koiranelamaa

Laitetaan tahan vahan kuvia alkuun niin alkaa kevyesti tama.kin paiva. Ja alotetaan auringonlaskulla kun tassa vahan laskevan-auringon-maa-osastoa ruvetaan pikkuhiljaa olemaan.. Ja tietysti naita omia kuvia pitaa tunkea joka valiin kohtuullisen itsekeskeisena ihmisena. Ettei vaan paase naama unohtumaan.. (vaikka salaa toivoittekin jo etta paasis, ymmarran...)


Vahan rantamestoja, aaltoja, ja meikan surffikalustoa...
Tuolla rannalla vedin aina aamulenkit. Pakioilla. :P
Mr. Pingviinin kanssa keskusteltiin ilmaston lampenemisesta yks paiva, ihan mielenkiintoisia nakemyksia.


Taitaa viimisiaan vedella, mun kirjotelmat talta reissulta. (Jos on joku joka on kaikki jaksanut lukea, ilmoittautukaa mulle ja tuon teille jotain kivaa. Onhan se nyt hvyanenaika aikamoinen uroteko.. :) Muutama paiva enaa jalella, Buenos Airesissa aion pyoria, enka usko etta mun elama taalla on niin mielenkiintosta etta niista jaksais kirjotella. Saa nahda jaako tan blogin pito tahan vai tuleeko tulevaisuudessa uusia vastoink.. eikun seikkailuja. Kiitti kaikille jotka on ollu messissa ja muistaneet. Paiva paivalta ystavien merkitys tulee tarkeammaksi, ja se lienee teidan ansiotanne. Kiitos..

Taalla on jatkettu elamaa vanhaan malliin, aamulenkkeja... (joista tulikin mieleen eras kaverini australiassa, joka ei ollut neljaantoista vuoteen juossut, eika seitsemaan vuoteen kayttanyt kalsareita. Surffishortseilla siis vedettiin. -Noh, juoksemaan ma sen sain -tykkas futiksesta ihan himona kun sita mein kanssa ekan kerran elamassaan paas kokeileen- mutta kalsareita en edes yrittanyt saada sita kayttamaan. Ihmisella pitaa olla vapautensa. Nimim. itsekin surffishortsielamaa elanyt.) ..ja surffia, sen ymparilla elama pyorinyt.

Olin tossa rannalla, yllatys. Sataa tihuutti vahan vetta - kostee ja lempea ilma - kolmen kilometrin ranta jossa ainoat elavat olennot mun lisakseni oli muutama lintu ja rannalla ollut kuollut hylje, joka sanan varsinaisessa merkityksessa ei ollut kovinkaan elava - levoton meri, aallot jotka oli ihan pikkusen liian isoja mun taitamattomuuteeni nahden, eli sellasella pienella orvolla ololla kokoajan sen laudan kanssa siella myllattiin - valilla ei jaksanut muuta kun valua rantaan lepaamaan - siina rannalla seistessa, merta ja ymparistoa seuratessa - tuli sellanen tunne etta kylla tassa hommassa mies on jollain tavalla lahella luontoa, se kai on iso osa sita viehatysta. Hetkittain melkein luonnon armoilla. Valilla kun on vahan epaselvaa etta vieko mies aaltoja vai aallot miesta..

Mutta - sellasen pienen kaihon kera - oli... rauha. Niita hetkia jotka haluais tallentaa sydameensa, sieluunsa - niita hetkia varten kun ei ole... sita rauhaa. Ja paansisaisena ja valilla -ulkopuolisenakin soundtrackina oli garbagen - u look so fine- eli, ...let`s pretend, happy end.. let`s pretend...
Isosti olen kiitollinen tasta, kaikesta. Jollain tavalla sellasia pienen pojan haaveita tassa on eletty muutama viikko. Aurinko - ranta- aallot. Mies, meri ja lauta.

Ja jollain tavalla se etta ma oon yleensa tuolla rannoilla yksinani tekee siita viela erilaista. En tosiaankaan ole siella esittamassa mitaan kellekaan, ei tarvii yrittaa olla sen parempi kuin on, ja kun siella ei edes ketaan ole. (sen kuolleen hylkeen lisaksi). Kun varsinkin nuorempana helposti monessa asiassa se juttu on se etta paasee nayttamaan muille, esittamaan osaamistaan. Mutt taalla ei, eli, se mita ma teen, teen sen vaan mulle. Ihan sama miten paska olen tai miten hyvin vedan, ketaan ei ole nakemassa. Eli, oon siella vaan sentakia etta se on kivaa. Ja se on kivaa. Silti, kyllahan ma muutaman teista kavereistakin tanne ihan mielellani ottaisin. . . Jep, mutta mulla on taalla aika paljon koirakavereita. (Kuvassa ne venailee mua kun kiipesin hengailemaan sellaselle korokkeelle rannalla.. :)
Kun kavelen kylan lapi niin toiselle laidalle ehtiessani mulla on yleensa yhdesta viiteen koiraa messissa. Ilman etta sanon niille mitaan. Tossa yks paiva rannalla hengatessani mulla oli se viis koiraa, perhe, mukana. Kun makoilin siella niin toisessa kyljessa oli yks ja toisessa yks ja kolme piti vahtia. Ja aamulenkilla muutaman kerran on kanssa ollu koira mukana. Kun, totuus taitaa olla etta noista koirista suurin osa haluais itelleen vaan isannan, haluais vaan olla jollekin tarkea. Ja kun ne ei sita isantaa saa, niin niille paremman puutteessa riittaa se etta ne edes pienen hetken voi kuvitella olevansa lenkilla isantansa seurassa, juoksemassa rannalla. Siihen, onko parempi valilla elaa hetken kuvitelmassa kuin koko ajan se totuus naamalla, mulla ei ole vastausta. Ja jos nyt haluais, niin tosta aika katevasti paasis ihmisiin ja ihmissuhteisiin, mutta jatetaan se teille. Eipa mulla vastauksia ole siihenkaan. Sen joutuu itse kukin punnitsemaan oman elamansa puntarissa.Tossa just kavin lenkilla yhen bordercollien kanssa (jolla kuulemma on yhta oudot silmat kun mulla :) ja se tuli sen tunnin lenkin verran siina mun vieressa irrottaen katsekontaktin mun kasvoista koko aikana ehka minuutiksi pariksi.. En tosiaan enaa ihmettele etta tottelevaisuuskokeissa sen rodun edustajat parjaa... Hienon koiran siita sais joku.
Aika paljon tullu seurailtua (pakostakin :) koirien alamaa taalla. Ja tullu todettua etta jos ihmiset ei olis sotkemassa koirien valeja suomessa, niin todennakosesti koirilla ei olis mitaan ongelmia keskenaan, ne kun jotakuinkin osaa hoitaa arvojarjestyksensa ihan itse. Ja "vanhempien" kunnioittamisessa ihmiset itseasiassa vois ottaa niista valilla vahan mallia. (myos allekirjoittanut :) Osa koirista taalla tosiaan on sellasia etta hyvalla hoidolla niista sais varmaan viela hieno koiran, mutta muutama koira on sellanen etta niilta on viety luonne. Aika kokonaan. Ne tulee viidenmetrin paahan, alistuu siihen ja pyytaa jo valmiiksi etta "ethan vaan tee mulle pahaa?" Ja kun niille kertoo etta en, ne tulee luo toivoen etta jos vain edes pieni silitys irtoais. Niilta on viety luonne, arvo, se koiramaisuuden joku tietty tarkea osa. Ja se, ei... mulla vaan on aina jotenkin vaikeeta kattoa niita tai olla niiden kanssa. Kun ei se ole elamaa, edes koiran. Elamaa ilman omaa arvoa. Tekis mieli ampua ne. Tai ne ihmiset jotka niita on potkinu.

Pahoinpitelemalla koulutetussa koirassa ei ole mitaan kaunista... kuten, koulu- ja tyopaikkakiusattuna kasvaneessa olemassaoloaan anteeksipyytelevassa miehessa ei oo mitaan kaunista... alistetussa vaimossa ei oo mitaan kaunista... petetyssa ja jatetyssa rumaksi ja lihavaksi haukutussa tyttoystavassa ei oo mitaan kaunista... eika vakivallan uhasta tottelevassa lapsessa ei oo mitaan kaunista. Jumala tais luoda meidat kohtelemaan toisiamme paremmin.

Pakotettua rakkautta ei ole olemassa - Forced love doesn`t exist.

Ma meen, kiitos ja moi.
Let`s pretend, happy end..
"Ma nauran kaikille niille, jotka on kahlinneet itsensa kii. Eihan elamaa kannata elaa jollei kurota taivaisiin...".