koiranelamaa

Laitetaan tahan vahan kuvia alkuun niin alkaa kevyesti tama.kin paiva. Ja alotetaan auringonlaskulla kun tassa vahan laskevan-auringon-maa-osastoa ruvetaan pikkuhiljaa olemaan.. Ja tietysti naita omia kuvia pitaa tunkea joka valiin kohtuullisen itsekeskeisena ihmisena. Ettei vaan paase naama unohtumaan.. (vaikka salaa toivoittekin jo etta paasis, ymmarran...)


Vahan rantamestoja, aaltoja, ja meikan surffikalustoa...
Tuolla rannalla vedin aina aamulenkit. Pakioilla. :P
Mr. Pingviinin kanssa keskusteltiin ilmaston lampenemisesta yks paiva, ihan mielenkiintoisia nakemyksia.


Taitaa viimisiaan vedella, mun kirjotelmat talta reissulta. (Jos on joku joka on kaikki jaksanut lukea, ilmoittautukaa mulle ja tuon teille jotain kivaa. Onhan se nyt hvyanenaika aikamoinen uroteko.. :) Muutama paiva enaa jalella, Buenos Airesissa aion pyoria, enka usko etta mun elama taalla on niin mielenkiintosta etta niista jaksais kirjotella. Saa nahda jaako tan blogin pito tahan vai tuleeko tulevaisuudessa uusia vastoink.. eikun seikkailuja. Kiitti kaikille jotka on ollu messissa ja muistaneet. Paiva paivalta ystavien merkitys tulee tarkeammaksi, ja se lienee teidan ansiotanne. Kiitos..

Taalla on jatkettu elamaa vanhaan malliin, aamulenkkeja... (joista tulikin mieleen eras kaverini australiassa, joka ei ollut neljaantoista vuoteen juossut, eika seitsemaan vuoteen kayttanyt kalsareita. Surffishortseilla siis vedettiin. -Noh, juoksemaan ma sen sain -tykkas futiksesta ihan himona kun sita mein kanssa ekan kerran elamassaan paas kokeileen- mutta kalsareita en edes yrittanyt saada sita kayttamaan. Ihmisella pitaa olla vapautensa. Nimim. itsekin surffishortsielamaa elanyt.) ..ja surffia, sen ymparilla elama pyorinyt.

Olin tossa rannalla, yllatys. Sataa tihuutti vahan vetta - kostee ja lempea ilma - kolmen kilometrin ranta jossa ainoat elavat olennot mun lisakseni oli muutama lintu ja rannalla ollut kuollut hylje, joka sanan varsinaisessa merkityksessa ei ollut kovinkaan elava - levoton meri, aallot jotka oli ihan pikkusen liian isoja mun taitamattomuuteeni nahden, eli sellasella pienella orvolla ololla kokoajan sen laudan kanssa siella myllattiin - valilla ei jaksanut muuta kun valua rantaan lepaamaan - siina rannalla seistessa, merta ja ymparistoa seuratessa - tuli sellanen tunne etta kylla tassa hommassa mies on jollain tavalla lahella luontoa, se kai on iso osa sita viehatysta. Hetkittain melkein luonnon armoilla. Valilla kun on vahan epaselvaa etta vieko mies aaltoja vai aallot miesta..

Mutta - sellasen pienen kaihon kera - oli... rauha. Niita hetkia jotka haluais tallentaa sydameensa, sieluunsa - niita hetkia varten kun ei ole... sita rauhaa. Ja paansisaisena ja valilla -ulkopuolisenakin soundtrackina oli garbagen - u look so fine- eli, ...let`s pretend, happy end.. let`s pretend...
Isosti olen kiitollinen tasta, kaikesta. Jollain tavalla sellasia pienen pojan haaveita tassa on eletty muutama viikko. Aurinko - ranta- aallot. Mies, meri ja lauta.

Ja jollain tavalla se etta ma oon yleensa tuolla rannoilla yksinani tekee siita viela erilaista. En tosiaankaan ole siella esittamassa mitaan kellekaan, ei tarvii yrittaa olla sen parempi kuin on, ja kun siella ei edes ketaan ole. (sen kuolleen hylkeen lisaksi). Kun varsinkin nuorempana helposti monessa asiassa se juttu on se etta paasee nayttamaan muille, esittamaan osaamistaan. Mutt taalla ei, eli, se mita ma teen, teen sen vaan mulle. Ihan sama miten paska olen tai miten hyvin vedan, ketaan ei ole nakemassa. Eli, oon siella vaan sentakia etta se on kivaa. Ja se on kivaa. Silti, kyllahan ma muutaman teista kavereistakin tanne ihan mielellani ottaisin. . . Jep, mutta mulla on taalla aika paljon koirakavereita. (Kuvassa ne venailee mua kun kiipesin hengailemaan sellaselle korokkeelle rannalla.. :)
Kun kavelen kylan lapi niin toiselle laidalle ehtiessani mulla on yleensa yhdesta viiteen koiraa messissa. Ilman etta sanon niille mitaan. Tossa yks paiva rannalla hengatessani mulla oli se viis koiraa, perhe, mukana. Kun makoilin siella niin toisessa kyljessa oli yks ja toisessa yks ja kolme piti vahtia. Ja aamulenkilla muutaman kerran on kanssa ollu koira mukana. Kun, totuus taitaa olla etta noista koirista suurin osa haluais itelleen vaan isannan, haluais vaan olla jollekin tarkea. Ja kun ne ei sita isantaa saa, niin niille paremman puutteessa riittaa se etta ne edes pienen hetken voi kuvitella olevansa lenkilla isantansa seurassa, juoksemassa rannalla. Siihen, onko parempi valilla elaa hetken kuvitelmassa kuin koko ajan se totuus naamalla, mulla ei ole vastausta. Ja jos nyt haluais, niin tosta aika katevasti paasis ihmisiin ja ihmissuhteisiin, mutta jatetaan se teille. Eipa mulla vastauksia ole siihenkaan. Sen joutuu itse kukin punnitsemaan oman elamansa puntarissa.Tossa just kavin lenkilla yhen bordercollien kanssa (jolla kuulemma on yhta oudot silmat kun mulla :) ja se tuli sen tunnin lenkin verran siina mun vieressa irrottaen katsekontaktin mun kasvoista koko aikana ehka minuutiksi pariksi.. En tosiaan enaa ihmettele etta tottelevaisuuskokeissa sen rodun edustajat parjaa... Hienon koiran siita sais joku.
Aika paljon tullu seurailtua (pakostakin :) koirien alamaa taalla. Ja tullu todettua etta jos ihmiset ei olis sotkemassa koirien valeja suomessa, niin todennakosesti koirilla ei olis mitaan ongelmia keskenaan, ne kun jotakuinkin osaa hoitaa arvojarjestyksensa ihan itse. Ja "vanhempien" kunnioittamisessa ihmiset itseasiassa vois ottaa niista valilla vahan mallia. (myos allekirjoittanut :) Osa koirista taalla tosiaan on sellasia etta hyvalla hoidolla niista sais varmaan viela hieno koiran, mutta muutama koira on sellanen etta niilta on viety luonne. Aika kokonaan. Ne tulee viidenmetrin paahan, alistuu siihen ja pyytaa jo valmiiksi etta "ethan vaan tee mulle pahaa?" Ja kun niille kertoo etta en, ne tulee luo toivoen etta jos vain edes pieni silitys irtoais. Niilta on viety luonne, arvo, se koiramaisuuden joku tietty tarkea osa. Ja se, ei... mulla vaan on aina jotenkin vaikeeta kattoa niita tai olla niiden kanssa. Kun ei se ole elamaa, edes koiran. Elamaa ilman omaa arvoa. Tekis mieli ampua ne. Tai ne ihmiset jotka niita on potkinu.

Pahoinpitelemalla koulutetussa koirassa ei ole mitaan kaunista... kuten, koulu- ja tyopaikkakiusattuna kasvaneessa olemassaoloaan anteeksipyytelevassa miehessa ei oo mitaan kaunista... alistetussa vaimossa ei oo mitaan kaunista... petetyssa ja jatetyssa rumaksi ja lihavaksi haukutussa tyttoystavassa ei oo mitaan kaunista... eika vakivallan uhasta tottelevassa lapsessa ei oo mitaan kaunista. Jumala tais luoda meidat kohtelemaan toisiamme paremmin.

Pakotettua rakkautta ei ole olemassa - Forced love doesn`t exist.

Ma meen, kiitos ja moi.
Let`s pretend, happy end..
"Ma nauran kaikille niille, jotka on kahlinneet itsensa kii. Eihan elamaa kannata elaa jollei kurota taivaisiin...".

Pirulliset paikat - Punta del Diablo

Taas on tiimalasissa hiekka juossut (ja hehheh, kuvassa sopivasti esa-seta tarpoo hiekassa) ja matka.kin edennyt. Loppujenlopuksi opiskelut Montevideossa meni niin etta sen opettajan kasvohalvauksesta johtuen kavin tunneilla sen kotona. Sinne kesti muutama tunti/sivu menna bussilla, joten paivat tayttykin hyvin siita. Mutta, taloudellisista syista abortoin opiskeluni siten etta opiskelin vaan 3 paivaa lisaa, yhteensa siis 6 paivaa, ja sitten karistin kaupungin polyt jaloista.
Mutta, oli hyvat 12 oppituntia, opin paljon ja opettajakin sano etta mua oli kiva opettaa kun ei kestanyt liiankauaa asioiden menna paahan. Lienee sen ansiota etta sen 6kk oli jo kuunnellu noita juttuja, tietamatta vaan etta miksi joku asia sanotaan kuten sanotaan. No, nyt tiedan.

Sitten matkustinkin pirulliseen paikkaan, 200-jotain kilometria rannikkoa ylospain Punta del Diablo nimiseen rantakylaan. (suom. pirun kärki, sopiva siis missionaari-hulttiolle)

<-hostellin kuistilta Punta del Diablossa.

Taalla oon nyt viihtynyt jo kuutisen paivaa, ja nayttaa silta etta aion viihtya viela toisen mokoman ehka. Taa on tallanen turistikauden ulkopuolella tuhannen ihmisen rantakyla, turistikaudella paivittain on kolmetuhatta ihmista enemman. Mutta, nyt ei siis ole kausi paalla koska taalla on jo syksy, ja siita johtuen kahdeksalla eurolla hostellissani, 50m rannasta, saan asustella huoneessani suurimmaksi osaksi yksin, vaikka siina nelja sankya onkin. Eli, hinta-laatu suhde on ihan kunnossa. Ja taa on muutenkin hyva mesta, sellanen "koti"-meininki, eli kaytannossa kuin jonkun talo. Ja Hostelli vuokraa myos surffilautoja, joten sponsoreideni (isosti kiitos teille) mielesta kun miehen pitaa paasta surffille jos kerran on surffimestoilla, niin sen ansiosta olen viettanyt paljon aikaa vedessa. (eilenkin n. 5 tuntia) Kun viela onnistuin eilen saamaan hostellilta markapuvun lainaksi, ilmaiseksi, niin riemu on ollut katossa. Ei oo tarvinnu enaa juosta itteensa puolentunnin valein lampimaksi rannalla kesken surffailun. Oikeaoppisempi sana mun vesileikkeihin taitaa olla surffailu kuin surffaaminen, eli rivien valista, tai ihan tasta riveiltakin suoraan niin halutessaan voi lukea etta -ei tassa viela ihan ammattilaiseksi olla ryhtymassa. Ja tanaan on koko paivan ollut sellanen epavarma olo, puolihumala, maailma vahan heiluu, taitaa olla vetta sisakorvan lisaksi vahan muissakin korvissa... Mutta, on se vaan mahtava laji..

Eilen oli vahan vesisateinen paiva, joka tosin ei menoa haitannut, ja iltapaivasta kun vietin taas pari tuntia siella laineilla, niin sen koko ajan oli hymy naamalla ja lauleskelin itekseni (muita ihmisia rannalla ei ollutkaan, yllari kun sato vetta ja taalla kun on rantaa ehka n. 3 kilometria/turisti talla hetkella..) Paivan lauluhetken soittolistan top kolmoseen (sisalsi siis vain 3 laulua) kuului mm. Bonjovin Always, (ehka siita syysta kun sattu sataan vetta: "its been raining since you left me.. :) joku LinkinParkin biisi mika alkaa sanoilla: "and here we go for the hundreth time (viitaten niihin kertoihin kun kynnan naamallani meren hiekkapohjaa) ja kylla, top kolmosessa oli myos suomalaisyllattaja, nimittain Huputiti hummani hei! (kun se laudan paalla istuskelu ja aaltojen venailu jostain syysta tuo mieleen hevoset, kai.
Ja kyseista biisia tuli viela laulettua sellasella Pietumaisella kurdi-aanenpainolla. Alkaa kysyko miksi.. :)

Aallot taalla on kohtuu lepposia, mutta se ei oo niin nuukaa. Pääasia etta paasee surffailemaan. Ja kylla ne tarvittaessa silti myllyttaa. Ja tanaan totesin aalloissa ollessani etta kaverina siina muutaman metrin paassa surffaili, mikas muukaan kun kilpikonna. Nice.

Tanaan kavin myos vahan ruokaostoksilla brasiliassa :) eli tossa laheisessa (tunnin paassa) rajakaupungissa menee valtoiden raja keskella keskuskatua, joten halutessaan voi kavella brassien puolelle ostamaan joitakin halvempia ruokatarpeita. On siis brassitkin nahty...

Yks paiva kavin myos yhessa laheisessa kalastajakylassa muutaman taalla tapaamani tyypin kanssa, ja oli ihan mielenkiintonen mesta. Sellanen sahkoton kyla jonne pitaa menna erityisilla maastoajoneuvoilla dyynien (= hiekka noissa kuvissa..) yli, ja jossa asuu vakituisesti 49 ihmista ja ehka 5000+ hyljetta ja merijellonaa yms. Mutta, turistikaudella siellakin on 2500 ihmista per paiva enemman..

Suurin osa siella tapaamistani ihmisista (eli niista viidesta siis, sis. kaupan myyjat ja hostellin pitajat..) siella oli pajautellut tai nautiskellut vahan reilummin viinipuun antimista ja tunnelma oli aika... rauhallinen. Siella ihmisilla ei oo liikaa tekemista, kuvaavaa oli etta jopa kavereiden hostellin kello kavi vaaraan suuntaan... (hostelli myos kuvassa)

Siella kun olin ja istuskeltiin siina hostellin keittiossa, niin kaverini kanssa todettiin etta "eihan taalla tarvii kenenkaan ees pajautella, riittaa kun istuu ja kattelee tota merta (tai kuuntelee ajankulukseen veden kiehumista kattilassa, kuten me) niin taalla "gets stoned".
Siispa, viis tuntia oli mulle ihan hyva aika siella. Sitten jatin kaverit mestoille ja palasin erinaisten pimeassa ja kylmassa vesisateessa kaytyjen seikkailujen (mm. viiden kilometrin juoksu varvassandaaleissa ym. kulttuurielamyksia:) jalkeen tanne Diabloon, "kotiin".

Jokatapauksessa, taalla on ollut tosi hyva olla, vahan sellanen "Jumalan kammenella" -olo fiilis. Easy living: amulenkkeja rannalla, ((seurailtuani muiden lenkkeilijoiden pohkeita olen antanut itseni ymmartaa etta päkiäjuoksijoilla on isommat pohkeet kuin kanta-askeltajilla. Siita johtuen olen aloittanut "esalle pohkeet" -projektin, eli syksyyn asti koitan vetaa pakioilla lenkit. Pohkeiden osalta minulle kun ei ole ikina suotu kunniaa omistaa kyseisia kapistuksia, kaukaa jos minua katsoo ja varsinkin jos aurinko vahan haikasee silmaan niin nayttaa kun polvista alaspain olisin tyhjanpaalla.. Eli, katsotaan syksylla miten projekti on vaikuttanut :) ) surffailua kahesti paivassa, ja tonnikalaruokien kokkailua iltaisin ja istuskelua kirjan kera. Siita se paiva aikalailla rakentuu, eika huonosti rakennukaan. Kiitollisuudella vedetaan. Olishan se silti kiva kun tekin olisitte taalla...

Lookkikin (tai siis ainoastaan se lookki) alkaa oleen ihan surffarikuosissa, aina kun joku kysyy etta mita ma teen ja vastaan olevani missionaari, niin reaktio on yleensa sellanen pieni "häh?" :) Ja ihan hyva niin.

Saa nahda miten toi tuhkatilanne aikanaan vaikuttaa mun kotiintuloaikoihini, vai vaikuttaako. Se jaapi nahtavaksi.
Mutta ei mulla sen kummempaa, jatketaan tasta. Koittakaa jaksaa katella sita lumen sulamista. . .

Olkaahan siunattuja siella... tai, siunaukseksi. .

Monta videoo

tai. Montevideo, Uruguain paakaupunki, on ihan natti - paljon rantaviivaa ja -bulevardia. Ja jotenkin pienen tuntunen vaikka on taalla puoltoistamiljoonaa asukasta kuitenkin. Jokatapauksessa, huomattavasti natimpi kaupunki kuin Buenos Aires. Katujen asukkeja taallakin kylla tuntuu olevan rutkasti, tassa munkin hoodeilla joka toisen talon nurkkalipan alla nukkuu joku. Eli vaikka taalla talous onkin parempi kuin noissa muutamassa naapurimaassa, niin tasan ei oo kayny onnen lahnat. Eikun.

Ja graffitteja nayttaa olevan myos paljon, todella paljon. Niita seuraillessa alkaa eritavalla arvostaan helsingin "kaikki pois" -meininkia. Jos tassa on vaihtoehto, niin parempi sitten kokonaan ilman. Ja mullahan ei oo mitaan hienoja graffoja vastaan, mutta kun todellisuudessa 99% niista on ihan shaibaa. Ja ihan vaarissa paikoissa. Alla olevassa kuvassa teksti lenkkipolkuni (ja monen muunkin lenkkipolun) varrrelta:

¿Cansado? En Cristo hay fuerzas! Suom: Vasyttaako? Kristuksessa on voimia! (sopivasti lenkkipolun varressa, eiko.. :)

Suurin huono puoli taalla on etta on kaikki turkasen kallista, ruuat jne. Suomen hintoja hivutaan, paitsi bussit onneksi on halpoja. Rantojenmiehen budjetilla tassa kuitenkin mennaan, eli hieman paalle euron koitan paivassa kayttaa ruokiin sillon kun en saa hostellista aamupalaa. (suomen hinnoilla jos mennaan niin... mielikuvitusta saa kayttaa. :) Eika tassa olla kitisemassa siis, ihan hyva paasta rantakuntoon kun se kesakin on (siella) tulossa. Ja taalla hostellissa kun hintaan kuuluu aamupala, niin eihan sita muuta tarviikkaan. Rajusti muroja naamaan ja pari hedelmaa taskuun iltapalaksi. Silla mennaan. :)

Taalla alkaa oleen vahan liikaa syksyn varetta ilmassa, ja sehan on merkki siita etta rantojenmiehen on kohta aika siirtya lampimimmille veneenalusille. Eka viikko oli tosi lamminta, mutta kaks viimepaivaa on joutunut vetaan pitkilla housuilla (tanaan pipolla myos, mutta siina oli ehka 30% ulkonako-vaikutetta) ja lampotila huidellu varmaan viidessatoista. Katotaan jos se tasta viela taas kaantyis lampimaksi. (rukoilkaa pliis rajusti!!!!)

Edellinen viikko siis meni viela argentiinassa, siihen sisalty (yllattaen) paljon bussimatkailua, n. 50h ehka, tosin ei putkeen, mutta oli ihan hyva viikko. Paljon tuli puhuttua sen kaverin kanssa elamasta ja uskosta ja moneen kysymykseen koitin vastata. Johtaako se ikina sen kummempaan, en tieda, mutta se ei oo mun kasissa, ainakin silla on nyt enemman nakokulmaa eri vaihtoehtoihin talla elaman taipaleella. Ja oli ihan mielenkiintosta olla vahan "paremman luokan" perheessa kylassa. Sen isa on rakennusinsinoori, omistaa firman, joten ne on vahan niinkun ylempaa keskiluokkaa, kai. Ainakin niilla oli kesamokki, tai kesatalo uima-altaineen, joka kylla meikalaiselle maistu. Ja siella grillattu liha myos. JA, ekaan kertaan kuuteen kuukauteen paasin lohoilemaan oikealle SOHVALLE! Oi sita onnea. Olikin ollut ikava. Tietysti siihenkin tottu muutamassa paivassa, mutta oli se vaan silti mukavaa.

(Kuvassa se "kesamokin" pooli taustamaisemineen :)

Sitten matkustinkin tanne Montevideoon, ja taalla alotin opiskelut. Kuten joskus ehka olen maininnut, aina ei ennakko-odotukset ja todellisuus ihan kohtaa. Meikahan siis odotti etta taalla on sellanen maks. 6 opiskelijan ryhma jonka kanssa sitten opiskellaan 4 tuntia paivassa ja joiden kanssa voi hengailla vapailla.
Noh, ei ollut. Meika on talla hetkella kaytannossa ainut oppilas tossa firmassa, joten se menikin niin etta mulla on 2 yksityistuntia paivassa. Joka sinansa ei ole mitenkaan huono vaihtoehto oppimisen kannalta, (nyt jo tuntuu etta on oppinut vaikka mita, 3 paivaa takana, ja miettii etta jos naita tunteja olis ollut koko sen 5 kk..) mutta jokatapauksessa on hyvinkin erilainen kuin se ennakko-odotus. Mutta, kuten sanottu, niin se usein menee.

(Ja tassa kirjottamisen ja tan julkasemisen valilla kavikin ilmi etta mun opella on joku kasvohalvaus iskenyt paalle, stressista (toiv. ei mun takia sentaan:) joten saa nahda miten mun jatko-opiskelujen kanssa kay. Aina asiat ei mee suunnitellusti ei..)

Paasiaisena kun ei ollut tunteja niin kavin vahan rantautumassa tossa pohjosempana yhdessa rantakaupungissa, kun ei ihan huvittanut olla neljaa paivaa tekematta mitaan taalla Montessa. Uruguaissa tosiaan on tota hiekkarantaa joku 200+ kilometria (sen pidempi taa maa ei paljoa olekaan) joten rantautumismahikset on hyvat. Koitan paasta vahan tekeen surffia myohemmin. Jos varat sallii. Ja jos ilmatkin lampenis.

(Tahan valiin tuli mieleen vinkki tuleville pienille missionaareille: Ostakaa sellaset sopivasti shaiban variset housut kun lahdette matkaan, helposti vetaa muutaman kuukauden missiot raksatyomaineen ja kokouksineen ilman pesemista ilman etta kukaan huomaa mitaan. "Nimi. kokemusta on" )

Saattaa kuulostaa varmaan ihanteelliselta olla taalla palmujen katveessa hiekkarantojen aarella "opiskelemassa", mutta eihan se todellisuudessa taa kielta-opiskelevan missionaarin elama.kaan niin yli-hohdokasta ole. Arki on arkea, taallakin, mutta vaan toisenlaista sellaista.

Tosiaan mulla on paivassa se 2 tuntia koulua, ja sitten teen kotitehtavia jonkun tunnin, mutta lopun aikaa ei hirveena sitten aktiviteetteja olekaan. Hengausta, lahinna yksinaan. Lukemista, paljon. Kun rahaa ei viitti kayttaa mihinkaan mika maksaa, ja tuttavuudet on sellasia hostellin "pikaruoka" kolmen minuutin tuttavuuksia, niin valilla tulee fiilis etta olishan se ihan kiva olla siella suomessakin. (tosin kun kuulee siita polveen asti, tai lyhyempaa miesta kainaloihin asti ulottuvasta loskasta, niin taas viihtyy..!) Jonne lennan 3.5. Joka ajatus toisaalta tuntuu kivalta, toisaalta vahan mietityttaakin. Taas uusi elamanvaihe, uudet systeemit, taas yks vaihe takana. Mutta kai tassa silti ihan luotolla katotaan eteenpain, mitapa sita liikaa pelkaamaankaan. Pahaa sutta ken pelkaisi.

Josta tulikin mieleen (en tieda miksi) etta mulla on mahtavia ystavia siella suomessa. Jaksatte pitaa mua mielessa taalta asti. Kiitos siita, teille. Tiedatte keta ootte.
Ja eraan nimeltamainitsemattoman (mirka) ystavani ansiosta pystyin juhlistamaan paasiaista jaatelon kera. Kiitos siita.kin. (ja ihan sun takia myos kuva ohessa... Tunnustan, olen jaatelon viihdekayttaja. :)

Tossa eraana viikkona tuli mietittya kuolemaa. Ja sita etta talla hetkella mulla ei oo minkaanlaista kuolemanpelkoa. Se on vahan niin, etta ihan kiva taalla on olla ja elaa, kivoja juttuja mita voi tehda ja nahda, mutta ei se kuoleminenkaan mitenkaan paha asia ole. olis.
Tai pelottava. Mutta, kun Jumala on toistaiseksi katsonut parhaaksi etta olen taalla, niin koitetaan tassa sitten teha niita juttuja mita se on mulle varannut. Kylla ma siis koitan arvostaa elamaa.ni. Mutta kai se on ihan hyvakin asia, se kuolemanpelottomuus. Kai se kertoo luottamuksesta.kin. Minkaanlaista tarvetta siihen kuolemiseen mulla ei kuitenkaan ole, elkaa peljatko. Jos joku mua tuolla kadulla tulee myllyttamaan, niin eikohan siina elamasta loppuun asti tapella. :) Mutta kylla sita valilla matkustellessaankin miettii, etta on sita aika monta asiaa jo tullut nahtya ja koettua, ei varsinaisesti oikein mikaan uusi enaa sykahdyta silleen "oikeasti" isosti. Sykahdyttaa kylla, mutta hillitymmin. Varmaan menee sinne lastensaantiosastolle asti ne seuraavat oikeasti maailmaa jarisyttavat kokemusmahdollisuudet, ja se on aika tosi kaukainen ajatus se.
Mutta, jos tietaisin kuolevani vuoden paasta, niin ei taitais olla tarvetta kayttaa sita vuotta siihen etta matkustelis ympari maailmaa nakemassa paikkoja. (kuten joskus on tullut mietittya..) Silti, matkusteleminen, uusien paikkojen nakeminen on ihan kivaa. Kylla, ihan.

Mutta tasta aasi sitten kopsutteleekin siltaa pitkin sujuvasti siihen, etta kun miettii kuolemaa, ja varsinkin sita miten valilla kay niin etta lapset kuolee ennen vanhempiaan, niin...

On olemassa erilaista surua. On surua joka sattuu, ja on kipeaa, mutta joka tavallaan on "osa elamaa". Surua jonka keskella sita tietaa, ja itselleenkin ehka toteaa, etta "nain sen vaan kuuluu menna, tama on osa elamaa". Ja kun ihmiset on vanhoja ja kuolee, kun sun vanhemmat tulee vanhoiksi ja kuolee, se suru on tota. Se on surullista, mutta hyvaksyttavaa. Osa elamaa. Ja siita toipuminen.kin on osa sita elamaa.
Mutta, kun kay niin, etta lapsi kuolee ennen vanhempiaan, oli se sitten minka ikanen hyvansa, lapsi tai jo aikuinen, niin se suru on erilaista. Sen surun keskella ne vanhemmat toteaa itselleen etta "ei sen nain pitanyt menna, ei elaman nain pitanyt menna". Se suru on vaikeasti hyvaksyttavaa, se on asia mita niiden vanhempien ei ikina pitanyt joutua kokemaan, asia mita kukaan vanhempi ei ikina kuvittele kokevansa. Jollain tavalla "luonnonvastaista". Elaman vastaista. Ja silti monen kohdalla totta. Ja siita toipuminen.kin, on erilaista, koska asiat joutunee aina hyvaksymaan ennenkuin niista voi toipua, ja asia joka menee vastoin "saantoja" on vaikea hyvaksya. Siita syysta varmaan, monesta ihmissuhdehaavasta toipuminenkin on niin vaikeaa. Koska se asia ei mennyt niinkuin piti, se meni vastoin odotuksia, vastoin saantoja. Ja, sentakia sita on niin ... :n vaikea hyvaksya.
Jokatapauksessa, soisin etta kukaan vanhempi ei joutuis nakemaan lastensa kuolevan ennen heita. Viela pahempi jos ne kaikki, tai se ainoa, kuolee. Sita tyhjyyden tunnetta en lahde edes yrittamaan kuvitella. Se, menee vastoin saantoja, valitettavasti. Eika se silti useinkaan ole kenenkaan vika. Joskus elama on kovin, epataydellista. Epareilua. Mutta niille kenen kohdalla se on totta. Voimia.

(-rantamestoilta tama)

Surusta viela. Tai milla nimella sita kukakin kutsuu, se kun tuntuu pahalta, sattuu, itkettaa.kin ehka, on huono mieli, you name it...

Niin, se on asia jota tulee valilla mietittya. Ja erityisesti se etta kaikki suru, kaikki kipu ei ole huono asia. Tai edes asia jota haluaisin valtella. Valilla, se suru - kipu joka on sydamella, valilla se on "sweet pain", suloista kipua. Se sattuu kylla, mutta ma tiedan etta jo huomenna se aurinko aikoo taas paistaa. Ja ma tiedan etta se paha mieli joka mulla on nyt, se kipu.kin, ja se huomisen tuoma lohtu, aamutuulen poispuhaltama murhe, on niita asioita jotka tekee elamasta elamisen arvosta. elamaa. Usein kun jonkun asian takia on surullinen, sen ihan saman asian takia aiemmin on ollut onnellinen. Ilman huonoja tunteita - ei ole tunteita. Ja sen takia, sen ansiosta, valilla vaikka silmat itkee, suupielessa on, joskin haikeana, hymy.