kylla. ma olen messissa.

jopas jopas. Cordobassa ollaan. Outreachi, tai suomettain ristiretki, tai nykysuomettaen missiomatka on ohi. Paatettiin se komeasti 53 tunnin bussimatkalla halki argentiinan. Oli komeaa se. Ihan oikeasti oli mukavaa, ma nautin ainakin. (mun takapuoli voi olla toista mielta mutta siltahan ei kysella..)

Saatiin paikat kakskerroksisen bussin eturivista, siita tuulilasin takaa, joten oli ihan eri meininki katella maisemia. Siis sita jotakuinkin samaa pampa-maisemaa se kolmejapuoli-neljatuhatta kilometria. Mutta oli auringonnousuja ja laskuja ja muuta mukavaa. Kuten renny harlinin ohjaama elokuva. (suht-koht-huono)

Eka suunnitelmahan oli lentaa tanne takas, mutta bussi oli sit lopulta halvempi kun lentoyhtio perusrasisteina olis laskuttanu meilta eurooppalaisilta reilusti enemman kuin argentiinoilta, joten toiveeni toteutui ja nahtiin koko argentiinan etelapuolisko.

Viimisella viikolla paiskottiin rajusti evankeliointia menemaan ushuaiassa, ohjelmassa oli mm. monia nuorterniltoja, ylistyksenvetoja, Esan ensimmainen saarna ikina.. (todistuksiakin srkunnassa soikea nolla) Yllattaen siis totesin olevani yhden seurakunnan nuortenillan puhuja. Eli piti vetaa koko setti saarnoineen ja loppurukouksineen jne.. Puolihukassahan siina palloiltiin ponton takana, mutta kai se sitten ihan ok-hyvin meni. Ekaksi kerraksi. En tosin muistanu etukateen etta munhan pitaa johdattaa se koko jengi aiheeseen liittyvaan rukoukseenkin, joten en ollut valmistautunut yhtaan. Yhtakkia vaan totesin etta -jooo, nainhan se menee. Ja kun rukoilijana oon valilla vahan vahemman armoitettu, niin pikkusen meinas kangerrella aluksi. Ja valiksi. (piti miettia etta missas persoonassa sita tassa oikein rukoillaan, ekassa vai kolmannessa vai ihan jossain muussa... :)

Onneks sain kuitenkin vetaa englanniksi, Theresa tulkkas puolihuonolla espanjallaan, joten piti koittaa kayttaa helppoja sanoja. Ja yleiso aina valilla autto. :) Mutta, hyva kokemus. Jokatapauksessa. Saarnan aiheena oli hyvat ja huonot oppilaat. (ja ehka siihen liittyen jumalan suunnitelma ja sen seuraaminen. taijjotain, ei noista esan saarnoista aina ota niin selvaa.)

Lisaksi viikkoon mahtui evankeliointia puistossa ja beatlesin soittamista paakadun varressa rajussa vesisateessa. (kuva ohessa, sade ei nay.) Ekan kerran elamassani paasin/jouduin soittamaan runpuja vesisateessa. Oli siina oma tunnelmansa kun vesi roisku snaren paalta lyodessa. :) Ja muutamia hymyja kertyi kun soitettiin dont worry -be happya, edelleen rajussa vesisateessa. Sadehan ei siis ollut meidan tilaama, mutta minkas sille voi, kun ollaan mestoilla niin soitetaan sitten kanssa. Ja saatiin ihan hyvin kontaktia niihin nuoriin jotka oli vahemman sokerisia. (eli siis mestoilla)

Missiomatka siis oli ja meni. Ja oli hyva setti. Osin erilainen kuin odotin, mutta niinhan se aina on. Asiat ei yleensa mene niinkuin kuvittelee. Haasteitakin riitti, osasta selvisin kunnialla, osassa juoksentelin pain omia seiniani. Jumalakin piti huolta. Meillahan ei ollut kauheasti rahaa, joten oltiin sinne baselle jotain 600 euroa auki asumisistamme (ushuaiassa kaikki on kallista), kotimatkaan rahat riitti justiinsa. Mutta, jotenkin sita sitten seurakuntien kolehtien avustuksella saatiin maksettua joka penni.

Sita huomaa ite usein olevansa vahan eri asemassa rahallisesti kuin naa paikalliset jannut. Koulukaverini siis. Luis esimerkiksi veti koko 2kk niin etta silla ekan kerran oli yhtaan, siis yhtaan, omaa rahaa vikalla viikolla. Koko muun ajan se oli muiden armoilla, riippuvainen muista ja niiden anteliaisuudesta. Mun ylpeydella vstaava tekis tiukkaa, mutta luis on onneksi siina suhteessa noyrempi. Huomattavasti.

(Ohessa valikevennyksena kuva meidan ystavyysillallisiltamme jossa teemana oli "mennaan rannalle". No suomipoikana ei muuta kuin pyyhe vyotaisille, tykkeja riisumatta, ja menoksi. Muutenkin olen paassyt viimeaikoina pitkiksien makuun, rajusti vetany kalsarit-shortsit-yhdistelmalla. Ushuaian basen johtaja.tar ei kylla antanu menna niissa vetimissa supermarkettiin.. Ei oo tottunut meidan perheen tavoille, naas. :)

Muutenkin asia mihin taalla tormaa jatkuvasti, YWAMissa, missionuorissa siis. On anteliaisuus. Mm. siella konferenssissa jossa oltiin, vikana iltana sinne lavan eteen pyydettiin kaikki joilla ei ollu rahaa paluumatkaan. Viidestasadasta osallistujasta n. 80 oli ilman matkarahoja, uskon varassa liikkeella. Sitten ihmisille annettiin tilaisuus siunata niita varoillaan. Ja lopulta kaikki sai sen mita tarvitsi. Seuraavana paivana saajat kavi laittamassa lapulle paljonko rahaa oli yhteensa annettu, ja se summa oli 14 000 dollaria. Ja nyt puhutaan siis nuoresta vaesta josta kukaan ei saa kuukausipalkkaa, joten se on paljon rahaa se. Mutta taalla vaki antaa vahan vahemmastaankin.

Yks paiva kysyin Germanilta, liideriltamme etta: "missa sun skeittilauta on?"

"ma annoin sen yhelle pojalle."

"missa sun puhelin on?"

"ma annoin sen yhelle toiselle kun sen puhelin meni rikki."

Ja ei, Germanilla ei ollut kahta puhelinta tai skedea..

Joten, kun mua taalla valilla kiitellaan anteliaisuudestani, niin ma valitettavan selkeasti tiedostan etta mun anteliaisuuteni koskee vain rahaa, siihen ma en kiinny liikoja. Mutta kun otetaan puheeksi tavarat tai vaatteet joista pidan... Joo, jumalalla tyosarkaa.

Joten en, siis ansaitse anteliasta mainettani. Ainakaan kokonaan. Valitettavasti. Ja pahin kiitoshan tunnetusti on se ansaitsematon. Se valilla melkein sattuu.. :)

Yks paiva, siina vikan viikon alussa, totesin kovaa miettivani kaikkea mita tuun tekemaan parin viikon paasta, ja samaan syssyyn totesin etta....

me vahan liian usein (mina ainakin) huomaan suunnittelevani ja odottavani kovaa jotain asiaa mika tapahtuu tulevaisuudessa. Etta siihen asti edessa oleva aika, paivat tai viikot, on vaan aikaa mika pitaa "elaa alta pois" etta paasee sinne missa se good stuff on. Hyva setti siis.

Ja. Kuten munkin pitais omalla kokemuksellani tietaa, ei se ihan niin mene. Mulla ei oo minkaanlaista varmuutta siita etta ensinnakaan ne mun suunnitelmat tulee menemaan niinkun paassani mietin, tai etta ma tuun edes kokemaan ja nakemaan sita paivaa millon ma aion tehda niita kaikkia "hienoja ja kivoja" juttuja. Ottaa elamasta ilon irti isosti.

Kun.

Tulevaisuutta ei ole. It doesn`t exist. Ei meilla ole viela sita ensikuuta, ensiviikkoa, huomista. Tai edes tata iltaa.. Ainut mika mulla on, on tama hetki. Ja niin usein sita meinaa jattaa tan hetken kayttamatta. Tan paivan kayttamatta. Tan viikon.. Odottaessaan sita ensiviikkoa.

Ja siina on se vaara etta missaa monen monta hienoa asiaa, hienoa hetkea, hienoa tilaisuutta, (hienoja hetkia munnelamassa on siis mm. jaatelon syonti, viela jos siihen jatkeeksi saa hyvan keskustelun. Aijaijai..) kun katse ja huomio on suunnattu sinne tulevaisuuteen. Jota ei siis ole viela edes olemassa. (tuliko-se-nyt-jo-selvaksi?? :)

Enka ma nyt tietenkaan todellakaan tarkota etta aina pitas olla yliskarppina ja taysilla kaikessa mukana jo se jumala nyt onkin tonne nurkkaan piilottanu jotain kivaa ja ma nukun onneni ohitse. Ei, valilla on oikeasti hyva vetaa piuhat irti vahaksi aikaa, olla tekematta mitaan, mutta sillekin on aikansa. (*kuten raamattu sanoo, aika on... ja aika on.. (*muka-raamattunsa lukeneen muka-missionaarin sivuhuomautus)) Ma vaan omassa elamassani huomaan etta elama on kivempaa kun muistaa keskittya enemman siihen mita mulla on nyt ja tassa kuin siihen mita mulla ehka tulee olemaan ensiviikolla. Jos se tuleva ei olekaan ihan niin siisti juttu kun luulin, niin ainakin otin parhaani irti siita menneesta.

Taalla ei paassyt nakemaan latkaa. Oli karvasta se. Ei edes netista. Ei oikeuksia euroopan ulkopuolella. Mutta, eipa toi nyt ylihyvin mennyt, joten...

Josta tulikin mieleen miten yks ystavani kertoi etta thaimaassa ollessaan heidan latkahullu lahettiperheensa katto suomen mm-peleja niin, etta niiden suomessa oleva poika kuvas telkkaria nettikameralla ja sen kuvaa sitten seurattiin koneelta thaikuissa. Ja laatu oli tietysti erinomainen, mutta kukapa siita kiekon sijainnista niin valittaa...

Jep, lahetyssaarnaajat on oma heimonsa.. Ja urheiluhullut lahetit toinen heimo.

Yks asia mika kanssa Ushuaiassa ollessa puhutteli, oli eras poika joka oli oppilaana siella dts:ssa. 27v, pienen pojan isa, aikansa sekoillut huumeiden kanssa, hiv, hepatiitti b(kohan se oli), ja elamanmyonteisin ja ilosin ja jumalalle elavin ihminen jonka olen tavannut vahaan aikaan. Jonka rukous joka aamu on etta "Jeesus anna mulle yks paiva lisaa."

Mitapa tohon lisaamaan. Voin katsoa esimerkkia. Tai peiliin.

Yks aamu viettaessani tapani mukaan tuntiani jumalan kanssa siella laheisella rantakumpareella, tuli kysyttya jumalalta etta "olethan sa taalla munkanssa? olethan sa messissa?"

Ja kuten yleensa, se vastaus tuli.

"Olen. Ma olen se auringonnousu jota sa katsot. Ma olen se aamu-usva ton meren ylla. Ma olen noi lumihuiput tuolla horisontissa. Ma olen se tuulenvire sun hiuksissa. Ma olen se kimallus sun silmanurkassa. Ja ma olen se kosketus sun poskella."

"Kylla, kylla ma olen. Ma olen messissa."

Uskokaa pois. On se siella suomessakin. vaikka oliskin valilla lunta ja pakkasta.

Muuallakin kuin ulkona.