joululahjoja ja muuta kesaista asiaa..

..koska taallahan on siis rajusti kesa. Ja joulu. Viela kun niita joululahjoja sais jostain.
Eivaan, sellasta mietin tossa, etta jos joku pienessa mielessaan (mun ystavien mielet on yleensa aika pienia) olisi kuvitellut antavansa mulle joululahjan, NIIN, antakaa se mun pienille ystavilleni taalla. Aika monta kaveria tarvii rahaa, paljon rahaa niiden mittakaavassa, etta ne pystyy maksaan koulunsa ja edes lahtemaan missiomatkalle mein kanssa. Ja tietysti, vaikka haluavat Jumalaan luottaakin, niin sellanen pieni pelko ja murheen vivahde on monella paidan selkamyksessa. Mutta se on inhimillista se, ei se tarkota etteiko haluais luottaa. Tunteet on tunteita, ei sen enempaa.
Mutta, kaikkihan me aina ollaan ihan jipoissamme nahdessamme jumalan ihmeita, eiko? Mita ne oikeastaan on, ne ihmeet? Eiko joka kerta kun joku ihminen tekee toiselle jotain hyvaa ole aikamoinen ihme? Kun ottaa huomioon luontaisen itsekkyytemme. (mulla ainakin on suuri ihme. :)
Eli jos nyt lopetan asian kiertelyn, niin teilla on mahdollisuus olla jumalan ihme jollekin. Se nyt vaan on totuus etta naille nuorille taalla se TODELLAKIN on jumalan ihme jos joku tuntematon tyyppi jossain ihmeen suomessa haluaa antaa niille rahaa siihen etta ne voi menna ja tehda parhaansa evankeliumin levittamisen eteen ja siina ohessa kasvaa elamassa ja jumalassa isosti. Jos ette tieda mita ostaa joululahjaksi ja kelle, niin ma tiedan. Tilinumero on tuolla vasemmalla ylhaalla, ja kerrotte vaan mulle paljon laitoitte niin ma laitan jakeluun. Ma sain onneksi veronpalautuksia ja niilla pystyin jeesimaan muutamaa aika hyvin, mutta. tarvetta on. JA, ne ei mee siis mulle ne rahat. JA, en jaksa tan enempaa vinkua, ne antaa jotka haluaa, niin se on aina mennyt. Ja yleensa ne on jostain syysta ne samat jotka antaa. :) (joo joo, tiedan.. piikiksi se oli tarkoitettukin)

Noniin, sitten kuulumiset:
kavin Uruguaissa. Olin siella reilun tunnin. Piestiin sinne yonyli bussilla taalta, tunti siella, takas rajan yli ja paiva vietettiin yhessa puistossa hengaillessa ennenkuin illalla taas yonyli takasin cordobaan. Oli ihan kiva reissu ja meni ilman kummempia kommelluksia. Muutama hyva riita korkeintaan. :) Ja kyllahan sita tuli itsekseen hymyiltya etta kaikenlaisissa paikoissa ja seuroissa sita onkaan elamassaan kun hengailtiin urugualaisen bussiaseman laiturilla ja seurueen tytot antaumuksella ihan vaan omaksihuvikseen veti jotain ylistysbiiseja (ja keras tietysti muutaman katseen silla). On ihan kivaa kun elamaan mahtuu monenlaisia tilanteita. On.

Taalla on sadetta riittanyt nyt oikein hyvin, muutenkin ollu vahan viilemapaa ja joulumeininki alkaa nakya katukuvasssa. Taalla joulu on kuulemma sellanen party-meiningilla vedettava juhla. Kuten uusivuosi.kin. Mutta, onhan noita ollu erilaisia jouluja aiemminkin, joten ei varmaan tuota ongelmia.

Talla viikolla meilla oli opettaja opettamassa siita miten me loydettais se mita halutaan tehda tulevaisuudessa, tai paremminkin mita jumala haluais etta me tehtais. Mullahan toi on ollut auki jo kauan ja todella kauan, joten saa nahda aukeaako tassa prosessissa mitaan esan pienessa paassa. Pikkusen meinaa valilla turnausvasymys iskea, sellanen viikon loma tekis hyvaa. Muutenkin valilla hymeksyttaa kun piirtelee puuvareilla paivakirjaansa (jota pitaa siis pitaa ahkerasti, osa koulua) kun ei oo tota askartelu-osastoa tullu niin hirveena viimiseen (kymmeneen) moneen vuoteen tullu harrastettua. Mutta, hyvaahan se vaan tekee. Laajentaa taas vahan skaalaansa tekemisten suhteen.

Muutenkin oon huomannut etta tekee kylla ihan hyvaakin kun "joutuu" olemaan niin paljon nuorempien.kin seurassa. Aika monessa asiassa joutuu kyseenalaistamaan itseaan ja tekojaan etta onko se oikeasti mun "kokemusta ja vakaa vanhaa viisautta" miten ma asioihin suhtaudun, vai oonko ma vaan niin jumiutunut ja kaavoihin kangistunut etten edes nae muita vaihtoehtoja. Ja aika usein joku riittavan karkas kaveri on saanu laitettua sen peilin mun naaman eteen ja on joutunu toteamaan etta... onhan tassa muutumisen varaa. Riittavasti.

Joten, jos tuntuu etta olet liian vanha dts:saan, niin - ET OLE! Jos ma "selvian" taalla, niin kuka vaan selviaa. Ma olen ehka noin tuhatvuotias jo. Olen myos sita mielta, etta jos ma olisin jonkun srkunnan pastori, niin mun aarettoman vahva melkeinpakko-suositus olis etta joka ikinen nuori suorittaa dts:n. Mielellaan siina ennen kahtakymppia. Se puoli vuotta minka tahan laittaa on sellasta elamankoulua, etta lukiota saa kayda aika kauan oppiakseen yhta paljon elamasta. Jumalasta puhumattakaan. Ja isossa kuvassa, kuinka iso osa se puoli vuotta oikeasti on jonkun elamasta.. Eli, jos et oo miettinyt - pista harkintaan. Jos olet miettinyt - ala mieti enaa vaan tee sen eteen jotain. Huhtikuussa taalla alkaa seuraava dts. Painotuksena ylistys ja musiikin opetus, eli opetetaan instrumentteja ja laulua jne. Jos kiinnostaa, multa saa yhteystietoja. Hintaa on se n. 1300e, eli parisataa kuukaudessa. Halvalla lahtee...

Eilen yks tytto sano etta ennen koulun alkua se oli nahny unta etta silla tulis taalla oleen kaveri joka oli mun nakonen, mun tukka ja blondi partavarkki. Ihan hauskaa, oli se sitten enneuni tai ei, mutta ei munnakosia (onneksi) tipu joka puusta. Ainakaan paalleen niinkuin ma taisin tippua.

Yks ilta onnistuin tulemaan "iltalomilta" vartin myohassa, yritin kylla parhaani, jotakuinkin, mutta en vaan ehtiny ajoissa. Ja tiesin kylla etta joku voi olla huolissaan tai jopa vahan "vihanen", mutta... tulin tanne ja kavelin sisaan niin eka asia mika aukes silmien eteen oli kaikki mun luokan tytot ringissa sisapihalla rukoilemassa mun puolesta. Ja sit kun ne huomas mut niin kaikki ryntas halaamaan. Oli olleet tosi huolissaan.
Mun eka reaktio oli tietysti etta -anteeks tosi paljon, en halunnu huolestuttaa teita. Mutta illalla kun asiaa mietin, niin menihan se vahan tunnepuolelle.. Etta ne oikeasti valittaa sen verran paljon etta kun ma olen vartin myohassa niin kaikki rukoilee ringissa ettei mulle ole vaan tapahtunut mitaan pahaa. Onhan se.... hienoa. isoa.kin. Kylla sita pitaa olla kiitollinen joka ikisesta ihmisesta joka valittaa, niin monella ei ole ketaan joka valittais. Ja tulokset on nakyvissa.

Oon kylla todennu, etta tarviin aina viikossa yhen paivan itelleni. Pakko paasta olemaan itekseni, olemaan "itsekas", keskittymaan vaan itteeni. Senverran tulee taalla keskitettya huomiota muihin viikon aikana etta viikonloppuna tarvii vahan latautua. Mutta se on ihan hyva niin.
Eilen vein puolijoukkuetta elokuviin, mukana oli yks tytto joka ei ollu ikina ollu elokuvissa, ja yks joka oli ollu kerran. Ja taalla ne maksaa sen kaks euroa, joten.. siita voitte paatella.
Jokatapauksessa, oli hieno setti. Ja ekakertalainen oli innoissaan. Aika pienilla asioilla sita voi ihmisia isostikin ilahduttaa. ainakin taalla.

Puolivahingossa oon tainnu oppia lisaa espanjaakin. Ainakin tajuamaan. Meilla ei enaa oikeastaan tulkata muuta kuin oppitunnit. Joten muista jutuista sitten koittaa tajuta parhaansa mukaan. Ja englanninkieliset tietty koitetaan tulkata tarvittaessa toisillemme. Mutta kylla sita aika hyvin idean aina ymmartaa vaikka kaikkia sanoja ei tajuakaan. Ja on ihan kiva kun aina valilla joku sanoo etta: -esa sun espanja on vaikkakuinka hyvaa. (eli, saan jopa asioita meneen perille tarzan-espanjallani, toisinsanoen :) Mutta, antaa tollanen palaute ainakin toivoa. paremmasta.. :)

Tanaan illalla lahetaan kolmeksi paivaksi telttaileen. Sellanen tiimihengenkohotus-leiri. Mulla vaihtu tiimikin, suuntana nayttaakin olevan chilen ja uruguain sijasta pelkastaan chile, ja tiimikaveritkin vaihtu kaikki. Mutta mulle kelpaa kaikki, pidan ihan naista kaikista ihmisista. Noille nuoremmille se oli vahan raskaampaa kun yhtakkia tiimit rikotaankin kun ajatus on jo ehtinyt tottua johonkin. Mutta tottapuhuen taa tiimi missa nyt aion olla on mulle varmaan helpompi, pelkkia helppoja ihmisia, joten mun ei tarvii niin hirveesti panostaa ihmisten valisiin suhteisiin tai huolehtia kestaan sen kummemmin. Mutta, on tassakin tietty haasteensa, Ja varmasti eteen tulee ihan odottamattomiakin haasteita..
Jokatapauksessa, ihan siistia lahtee patikoimaan, tonne jonnekin vuorille mennaan. Ja mukaan saa ottaa vaan rajatun maaran tavaroita. Deodorantti ja shampoo ei jostain syysta kuulunu listaan, joten armeijameiningilla mennaan.. Odotan (vahemman) innolla nukkumista samassa teltassa veljeni Luisin kanssa. Ainakin muutaman paivan jalkeen.. Mutta, se on elamaa (ja elamantuoksua) se.

Sain palautetta liidereilta tossa yks ilta. Ei siina tainnu yhtaan positiivista sanaa olla... Joutu ihan tosissaan nieleskella rebel-henkeaan sen jalkeen. Mulla kun helposti on tapana maksaa verbaaliset potut perunasakkeina. Mutta, aika paljon taallakin ollu opetusta auktoriteettien kunnioittamisesta jne. ja pienella tyolla onnistuin nielemaan suuremmat keskisormenkohotukset. Ja kaikki pitaa ottaa vastaan mita annetaan, palaute siis, oli siihen sitten aihetta tai ei. Se prosessi pitaa kayda ite. Ja joka tapauksessa, ma olen ite itelleni tylympi kuin kukaan ikina pystyy olemaan, joten ei siina mitaan uutta tullu. Se on vaan varmaan ulkopuolisille vaikea valilla nahda etta mun tapa tehda asioita voi silti olla ihan tosissaan tekemista. Ainakin ihmisille kenen kaa ei oo niin hirveena jutellu. Mutta, jokatapauksessa, tallahetkella paastotodistuksen numero ei taida hipoa kymppia. :) Mutta, onhan tassa viela aikaa parantaa... Ja ma taidan suhtautua tahan vaan jotenkin erilailla kun ehka yleensa muut. Ma jotenkin koen etta enemman ma opin tuntien ulkopuolella. Tallakin viikolla tuli pari tosi isoa (vahemman mukavaa) oppituntia. Just viimeviikolla (pienella pelolla) pitkasta aikaa rukoilin jumalaa etta jos on tarvis, niin pida mut noyrana. Se kun on mulle paras tapa olla lahella jumalaa. Ja... no, polvilleenhan sita sitten pudotettiin. Taas yksi asia vahemman jolla ylpeilla etta: -ikina en ole..
Mutta, elama opettaa. Joskus taytyy nahda asioita molemmilta puolilta ennenkuin ne oppii kokonaan. I guess.

Tossa yks paiva kattelin kattani. Nyrkkiani, ja siina kun on kaikenlaisia pienia arpia joita vuosien varrella on kertyny, niin tuli ajatus mieleeni. (joskus niinkin paasee kaymaan). Etta, mun kasi on vahan niinkun sydan. Sita tulee kolhittua ja satutettua vuosien varrella, valilla isompia haavoja valilla pienempia. Valilla ne haavat on menty hoidatuttaan itkun kera aidille, ja valilla ne on hoidettu itse. Joka tapauksessa oikealla hoidolla ne haavat on parantunu, isommista on jaany arpia, pienemmista ei. Mutta, vaikka niita arpia onkin, niin kun niita kattelee, ja muistelee asioita mista ne on tullu. Niin ei se tee kipeaa. Ei ne arvet, ei ne muistot. Muistot saattaa olla jopa hyvinkin huvittavia. Tai ainakin opettavia. Kuten: -ala yrita ajaa polkupyoralla siten etta vasemmalla kadella pidat kiinni ohjaustangon oikeasta paasta ja painvastoin. Ainakaan jos olet varustettu esan koordinaatiolla. En ollut ihan ekana jonossa kun sita jaettiin.
Eli, niin sen pitas olla mein sydamen, mein elamankin kanssa. Saadaan haavoja, isommat mennaan itkun kera hoidattaan Jumalalla, ja kun tarpeeksi aikaa menee, niin niista on jaljella ne arvet, joo, mutta se ei ole huono asia. Sen ei tarvii olla edes kipea asia. Jos haavat hoitaa oikein niin ne lakkaa sattumasta. Ja, kun niita arpoa katsoo, muistaa mita on tehnyt, ja mita on siita oppinut. Joskus on oppinut jo ekasta arvesta, joskus tulee hankittua kolme arpea samasta asiasta, ihmisella kun on tapana olla kohtuu tyhma. Mutta. Ma uskon etta nain sen pitas menna, kuten luonto meita opettaa. Ei Jumala (eika aiti) varjele meita kaikilta haavoilta, todellakaan, mutta se hoitaa ne kylla kuntoon. Sita varten pitaa vaan hakeutua sinne aidin hoteisiin ja antaa niille aikaa. Ja, siten me opitaan elamaa

Toistakin asiaa mietin. (juhuu, ennatys!!)
Jakamista. Sita, miten iso tarve ihmisilla on jakaa asioita. Mieti vaikka mintako kertaa sulle on tullu viesti joltain joka on jossain siistissa paikassa (yksin) ja silla on pakottava tarve saada jakaa kokemuksensa. (vahan siisita taalla u2:n keikalla... tms :) Tai, kun sa olet jossain missa on ihan sikahieno maisema, aurongonlasku, kuutamo.. niin sita haluais etta siina olis joku kenen kanssa vois jakaa sen, joku kelle sanoa etta: -mahtavaa.
Tai kun sa bongaat jonkun ihan sikahyvan biisin jostain. Ekalla kertaa se riittaa etta sen kuuntelee vaan ite. ja ehka viela pari kertaa lisaakin. Mutta, ennenpitkaa sen haluais jakaa. Kuunteluttaa jollakin ihmisella kesta ajattelee etta se tykkais siita. Eiko se nain mene? Totuus on, etta ei ihmista oo tarkotettu tekeen ja kokeen asioita yksin, se jakamisen tarve on aika kova. Ja jakamisesta taitaa aikalailla olla kyse parisuhteessakin. Sita haluais etta olis joku kenen kanssa jakaa asiat. kaikki. jopa sen arjen. Sita haluais etta olis joku kelle jakaa omastaan, sydamestaan ja rakkaudestaan. Ja, ma luulen etta toi jakamisen tarve selittaa sen miten voi olla mahollista etta joku on kahenkymmenen ihanhyvan kaverinsa seurassa, mutta silti tuntee olonsa yksinaiseksi. Miksi? -siksi, etta siella ei oo ketaan joka ihankunnolla ymmartais, joka oikeasti tykkais samoista jutuista, joka oikeasti olis innoissaan kun sille soitattais sen suosikkibiisinsa tai osais samaistua kun kertois jostain kokemuksestaan. Sita varten, ihminen tarii kavereiden lisaksi myos niita oikeastihyvia ystavia. Tai, viela parempaa, puolison. Jos onnistuu sopivan loytamaan. Taallakin, vaikka kaikki on mun ystavia, ja mulla on kavereita kokoajan ymparilla, niin kylla ma silti tiedan milta yksinaisyys maistuu. Kun, on se tarve jakaa niita asioita. Ei vaan tipoittain jokatoiselle, vaan ihan kunnolla. Mutta, on taalla onneks sellasiakin kenen kanssa on saanu pistaa pystyyn tosi hyvia keskusteluja. Jakamishetkia. Ne on osa sita elaman suolaa. Mulle ainakin todella tarkeita.

Kolmas ajatus (alkaa innostuko, taa on vahanniinkun vanhan toistoa)
Kun viimeblogissa puhuin siita, etta mita jos jumalaa ei oliskaan. NIIN, mita jos jumala oliskin, mutta kaikki paasiskin taivaaseen. Mita jos siella taivaan biitseilla viereisella pyyhkeella makoiliskin saddam hussein, ja toisella puolella naapurin pertti..?
Mun eka ajatus. MITA VITSIA!! .....mutta, jos nyt edelleen leikitaan uskovamme jumalaan, ja siihen etta jumala haluaa mein parasta, niin.. Eiko me katottas niita vahan saalien etta -mahtavaa kun sakin selvisit tanne, mutta todella saali etta sa et saanu elamasta sita mita sa olisit voinut saada.
Jos me uskotaan jumalaan, ihan oikeasti, niin sillon on pakko uskoa etta se elaman suola ei tuu siita etta tappaa 60 000 vaaraan heimoon kuuluvaa, tai etta myy rikkinaisia polynimureita, tai etta elaa mukavaa elamaa ja omistaa vaimon :) ja kolme lasta ja puolikuolleen (niiden riivioiden takia) kultasennoutajan. Vaan...
Menee vanhan toistamiseksi jos viela jatkan tata ajatusta, joten kayttakaa sita paatanne muuhunkin kuin naulojen hakkaamiseen.

Mulla oli tahan joku hyva lopetus jemmassa, mutta on paassyt unohtumaan matkan varrelle. lisaan sen joskus josvaan muista. Darnet sentaan... tyhma paa. :)

Olkaa siunatut. Eikun, nyt se tuli takas, se lopetus.... eli:
kun espanjaksi hymy on sonrisa. Ja mulle tosta sanasta tulee aina mieleen sana sunrise-auringonnousu. Niin, eiko se olekin vahan niin, etta aamulla kun piekset ittes ylos sangysta puolikuolleena ja saapastelet jonnekin, ja sua vastaan tulee ihminen (tuttu tai tuntematon) joka hymyilee sulle ihan oikeata hymya, niin... eiko se ole vahan niinkun aurinko nousis.

Hymyilkaa tosillenne, ihmiset. :)