perjantai 18. helmikuuta 2011

-No eihan se nyt ihan putkeen menny - osa 2, ja muita ikuisia kertomuksia.




(Tilcara, Argentiinan vuoristoseutu ja Nuorten Miesten Ilman Paitaa -kerhon paivakavely.)


Tossa laskeskelin matkan ajalta muutaman tilaston:
-Busseissa vietetty aika n. 193 tuntia. Eli n. 8vrk. Kaupunkibusseja ei lasketa. Tohon ei oo laskettu odotusaikoja bussiasemilla tms.
-Sangyssa nukuttu 29/44vrk. Loput joko bussissa, jossain muualla, tai niita ei ole nukuttu.
-Matkustettu matka n. 10 000km.

-Kadotetun omaisuuden arvo n. 700e
-Kadonnut paino n. 5kg

-Eli, maisema on vaihtunut ja jos ei muuten niin kokemuksilla mitattuna mieskin taitaa olla rikkaampi.

Sitten viimekerran matka on edennyt Perusta ja sen rannoilta Bolivian ja sen vuorien kautta Argentiinaan ja Buenos Airesiin, jossa talla hetkella elan kuin viimeista paivaa. Koska - on viimeinen paiva.

Loppujen lopuksi Perussa paasin vahan surffille.kin, mutta vatsatautien ja muiden pienten asioiden saattelemana kerrat jaivat muutamaan. Puolivahingossa paadyin suomalaisten pitamaan hostelliin jossa oli muutamia suomalaisia.kin surffipummeja. Ainakin se tuli todettua etta vaikka se silta saattaa kuulostaakin, niin ei se surffipumminkaan elama niin hohdokasta ole. Ei se surffauskaan taida pelkastaan riittaa elaman sisalloksi.

Rantamestoilla vietetyn viiden paivan jalkeen suuntasin taas tien paalle ja kohti Boliviaa. Titikaka-jarven rantoja myotailen busseilin itseni Bolivan paakaupunkiin La Paziin (La Paz = Rauha), joka on tunnettu mm. varkaistaan ja kuuluisasta vankilastaan. La Paz sijaitsee 3,8 km merenpinnasta, ja siella ollessa sen kylla huomasi, muutama eka paiva meni puhallellessa kun portaidenkin nouseminen tuotti hankaluuksia. Ja portaita ja ylamakia Boliviassa, niinkuin myos Perussa, riittaa. Kun maisema on pelkkaa vuoristoa. Yhtaan tasaista isompaa aluetta en tainnut niiden kahden viikon aikana nahda.

Bolivia on vahan morjeksempi maa, joten siella ruoka on halpaa. Se oli ehka Bolivian parasta antia. Olis siella ollu monta juttua mita olis voinu tehda, mutta vahan kipeana ja kohtuu tiukalla aikataululla ne jaivat odottamaan seuraavaa kertaa. En myoskaan ehtinyt ollenkaan maan lampimiin osiin, vaan jouduin lopulta taipumaan ostamaan pitkat kalsarit, villapuseron, villasukat ja tumput.

Boliviasta laskettelin sitten Argentiinan puolelle, ja myohemmin tarkemmin kertomieni kommelluksien jalkeen lopulta tanne Buenos Airesiin jossa olen viettanyt viimisen viikon. Osaksi paikallisella Beissilla Alen kanssa, osaksi keskustan mestoilla. Nyt kuitenkin retki alkaa olemaan paketissa, joten on hyva listata mita jai mieleen.

Pienia hyvia juttuja, kuten..

-ystavien nakemisia, heidan elamiensa edistymisen toteamisia, hyvia keskusteluja, hyvia hiljaisia hetkia, ilta- ja aamulenkkeja niin rannoilla kuin vuoristossa, niin auringon noustessa kuin kuun loisteessa.kin, perinteisia hukkumiskokemuksia pitkasta aikaa ekaa kertaa aaltoihin sukeltaessa - ja sen jalkeen niihin taas tottumista, korealaisen turistin kiitokseksi avusta tarjoama maittava lounas (arvostan rajusti aasialaisia jotka ei osaa mitaan kielta mutta silti ne vaan matkustelee ympari maailmaa, yksinaan.), portugalilaisen nuoren ekakertalaisen reissaajan, jota koitin vahan jeesata Perussa, toteamus: "mulle siina ainakin oli jarkea". -Kun mietin aaneen etta olikohan siina lopulta mitaan jarkea reissata 70 tuntia paastakseen pari kertaa surffille. Saapumisia kolmen aikaan yolla vieraisiin autioihin pikkukaupunkeihin ja se oudolla tavalla kiva fiilis kun lahtee saapastelemaan ja etsimaan majapaikkaa, huoneen loytamisia ja se mahtava tunne kun avaa sen pienen saippuapaketin siina lavuaarin vieressa ja sielta ryopsahtaa vahva ja raikas appelsiinin tuoksu. Hienoja maisemia, hyvia ruokia, uusia makuelamyksia, uusia ystavia, onnistumisen elamyksia kun osaa valilla puhua jotain oikeinkin..

Kaikkia naita se on, reissaaminen. Pienia hyvia juttuja.

Ja myos..

Pitkia ja viela pidempia bussimatkoja, samoja maisemia: hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Huonoja elokuvia liian kovalla k.o. busseissa, ylikylmia busseja ja kahden tunnin lammittelyja hotellissa kahden peiton ja makuupussin alla aamuviidelta kylmalla bussilla perille saapumisen jalkeen, kolmen tunnin younia ja matkan jatkumista, pakkaamisia, purkamisia, repusta elamista, kahden tunnin younia, younia jotka jaivat vain haaveeksi, kovia sankyja, kuumia huoneita, kylmia huoneita, mahatauteja, koko ajan varuillaan oloa, kielen ja sen taidottomuuden kanssa vaantamista, siita huolimatta tavaroiden ja rahojen katoamisia.

Kaikkia naita.kin se reissaaminen on. Pienia hyvia juttuja, nekin. ehka. :)

Mutta palatakseni otsikkoon ja e.m. kommelluksiin...

Boliviassa menin lopussa sellaiselle isolle suolajarvelle, jonne matkustettiin kymmenisen tuntia hiekkatieta (valilla odotettiin kolme tuntia etta tie oli taas sateen jalkeen ajokunnossa). Siella suolajarvella menin paivan kiertoajelulle maastoautolla, paadyin samaan autoon neljan israelilaisen pojan ja yhden Buenos Airesista kotoisin olevan argentiinalaisen tyton kanssa. No, jarvi oli mahtava ja reissu oli hyva ja israelilaiset ihmettelivat kun paukutin iPodista tuleen israelilaista teknoa. :)
Paivan lopuksi sitten otin bussin argentiinan ja bolivian rajalle, myos edella mainittu tytto - Florencia, tuli samaa matkaa kun paivan aikana olimme jonkin verran ystavystyneet. Huumorintaju.ttomuus yhdisti.

Siina sitten lastattiin illalla kamat bussiin, matkaa oli tarkoitus tehda yon yli ja aamulla olla perilla. Yleensa pidan aina pikkureppuni jaloissani, lahella itseani, mutta siina sekunnin murto-osassa kun olin istumassa penkkiin totesin etta kyseisen pienen bussin jalkatilat ovat olemattomat, ja repun kanssa tulisi olemaan todella hankalaa istua. Ehka sekin etta kerrankin matkusti kaverin kanssa jonkin verran vaikutti asiaan ja turvallisuuden tunteeseen, mutta joka tapauksessa paadyin laittamaan reppuni suoraan paani ylapuolella olevalle hyllylle, johon se istuin sopivan tiukasti. Lisaksi Flo pyysin minua sitomaan makuupussinsa reppuuni kiinni ettei se vieri jonnekin pois matkan aikana. Niin tein.

No, siina sitten matkusteltiin pari tuntia, kunnes ajattelin soittaa Flolle pari biisia soittimestani, joka oli repussa. Nousin ylos, laitoin kaden hattuhyllylle ja.. Varmaan arvaatte, ei ollut reppua. Ei muuta kun kannykka esiin ja sen valossa etsimaan tarkemmin, jospa se olisi valunut matkan aikana jonnekin kauemmas.. -Ei. Mutta, se makuupussi kylla oli siella edelleen.
Mielenkiintoista. Tai paremminkin, ei niin mukava tunne. Silla repussa oli myos passini, kamerani ym. kamaa. Siihen asti olin pitanyt passin melkein aina taskussa, mutta talla kertaa ei.

Joten, ei muuta kun kuskin luo, varmistin kuskilta etta emme olleet viela kertaakaan pysahtyneet ja kukaan ei ollut ulostautunut. -Ei.
Joten, ensin ystavallisesti pyysin matkustajia palauttamaan reppuni jos joku sen oli "erehdyksissa" ottanut, sitten taskulamppu lainaan ja konttailemaan pitkin pimeaa Bolivialaista bussia ja etsimaan reppua. Jospa se olisi eksynyt jonkun jalkatilaan, tai kassiin.
-Ei loydy.

Joten, eipa siina mikaan auttanut kun todeta tilanne: Passi ym. kamat lahtenyt, ja aamulla pitaisi ylittaa raja Argentiinaan josta on viikon paasta lento kotiin.. Mielenkiintoista, elama.

(Flo myohemmin totesi etta -aika lunkisti otit tilanteen.. Niin, kuten vanha sanonta kuuluu, turha rimpuilla kun setti on jo housuissa. Eipa se enaa siina vaiheessa mitaan auta..)

Joten, siina sitten matkustettiin kahdeksan tuntia lisaa, uni ei oikein tullut silmaan kun mietti erilaisia strategioita rajan ylitykseen, ja aamulla viidelta oltiin rajakaupungissa. Bussissa olevien argentiinalaisten neuvo oli etta kavelen suoraan rajan yli ja hoidan sotkut argentiinassa, koska Bolivian poliisi on niin epaluotettava. Paatin kuitenkin kysya viela Alen mielipidetta, joten odoteltiin vesisateessa yhdeksaan asti etta viitsin soitella Alelle, ja hanen mielipiteensa oli etta menen Bolivian poliisille ja teen ilmoituksen ja (ehka) saan sielta paperin jolla voin ylittaa rajan. Joten totesin etta ei kai siina mitaan haviakaan, ainahan voin silti jalkeenpain vaan kavella rajan yli, ehka.

Joten, ei muuta kuin Poliisiasemalle, siella ilmoitus ja sielta paperi mukaan jonka kanssa rajalle. Siella jonotusta ja ilman kommelluksia lahtoleima paperiin, sitten Argentiinan puolelen jonoon, ja lisaa jonotusta. Ja lisaa jonotusta. Neljan tunnin jalkeen, kun olimme edenneet n. seitseman metria (sadasta) Flo, joka oli paattanyt auttaa minua vaikka paikallisena olisi vaan voinut kavella rajasta lapi, ilmoitti etta han lahtee yrittamaan jos saa puhuttua minut mukanaan rajasta lapi.



(rajalla)

Tunnin paasta han ilmoitti etta jes, hyvalta nayttaa. Ensin tullimies oli katsonut papereitani ja todennut etta -Suomaleinen? Ei mitaan toivoa. Ma olen kotoisin alueelta jossa Botnian paperitehdas saastuttaa jokea (Argentiinan ja Uruguain raja), joten suomalaiset ei ylita taalla mitaan..
Nice, eipa suomessa tullut mieleen etta jossain vaiheessa Botnia saattaisi naytella suurempaakin roolia reissussani..
No, Flo sitten kohtuu täpäkkänä tyttona ei antanut periksi vaan ilmoitti etta han odottaa siina niin kauan etta tullimies antaa periksi. Ja, antoihan se lopuksi. Joten taas oltiin edetty pykala, nyt paastiin jo jonosta pois. (Flon... pippurisuudesta kertonee myos vastaus Argentiinalaiselle pojalle joka kolmatta kertaa kyseli etta onhan tama varmasti oikea jono: "Ma olen ollut taalla aamu yhdeksasta saakka, jos sa viela kerran kysyt multa jotain yhta tyhmaa, ma tapan sut!" ...Mahtavaa kun ihmisilta loytyy asennetta. :)

No, sitten lopulta tunnin parin jalkeen tullimies ilmestyi pihalle papereiden kanssa, ja mun kohdalla totesi etta bolivialaisella paperilla ei ole mitaan mahdollisuuksia paasta Argentiinaan. Se ei ole mahdollista. Yes.
Mutta... on vaihtoehto. Ma voin tuhota sen bolivialaisen paperin, menna Argentiinan puolella olevalle poliisiasemalle, kertoa etta mut ryostettiin Argentiinan puolella, tulla sen paperin kanssa rajalle ja ottaa siihen sisaantuloleima.
Noniin, joten tarina jatkuu siten etta marssimme Argentiinalaiselle poliisiasemalle, Flo kaski mun pitaa turpani kiinni, ma en kuulemma osaa espanjaa, ja han hoitaa homman.
(Poliisi vaan multa kysellessa totes yhdessa vaiheessa etta: "ymmartaahan se espanjaa.." :)

Se homma hoitui hyvin, joten sen paperin kanssa sitten takaisin kiireella rajalle koska bussiliput eteenpain oli jo ostettu, taas pari tuntia venaamista (plus bussin missaaminen) ja lopulta kahdentoista tunnin vaannon jalkeen leima paperissa ja paperi kourassa. Huh.

Ja tytto joka mua koko ajan auttoi, olisi siis voinut itse vaan kavella rajasta yli. Joten, olen kohtuu kiitollinen. (Siispa tuotatin Suomesta lajan suklaata sen osoitukseksi, mikas sen parempaa.. :) Valilla on hyva kun sattuu suojelusenkeli paikalle jeesaamaan poikaa pulassa.

Mutta tuli sitakin muutamaan kertaan mietittya etta on ne pienesta kiinni, asiat. Jos ja jos. Jos en olis laittanut reppua sinne, tai jos en olis tutustunut Florenciaan sen paivan aikana, tai jos.. Mutta, jossitteluhan on turhaa.

Mutta, ei siina viela kaikki. Hyva. Lopulta kun selvisin Buenos Airesiin, Flo ilmoitti minulle etta voin asua sen asunnossa kun olen taalla, se asuu poikaystavansa luona sen aikaa. Joten, minulla on ollut kaksio kaytossa ihan hyvilta mestoilta. Lisaksi kavin maan suosituimmassa livena kuvattavassa kokkiohjelmassa (seuraamassa ja syomassa) jossa han on stylistina, ja monen monta muuta kivaa.

Joten, sitakin on tullut mietittya, etta kun asioita on aina niin helppo mitata rahassa ja tavarassa, mutta lopulta... ehka yksi uusi ystava (jolla on mahtavan samanlainen huumorintaju) on kuitenkin arvokkaampi kuin kadottamani tavarat.

Sitakin mietin etta koko reissun ajan olin hirveen suojeleva iPodini (musiikkisoitin, teille vanhukset jotka ette sita tieda :) suhteen, mietin etta kun paasen kotiin pitaa kopata kaikki musiikki etta se on varmasti tallessa muuallakin, kun on tullut muutama hetki vietettya sita keratessa ja tallentaessa. Ja sitten, kun se iPod lahti kavelemaan, ei se lopulta tuntunut kuin kahtena ja puolena pienena pistona sydamessa. Se ehka vahan yllatti, hyvalla tavalla. Kaikesta huolimatta en taidakaan olla niin kiintynyt tavaroihini kuin mita itse kuvittelen. Hyva niin.

Joten... Kaikenlaista on mahtunut matkaan. Uusi passi pitaisi saada tanaan, huomenna siis lahto Suomeen ja viikko taalla on ollut tosi mielenkiintoinen, olen paikallisten kavereiden kanssa paassyt ihan uusille mestoille, myos sellaisille missa en haluaisi kavella yksin, ja tutustunut paikallisiin ja nahnyt paikallisia koteja jne. Nyt kun on "oma " asunto niin viela enemman jotenkin on "argentiinalainen" itsekin. :) Hyvaa settia. Mutta myos monen monta miettimisen aihetta, niin elaman eri laitoja taalta nakee. Hetken voi elaa kuplassa jossa kaikilla on kaikki hyvin, mutta sitten marssii ostarista ulos ja viereisen lipan alla asuu muutama koditon ja seuraavalle kadulle ei uskalla menna kun ryostamisen vaara on suuri. Flo mm. ryostettiin pari viikkoa sitten. Asialla n. 10- ja 12-vuotiaat pojat, joista isommalla oli ase. Ase 12-vuotiaalla on pelottava ajatus..

Mutta myos toisenlaisen kuplan ulkopuolella elaminen on tehnyt hyvaa. Nimittain uskovaisten kuplan. Mulle ainakin tekee hyvaa jutella ja elaa valilla ihmisten kanssa joilla on eri nakemyksia, eri arvot, eri tapa elaa. Se pitaa hereilla, joutuu miettimaan asioita, vastaamaan kysymykseen -miksi? Tai ainakin - yrittamaan.





(suojelusenkeli - ja suolajarvi. Muita kuvia ei ole, koska se kamerani pollittiin myos. Mutta uskokaa, kuvat oli mahtavia... :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti