnia saattaisi naytella suurempaakin roolia reissussani..
No, Flo sitten kohtuu täpäkkänä tyttona ei antanut periksi vaan ilmoitti etta han odottaa siina niin kauan etta tullimies antaa periksi. Ja, antoihan se lopuksi. Joten taas oltiin edetty pykala, nyt paastiin jo jonosta pois. (Flon... pippurisuudesta kertonee myos vastaus Argentiinalaiselle pojalle joka kolmatta kertaa kyseli etta onhan tama varmasti oikea jono: "Ma olen ollut taalla aamu yhdeksasta saakka, jos sa viela kerran kysyt multa jotain yhta tyhmaa, ma tapan sut!" ...Mahtavaa kun ihmisilta loytyy asennetta. :)

No, sitten lopulta tunnin parin jalkeen tullimies ilmestyi pihalle papereiden kanssa, ja mun kohdalla totesi etta bolivialaisella paperilla ei ole mitaan mahdollisuuksia paasta Argentiinaan. Se ei ole mahdollista. Yes.
Mutta... on vaihtoehto. Ma voin tuhota sen bolivialaisen paperin, menna Argentiinan puolella olevalle poliisiasemalle, kertoa etta mut ryostettiin Argentiinan puolella, tulla sen paperin kanssa rajalle ja ottaa siihen sisaantuloleima.
Noniin, joten tarina jatkuu siten etta marssimme Argentiinalaiselle poliisiasemalle, Flo kaski mun pitaa turpani kiinni, ma en kuulemma osaa espanjaa, ja han hoitaa homman.
(Poliisi vaan multa kysellessa totes yhdessa vaiheessa etta: "ymmartaahan se espanjaa.." :)

Se homma hoitui hyvin, joten sen paperin kanssa sitten takaisin kiireella rajalle koska bussiliput eteenpain oli jo ostettu, taas pari tuntia venaamista (plus bussin missaaminen) ja lopulta kahdentoista tunnin vaannon jalkeen leima paperissa ja paperi kourassa. Huh.

Ja tytto joka mua koko ajan auttoi, olisi siis voinut itse vaan kavella rajasta yli. Joten, olen kohtuu kiitollinen. (Siispa tuotatin Suomesta lajan suklaata sen osoitukseksi, mikas sen parempaa.. :) Valilla on hyva kun sattuu suojelusenkeli paikalle jeesaamaan poikaa pulassa.

Mutta tuli sitakin muutamaan kertaan mietittya etta on ne pienesta kiinni, asiat. Jos ja jos. Jos en olis laittanut reppua sinne, tai jos en olis tutustunut Florenciaan sen paivan aikana, tai jos.. Mutta, jossitteluhan on turhaa.

Mutta, ei siina viela kaikki. Hyva. Lopulta kun selvisin Buenos Airesiin, Flo ilmoitti minulle etta voin asua sen asunnossa kun olen taalla, se asuu poikaystavansa luona sen aikaa. Joten, minulla on ollut kaksio kaytossa ihan hyvilta mestoilta. Lisaksi kavin maan suosituimmassa livena kuvattavassa kokkiohjelmassa (seuraamassa ja syomassa) jossa han on stylistina, ja monen monta muuta kivaa.

Joten, sitakin on tullut mietittya, etta kun asioita on aina niin helppo mitata rahassa ja tavarassa, mutta lopulta... ehka yksi uusi ystava (jolla on mahtavan samanlainen huumorintaju) on kuitenkin arvokkaampi kuin kadottamani tavarat.

Sitakin mietin etta koko reissun ajan olin hirveen suojeleva iPodini (musiikkisoitin, teille vanhukset jotka ette sita tieda :) suhteen, mietin etta kun paasen kotiin pitaa kopata kaikki musiikki etta se on varmasti tallessa muuallakin, kun on tullut muutama hetki vietettya sita keratessa ja tallentaessa. Ja sitten, kun se iPod lahti kavelemaan, ei se lopulta tuntunut kuin kahtena ja puolena pienena pistona sydamessa. Se ehka vahan yllatti, hyvalla tavalla. Kaikesta huolimatta en taidakaan olla niin kiintynyt tavaroihini kuin mita itse kuvittelen. Hyva niin.

Joten... Kaikenlaista on mahtunut matkaan. Uusi passi pitaisi saada tanaan, huomenna siis lahto Suomeen ja viikko taalla on ollut tosi mielenkiintoinen, olen paikallisten kavereiden kanssa paassyt ihan uusille mestoille, myos sellaisille missa en haluaisi kavella yksin, ja tutustunut paikallisiin ja nahnyt paikallisia koteja jne. Nyt kun on "oma " asunto niin viela enemman jotenkin on "argentiinalainen" itsekin. :) Hyvaa settia. Mutta myos monen monta miettimisen aihetta, niin elaman eri laitoja taalta nakee. Hetken voi elaa kuplassa jossa kaikilla on kaikki hyvin, mutta sitten marssii ostarista ulos ja viereisen lipan alla asuu muutama koditon ja seuraavalle kadulle ei uskalla menna kun ryostamisen vaara on suuri. Flo mm. ryostettiin pari viikkoa sitten. Asialla n. 10- ja 12-vuotiaat pojat, joista isommalla oli ase. Ase 12-vuotiaalla on pelottava ajatus..

Mutta myos toisenlaisen kuplan ulkopuolella elaminen on tehnyt hyvaa. Nimittain uskovaisten kuplan. Mulle ainakin tekee hyvaa jutella ja elaa valilla ihmisten kanssa joilla on eri nakemyksia, eri arvot, eri tapa elaa. Se pitaa hereilla, joutuu miettimaan asioita, vastaamaan kysymykseen -miksi? Tai ainakin - yrittamaan.





(suojelusenkeli - ja suolajarvi. Muita kuvia ei ole, koska se kamerani pollittiin myos. Mutta uskokaa, kuvat oli mahtavia... :)

Kun ei suunnittele niin - ei oo suunnitelmia.

Sano mummo kun katiskassa istu. Itseasiassa se tais kylla sanoa etta aikansa kutakin, mutta sopiihan sekin tahan. Eli, aikansa kutakin, sano esa kun bussissa istu.

(Arequipa, Peru)

(Matkanvarrelle mahtuu riskeja jos moisia. )

Edessa on siis kolmas yo putkeen bussissa. Matkaa on taitettu ensiyon jalkeen n.72 tuntia, josta tosin kolmasososa on ollut bussien odottelua yms. saatoa. Jokatapauksessa, ennatyksia hatyytellaan. Ja onko tassa mitaan jarkea? Terapian sanoin: No mikset tule ja kazo! :) Eli ehka ei, ehka on. Huomisaamuna on tarkotus olla n. 500km Perun paakaupungista Limasta pohjoiseen olevassa Huanchaco -nimisessa rantamestassa. Jossa pitais vihdoin paasta nielemaan merivetta.

(Peru, Arequipa ja n. 5,8km korkea vuori taustalla)

Matka on siis edistynyt: Cordoban basella vietin kuutisen paivaa, siita muutama kuva ohessa, ja oli ihan mukavaa. En niin hirveesti mitaan erikoista tehny, mutta oli kiva naha ihmisia ja jutella jne. Siita sitten painoin yon yli perinteisesti bussilla pohjoiseen, Jujuyhin (lausutaan Huhui * suom. huom.) jossa veljeni Luis (blogista tuttu) asuu. Oli ihan hauska kayda kylassa ja tietysti pelaas futista paikallisten seurakuntalaisten kanssa. Ja samalla tapasin Brianaa, myos sielta mun dts:sta, ja oli mahtava kuulla senkin kuulumisia. Jos joku muistaa miten mein dts:n alokasleirilla me jouduttiin tappaan janiksia, niin... Briana oli vetaas tiimia boliviassa, ja kerto etta siella ne joutu tappaan oman ruokansa. Tuli tapettua paljon elaimia, kuulemma. Eli, ei mennyt hukkaan nekaan opit. :) Viela me otetaan toi suomenkin dts:aan kun aika on sopiva..

(Luis tallustamassa Jujuyn vehreydessa.)

Taas kun naki sita duunia mita muutama ihminen siella Cordoban basella tekee niiden slummilasten kanssa, niin kylla ma taas totesin etta suuresti ja paljon kunnioitan niita. Emiliakin, joka on siina paajehuna, on parikymppinen tytto, joka vois olla tekemassa jotain ihan muutakin kun ilmaseksi vetamassa slummilapsille juttuja ja ruokkimassa niita.

(Puutyokerho menossa. Niilla oli yks (rauta)saha, yks huono vasara, ja jotain jatepuuta ja siita irtikiskottuja nauloja. Ja viistoista lasta. Annoin vahan rahaa toiseen sahaan. Edes.)

(Slummilapsia basella.)

(Emi ja yksi suojateista.)

Ja hauskaa oli kuulla kun se kerto etta ennen dts:aansa kun se oli srkunnassaan (pakosta) lapsityossa mukana, niin se inhos lapsia. Nyt - se sanoo rakastavansa niita slummin kauhukakaroita. Ja itseasiassa Briana totes kanssa, etta se sano dts:n jalkeen Jumalalle etta se EI halua missaan tapauksessa jaada Argentiinaan, ja etta se EI missaan tapauksessa halua tyoskennella lasten kanssa.

Nyt - se aikoo kayda kotona ja tulla takas Argentiinaan opiskeleen pastoriksi, jota sen srkunta vaatii etta siita vois tulla virallinen lahetti, se sanoo myos rakastavansa niiden slummilasten kaa tyoskentelya, ja sen seurakunta aikanaan lahettaa sen (jos asiat menee putkeen) Bangladeshiin tekeen lapsityota. Aikamoista, kun miettii senkin tarinaa.

Niin.. eihan se niin taida menna, etta Jumala laittaa meidat hirveisiin paikkoihin tekeen hirveita asioita joita me sit inhotaan tehda. Ehka se menee niin, etta ne asiat mita meidan on hyva tehda, niista me pidetaan, tai niista me aletaan pitaa, jos pidetaan mielemme muutokselle avoimina. Tai, tartutaan vaan tilaisuuteen.

Kuitenkin, on ollut mukava naha ja kuulla miten mun dts:n oppilaat on edennyt elamassaan. Kaikki muut paitsi Luis on oikeestaan edistyny aika paljon: Brendasta, joka on nyt dts staffissa,menee opiskeleen laulua, laulaa ihan sssikahyvin. Rocio kuulemma on srkuntansa tyossa rajusti mukana, Brianasta tulee ehka lahetti... Ja Luis haaveilee rap-artistin urasta. :) No, sen aiti koittaa saada sen kokkikouluun. Mutta. hienoa.

(Chile, niilla on paljon hiekkaa siella.)

Niin, Jujuyista sitten paraytin parikymmenta tuntia Chileen, jossa oli tarkotus paasta surfffaileen ja viettaa siella viikko-pari.. Mutta - eihan mun lompakko tykanny chilesta alkuunkaan, joten ma olin siella puolitoistayota ja jatkoin matkaa Perua kohti. Ja silla matkalla ollaan siis edelleen, tosin Perussa on oltu jo pitkaan, mutta niita kaukorantoja viela etsitaan. Mutta matka on ollut ihan kiva, vahan rankka valilla - tanaan tuntu jo etta alkaa paassa huippaan tossa aamupaivalla, mutta paikallisia makoisia, ja halpoja (eurolla katukuppilasta kahden ruokalajin ateria, ,maukas sellainen) ruokia syoden olokin on paivan mittaan parantunut. Ja kun ostaa valilla puhtaita sukkia ja teepaitoja niin olokin pysyy melkein freesina. Ja hampaathan saa puhtaaksi, eli puhtaahkon tuntuisiksi, pyyhkimalla niita servetilla. Vinkki veneilijoille. :)

(Iquique, Chile)

Sen olen todennut etta Perulaiset on ainakin 6,3 kertaa sosiaalisempia kuin Argentiinot. Olen jo paassyt kaantamaan englanninkielisia kirjeita espanjaksi, juttelemaan millon minkakin ihmisen kanssa, saamaan oppitunnin vaarennetyista rahoista ja tanaan katukuppilan poytaseurani vielapa tarjos mulle mun ruuat. Pienia kivoja hetkia.

Niin, taidan tykata takaisista. Ainakin niista jotka ei rosvoa. Pitkakyntisista varottaa taalla jokainen jonka tapaa. Ja mielenkiintosta on etta bussiin mennessa kaikki kuvataan, ja eilen otettiin sormenjaljetkin. Taitaa ihan tosissaan pelata terroristeja nama, muistaakseni kun Perussa on niitakin. Sisseja.

Tanaan kuudelta aamulla kun saavuin tanne Limaan, tarkoituksena oli menna tunnin matkan paahan yhteen rantamestaan ja jaada sinne viikoksi. Se oli siis se suunnitelma, jota ei ollut. Joka oli tossa matkalla muokkautunut. No, seikkailin paikallisella pikkubussilla sinne lahettyville, siita sitten taksilla puolituntia yritettiin ettia hostellia joka olis mulle kelvannut (halpaa siis), ja sit mulla meni hermot ja ma paatin karistaa sen rannan tomut, (se oli tosi tomuisa ranta) jaloistani ja suunnata sen viisisataa km pohjoiseen. Jospa siella hiekka olisi kosteampaa. Eli, tiukka tinkiminen taksikuskin kanssa, uuteen pikkubussiin, ihan morjesvasyneena tunnin verran taas seikkailua kaikenmaailman lahioiden lapi, sitten bussiaseman etsinta - jonka jalkeen netista ettimaan etta mikas sen seuraavan paikan nimi taas olikaan (naissa kohtaa tulee esiin vahvasti se etta matkustan ilman rakasta matkaopastani), ja sitten ostamaan bussilippu ja toteamaan etta bussin lahtoon on kymmenen tuntia.

Peruspaiva.

. . .

Ainiin. On aina kivaa kun kehutaan. Tahan mennessa paras oli kun yksi taksikuski kysyi multa etta puhutaanko suomessa espanjaa. Vastasin etta ei. Sitten se kysy etta onko mun vanhemmat espanjankielisia.

Joo. Mutta vastapainoksi tulee hetkia kun en tajua jonkun puheesta yhtaan mitaan. Hyva balanssi, siis.

(Elaman evaat, nailla mennaan.)

. . .

Tuli mieleen. Kun ekalla taalla viikolla kuuntelin jotain mita Ale opetti suojateilleen. Siita kohdasta isameidan-rukousta jossa sanotaan etta Tulkoon valtakuntasi. Venga tu reino, espanjaksi. (mun isan nimi on reino - eli tulkoon reinosi. :)

Niin, kun me rukoillaan sita, niin me taidetaan rukoilla sita silleen aika passiivisesti. Etta, Jumala laita se valtakuntas tuleen, aseta niin etta sun tahtos tapahtuu. Tee jotain..!

Alen nakemys asiasta, ja taidan allekirjottaa sen, on etta "Tulkoon sinun valtakuntasi" -tarkoittaa sita, etta meidan tulee tuoda sita valtakuntaa tanne, maan paalle. Tuoda Jumalan valtakuntaa. Ja "Tapahtukoon sinun tahtosi" -meidan tulee toteuttaa Jumalan tahtoa, taalla.

Ja miten se tapahtuu? Me tuodaan Jumalan valtakuntaa maan paalle silla miten me kohdellaan muita. Jos mietit etta millainen Jumalan valtakunta olisi, miten ihmiset kayttaytyisivat, kohtelisivat toisia...? Niin, no tee niin, pyri kayttaytymaan niin, pydi kohtelemaan toisia niin. Silla tapaa sina, ja mina, omalta osaltamme tuomme Jumalan valtakuntaa. Tanne. Nyt.

Ja kun ma sita kuuntelin, ja mietin. Ma tajusin etta Alesta se kylla jotenkin nakyy. Se on jotenkin hirveen "aistit valppaana" auttamaan muita. Muistan kun Suomessa ollessan kaytiin Itakeskuksessa (Helsingin kulttuurin kehdossa) ja me oltiin siella ehka tunti, ja se kerkes auttaan ainakin kolmee ihmista. Oli pudonnutta tavaraa, unohtunutta lompakkoa jne. Jotenkin siina vaiheessa kun ma vasta mietin etta: "pitas varmaan tehda jotain" -se jo menee ja tekee. Ja ma uskon etta se kumpuaa tosta asenteesta. Tulkoon sinun valtakuntasi..

Ja noi on pienia asioita, joita me voidaan tehda. Mutta me voidaan tehda myos paljon suurempia, me voidaan autta ihmisia joilla on suurempi.kin hata. Ja siten, me tuodaan sita Jumalan valtakuntaa. Joten, eikohan aleta tuomaan.

"Venga tu reino."

Takaisin tulevaisuuteen. eikun menneisyyteen.

Tai ehka kuitenkin parempi sanoa etta: Takaisin perusasioiden aarelle.




Tata kirjoittaessa oon Cordobassa, Argentiinassa. Siella basella jossa vuosi sitten olin myos. Ja se on outoa, ja ei. Tuntuu kuin olis ollut poissa vain muutaman hetken. Ihmiset on samoja, vitsitkin on samoja, matékin on samaa. Naapurinpoika on vahan kasvanut, siita sentaan nakee ajan kulun.

Viimeviikko oli taas sellainen kunnon muistutus siita mita se missionuoren meininki taalla Argentiinassa onkaan. Matkustin ystavani Alen johtaman tiimin luo Villa Geselliin, viitisen tuntia Buenos Airesista rannikkoa alaspain, ja siella vietin viikon verran viidentoista hengen tiimin mukana. Ja kuten kuvasta nakyy, meininki oli perus missionuorten aktiota parhaimmillaan - asuttiin baptistikirkossa, nukuttiin siskonpedeissa patjoilla, ja kaytossa oli yksi vessa/suihku josta tuli vain kylmaa vetta. Ja tiimiin kuului siis viisitoista henkiloa, joista puolet tyttoja ja aviopari ja mukana yksi kolmevuotias lapsi. Se on mahtavaa miten karsivallisyys kasvaa noissa jutuissa. Ja rakko.




Oli hyva viikko vaikka olinkin suurimman osan aikaa kipeana. Perus flunssaa ja sellasta, mika kuitenkin vaikutti oloon ja eloon. Ei jaksanut oikein riehua, ja rannallekaan ei oikein tehnyt mieli. Vikoina paivina olin sitten kuitenkin jo sen verran iskussa, etta kun Argentiinalaisen tavan ja aikataulun mukaan illalla puoli yhdeksalta mentiin pelaan seurakunnan nuorten kanssa futista, olin messissa. Ja on siina aina jotain erityista kun Argentiinalaisella pelikentalla tulee kehuja. On on.
Kuitenkin, pelailtiin siina kahteentoista asti, ja sitten sen koko tiimimme kanssa menimme jatkoille jonkun seurakunnan perheen luokse syomaan pizzaa. Joka edelleen on taalla hyvaa. Siina tuli naureskeltua etta jotenkin taalla kaikki tapahtuu muutaman tunnin myohemmassa syklissa kuin koti-Suomessa. Iltakokous sunnuntaina baptistikirkossa alkoi 21.oo. Sellasta.



Oli kiva nahda miten Ale n. 27 aktion kokemuksella johti tiimiaan. Ja arvostan sita etta se on yleensakin johtamassa tiimia, vaikka sen ei koulun johtajana tarttis. Sen nakemys asiasta vaan on etta jos se haluaa opetuslapseuttaa niita staffilaisiaan, sen pystyy tekemaan vaan nayttamalla esimerkkia. Ja, hyvinhan se vetaa. Totesin taas myos etta ihan hyvalla tyomoraalilla taalla evankeliumia viedaan eteenpain, valilla paivat olivat aamuviidesta iltakahteentoista. Kun kerran ollaan aktiossa niin ollaan sitten kunnolla, kotona voi lepailla. :) Tiimin ohjelman kuului mm. pyhakouluntapaisten jarjestaminen koyhien alueiden lapsille niiden asuinalueilla ja ovelta ovelle kaynnit yms. Perussettia.

Villa Gesell on lomakohde jonne kolmasosa Argentiinasta tulee kesan pariksi kuukaudeksi, tai ainakin kyseiselle rannikolle. Sen pari-kolme kuukautta se on taynna vakea, ja loput vuodesta ihan kuollut. Siella ollessa taas muisti etta niin, onhan taalla myos niita ihmisia joilla ON sita rahaa. Toisaalta, kun kavi siella lasten luona, joiden talot olivat hiekkadyynien valissa olevia rotteloita, sen muisti etta on olemassa myos se toinen puoli. Kyllahan niissa viela kesalla asuu, muurahaisia ja torakoita saattaa vahan olla jos ei sen kummempaa, mutta talvea niissa en haluaisi edes ajatella. Aika paljon siella oli tyhjia pulloja ymparistossa, miten paljon se sitten asioihin vaikuttaa - en tieda.


(Villa Gesellin kovasti kansoitettu ranta. Huomatkaa kuvan alareunassa oleva matéa juova lady. Kuten sanottu, matéa juodaan taalla joka paikassa. Ja muuten, kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi, jos joku ei ole sita tiennyt.)

Tossa juuri mietin, etta olenkohan ma liian pehmea tallaseen ymparistoon. Ma en vaan millaan meinaa paasta yli noista tasoeroista. Siita etta joillakin ei vaan ole. Etta jotkut joutuu kerjaamaan. Olis vaan helpompi kun paasis sille tasolle ettei siita välittäis, ettei se tuntuis. Vois olla ja auttaa, mutta ilman etta se tuntuis. Ehka se etta on Suomessa ja laittaa kerran kuussa rahaa jossain kaukana olevan kummilapsen tilille kuitenkin sopii mulle paremmin. Ehka.

Kuitenkin, espanjaa tuli ja on tullut puhuttua rajusti, ja yllattavan hyvin se lahti sujumaan. Sita tassa edelleen koitetaan parannella, hioa epatoivoisesti kielioppia ja koittaa muistaa uusia sanoja. Ainakin tuntimaaraisesti puhetta tulee paljon, laatu on sitten eri asia. Mutta pikkuhiljaa. Matkustan myos poikkeavasti ilman uskollista ystavaani, rantojenmiehen raamattua - Lonely Planetin matkaopasta. Joten olo tuntuu alastomalta. Idea on se, etta joudun kyselemaan hirveasti, jota inhoan, mutta joka tekee minulle ja kielitaidolleni hyvaa. Silti, olo on orpo.

Nyt siis olen Cordobassa. Ainakin taman viikon. Paraytin bussilla kuustoistatuntisen siivun tanne maanantaina. Mulla on uusi laiskanmiehen taktiikka bussimatkailuun. Kun ei oikein millaan jaksais nousta valilla kaymaan vessassa jne. niin se ratkeaa silla etta yksinkertaisesti on vaan syomatta ja juomatta sen matkan ajan. Ja jippii, saa elbata paikallaan vaikka sen parikymmenta tuntia jos haluaa.. :)

On ollut hauskaa kun naapurin (vanhoista tarinoista tuttu) nyt jo 8 vuotias Maxi vahan valia tulee kylaan ja pussaa poskelle ja kertoo miten kova ikava silla on ollut. Ja ma kun mietin etta vierastaakohan se tai muistaakohan se edes. . .


Viikon ohjelmassa taalla saattaa olla ainakin katusoitolla rahan keraamista slummilasten ruokkimiseen. Tai jaakaapin ostamiseen jonne voi hankkia niille ruokia. Kuten sanoin, tama on Ruurikkalan jalkeen ollut taas vahan paluuta perusasioihin. Joskus nailla staffilaisilla ei ole rahaa muuhun ruokaan kuin riisiin, joskus vessapaperi tuntuu turhan kalliilta. Mutta toisaalta, suihku jota joskus pidin aika vaatimattomana, tuntuu ylellisyydelta sen jalkeen kun on jakanut suihkun viikon ajan viidentoista muun kanssa. Joka siis tarkoitti ettei suihkua ennen kello yhta yolla. Kaikki on suhteellista. Taalla parhaillaan kaynnissa oleva DTS on juuri aktiossa Paraguaissa, joten tassa talossa paikalla iltasin on vaan staffin poikia. Joten, voin kirjoittaa tata ilman paitaa. Se on kivaa. Koska ilma on moinoisen lammin. Kuuma.kin.

Sellainenkin mielenkiintoinen juttu kavi, etta ekan kerran matkoillani mut ryostettiin. Tai no, olis edes ryostetty kunnolla, mutta nyysivat vaan ilmeisesti bussiin rinkkaani pakatessaan sielta kaikki hatavarat. Ma kun matkustan aina niin etta rahat on jaoteltu eri paikkoihin, etta jos joku osa (musta) haviaa, aina selviaa muutaman paivan. Ja siina samalla lahti pari Daavidin tahti-kaulakorua jotka olin Israelista tuonut Alelle. SE, harmitti. Viiminen bussimatka ennen niiden luovutusta, puoli maapalloa reissannut ne rinkassa ja ensin niita muutaman paivan Israelissa valinnut, ja sitten. Tuli vaan tyhma olo, kuten sanottu, olis edes ryostetty kunnolla niin olis jaanyt mielenkiintonen kokemus.

Siita puheenollen, kaveri juuri kertoi etta viimisen vuoden aikana taalla basen tienoilla on ryostelty ihan kunnolla. Melkein kymmenen DTS:laista taidettu ryostaa, useimmat tyttoja. Tosin yks poika oli ryostetty ihan kunnolla aseen kanssa. Useimmiten tyttojen kohdalla ollut kyseessa sama tyyppi joka aikanaan ryosti mun koulun aikana Brianan. Oli senkin kerennyt ryostamaan jo toisenkin kerran. Kuulemma slummitatien puheiden mukaan vapautuis putkasta taas torstaina... Jos silla ei asetta ole mukana, niin saa tulla yrittamaan. Kokemus varmasti sekin. Toisaalta, jos sita tarkemmin ajattelee, niin parempi kun ei turhaan uhoa, ehka noi kokemukset on niita joita ilmankin voi elaa. Mutta onhan toi arsyttavaa, koko ajan joutuu oleen varuillaan. Siina mielessa Suomi on kylla helmi maa olla, meilla Ruurikkalassa ei tarvii varoa kuin hirvia.

Niin, ja mita taman viikon jalkeen..? Talla hetkella nayttaa etta Chile kutsuu. Mutta, se selviaa aikanaan. Jokatapauksessa, Jumala teita siella.kin siunatkoon.

Uusia ja vanhoja perunoita.

..purtaviksi. Siinä tämän lähetyksen aihe. Saatiin DTS päätökseen. Viimekirjoitelman tunnelmissa oltiin vielä vahvasti Israelissa, jonka jälkeen niin maa kuin taivaalta satavan veden olomuotokin ovat vahvasti vaihtuneet. Israelissa viimeinen viikko vietettiin Eilatissa lomaillen erinäisten vesiurheilujen parissa. Ja rannalla makoilun, joka sanan varsinaisessa merkityksessä ei ehkä ole urheilua. Kyseinen loma-, kesäkivaviikko siis kuuluu Ruurikkalan DTS:n lukujärjestykseen. Niitä oli myös luentojakson aikana Suomessa yksi.
Oli ihan kiva ottaa viikko rennommin Eilatissa, ja sen jälkeen ottaa rennosti perinteisen tiukat kuulustelut lentokentällä ennenkuin meidät päästettiin palaamaan Suomen kamaralle. Itsellä lähtökohdat, eli asenne, kolmen viikon Suomi-aktioon oli vähän sellainen että: "voi perttu, ei oikein jaksais enää missään Suomessa vääntää", mutta niin vaan Suomen aika päätyikin ("ylläri") olemaan kerrassaan mainiota.

Ensimmäisen viikon olimme Nokian suunnalla Rinteen Rikun Ja Arska "que no tiene pelo" Paloheimon kanssa. (=Arska jolla ei ole tukkaa, mun ja Benen käyttämä nimi sille.) Viikko oli kiireinen ja rikas, siihen mahtui paljon koulukäyntejä, TV-seiskaa, RadioDeitä, rukouspuhelimia, nuorteniltaa.. Ja viikon jälkeen on pakko sanoa, että kunnioitus Rikua ja Arskaa ja sitä mitä ne tekee kohtaan nousi kolmekymmentä seitsemän pykälää. Nostan herroille rajusti hattua. (pipoa) Tekevät mahtavaa ja tärkeätä työtä.

Seuraava viikko meni Riihimäki-Hyvinkää akselilla, ja viikon kohokohtana varmaan oli muutama uskoon tullut nuori Hyvinkäällä nuortenillassa jota oltiin pitämässä. Joskus oon todennut että parhaat vibat saa siitä kun näkee kun ihmisiä tulee eteen rukoiltavaksi ja avaamaan sydämensä Jumalalle. Ja, niin se on, ne on ne parhaat vibat.

Viiminen Suomi-viikko meni Haminassa, jossa taas käytiin kouluilla, mutta uutena aluevaltauksena menimme myös viihdyttämään paikallisia vanhuksia laululla ja tanssilla. Ja porukan johtajana, varsinkin kun kaikilla laulutaitoisilla tytöillä on kurkut käheänä, myös Esa-itse pääsi, eli joutui, osallistumaan laulantaa. Vieläpä ääneen, yleensä kun vaan availen suuta tahdissa. Ja useampaan otteeseen. DTS haastaa siis johtajiaankin mitä hurjimpiin suorituksiin!
Onneksi kyseessä oli dementia-osastot, joten muistot esiintymisistä varmasti ovat jo haalistuneet... Sen jälkeen palasimme beissille Ruurikkalaan, jossa oli viikon mittaiset jälkipuinnit ja opetusta "arkeen" paluusta. Ja esa pääsi taas sorvin ääreen, eli lihapatojen kanssa leikkimään keittiöön. Ohjelmassa oli mm. päättäjäisjuhla-aterian valmistus. Hyvin sekin meni, onneksi.


(Päättäjäistunnelmissa, perussettiä)

Oppilaiden kanssa käytiin aika hartaasti ja huolella läpi sekä aktiota että koko koulun aikaa ja niistä saatuja kokemuksia ja tunnelmia ja parannusehdotuksia. Vihdoin sitä "rakentavaakin" (suomeksi: negatiivista) palautetta tiimiltä mullekin tuli, ja sen jälkeen yöllä menikin neljään niitä pureskellessa. Mutta hyvä niin, pitää olla perunoita purtaviksi. Se minkä totesin itseä johtajana eniten harmittavan on jos tiimissä on asioita joissa en ole ollut tarpeeksi selkeä, ja josta on sitten aiheutunut vääriä tulkintoja ja sitäkautta vääriä tuntoja ja tunteita, ja joka sitten vaikuttaa siihen tiimin "henkeen". Selkeät toimintavirheet on helppo myöntää ja pyytää ja kuitata anteeksi, mutta mua eniten häiritsee kaikki "vikatulkinnat" asioista ja ihmisistä. Kun ne vaan on.... niin turhia.

Lisäksi surullisenkuuluisa huumorintajuni sai joiltakin hieman kritiikkiä osakseen, aina se ei ihan pysy kaikkien taiteen sääntöjen rajoissa. Ja, joskus vakavia asioita kuulemma voisi tehdä hieman vakavamminkin. Mutta tässä opetellaan, hitaasti. :) Ja seraavaa kertaa varten, jos sellainen tulee, niin ainakin taas tietää muutaman asian mitä koittaa välttää. Ja kyllä se silti mieltä lämmitti että jonkun papereissa aktion hyviin asioihin oli (vahingossa?) päätynyt - esan johtaminen. Hyvä niin.

Olen tossa myös pohtinut miten paljon helpompaa se on johtaa "jakkaralta". Armeijatyylillä, sanellen käskyt ja vähät välittäen siitä miltä se niistä toisista "tuntuu". Kunhan tekevät hommansa. Meillä, palvelevassa johtajuudessa, mä ennenpitkää joudun keskustelemaan jokaisen huonon vitsinikin aiheuttamat tunnetilat läpi niiden johdettavieni kanssa. Eli, kaikki mitä mä jaan eteenpäin, mä joudun yleensä kohtaamaan. Joko hyvässä tai pahassa, riippuen siitä mitä olen jakanut. Ja se, tekee tästä haastavaa. Mutta myös kovin opettavaa. Sen jälkeen kun on yöllä muutaman tunnin oppilaan kanssa käynyt läpi harkitsemattoman lausahduksensa aiheuttamia tunnelmia, sitä seuraavalla kerralla (ehkä) muistaa miettiä paremmin mitä sanoo. Tai sitten ei, eikä nuku sinäkään yönä.

Tuli myös välillä mieleen että aktiotiimi on kuin pienimuotoinen seurakunta. Ja liideri sen pastori. Jonka tehtäviin kuuluu niin saarnaaminen, raamattu- ja rukouskokoukset, kuin palvelutöiden järjestäminen, ihmis- ja parisuhteista huolehtiminen ja niissä neuvominen sekä monenmoiset käytännön järjestelytkin. (Sekä mummoille laulaminen.) Hurjaa touhua se pastorin homma, sanoo pastorin poika.


(No kun Jenkeissäkin ne pukeutuu valmistujaisseremonioissa jonkinlaisiin kaapuihin, kai.)

Kuitenkin, ylipäätään palaute tiimiltä ja muiltakin oppilailta mulle oli hyvää, ja mikä tärkeintä oppilaiden mielipiteet ja palaute koko DTS:stä olivat erittäin positiivisia. Kaikki tykkäsivät, ja katsoivat että ovat sekä oppineet että kasvaneet monessa asiassa. Ja, kyllähän sen niistä myös näkee. Ja, sitä vartenhan tuo koulu on. Ja se on mahtavaa että siitä huolimatta että henkilökunta on kovin epätädellistä, se ei rajoita sitä työtä mitä Jumala oppilaissa (ja henkilökunnassa) tekee.
Myös palaute opettajista oli tosi hyvää, ja oma mielipiteeni onkin että meillä oli mahtavat opettajat tänä vuonna. Tosi hyvät. Joten, aktio on ohi ja se oli ihan hyvä. Varmaan aika esan näköinen niin hyvässä kuin huonossakin, mutta tyytyväinen pitää olla. Ja DTS on ohi, ja se oli hyvä, joten näin puolen vuoden kokemuksella uskalla suositella Ruurikkalan Summer DTS:ää kaikille joita kiinnostaa. Ensi kesäkuussa taas alkaa uusi setti. Tervetuloa.


(Staffilaiset koolla.)

Itselläni uudet perunat joita tulen lähitulevaisuudessa pureskelemaan tulevat olemaan Argentiinalaisia. Sinne suuntaan huomenna, ja siellä menee seuraavat kuutisen viikkoa. Menen parantamaan espanjan taitoani ja seuraamaan (osallistumaankin) paikallisen DTS:n aktioon jota kesällä suomessakin käynyt ystäväni Ale Cruz siellä vetää. Mielenkiinnolla odotan että näen miten oikeasti kokenut johtaja noita juttuja tekee. Todennäköisesti ja toivottavasti ehdin vähän ihan vaan olla ja lomaillakin, mutta sen näkee sitten paikanpäällä miten asiat menee. Lähtö on huomenna enkä mä tiedä vielä edes osoitetta jonne olen menossa. Mutta, ei se niin nuukaa ole, kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää. Joten, ehkäpä Argentiinastakin muutama rivi irtoaa, saa nähdä...

Siihen asti, olkaa siunatut. Chau..