No eihän se nyt ihan putkeen menny...

-sanat joita on tullut käytettyä useamminkin tällä missiomatkalla, viimeksi isommin kun minä ja uskollinen ratsuväkeni onnistuimme myöhästymään Jerusalemista Eilatiin menevästä bussista, kantaen muassamme sekä oman että toisen tiimin valmiiksi lunastettuja bussilippuja. Eli, toinenkin tiimi myöhästyi bussista. Kaksin aina kaunihimpi.

Onneksi oli onni onnettomuudessa ja suurin kärsijä päätyi olemaan allekirjoittaneen liideri-ylpays. Onnistuimme vielä kiertoreittiä käyttäen matkustamaan vikalla mahdollisella bussilla Eilatiin ennenkuin sapatti olisi katkaissut yritykset. Täällä kun bussit lakkaa pääsääntöisesti kulkemasta kolmen jälkeen perjantaina ja kulkevat taas vasta lauantai-illalla seuraavan kerran. Eli siinä välissä jos haluat matkustaa, niin sittenhän kävelet tai vaihdat jonkun tyttöoppilaista riittävään määrään kameleita lopputiimille. Sekin vaihtoehto jo ehti käymään mielessä, mutta onneksi nyt kävi näin. Liputkin saimme vielä vaihdettua myöhemmin ilman suurempia lisäkustannuksia, ja siinä vaiheessa mr. Budjettikin huokaisi syvään.

Kuten tyhmemmällekin tuli selväksi, nyt ollaan Eilatissa, etelä-Israelissa Punaisen meren rannalla. Kyseessä siis aktion Israel-osan viimeinen viikko, ns. äksönviikko. Joka tarkoittaa sitä että oppilaat (ja staffikin parhaansa mukaan) rentoutuu ja lomailee ja oppilaat harrastaa erityisesti koulumaksuissa tarkoitukseen korvamerkityillä rahoilla kesälajeja kuten sukellusta, wake-boardingia, snorklausta yms. sen mukaan miten itse tahtovat. Ja viikon päästä siis Suomi ja Suomi-aktio kutsuvat. Jee! ..kai.

Viimeviikko piestiin menemään Jerusalemissa. Jerusalem on kaunis kaupunki, kiehtovakin, ja monella tapaa haastava. Joskus illalla rauhoittuessani päivästä ja mahtavia maisemia katsellessani kyselin Jumalalta että:

-God, what do you think of your city? -Jumala mitä sä ajattelet sun kaupungistas?

Kaikki se uskonnollisuus ja kiivaus ja eripura ja historia ja kauneus ja raamatullisuus ja. kaikki. Eipä sitä osaa oikein selittää. Jerusalem – kannattaa käydä. Suosittelen myös tsubuilukaupungiksi, sen kauneuden ja hyvän viban takia. Myös parhaimpia lenkkeilynäköaloja pitkään aikaan löytyi täältä. Ja fillaria tai moottoripyörää tuli kovasti ikävä.

(Maisemia rukoustornin huipulta)

Mä tulin tänne jo muutaman päivän ennen tiimiä osallistumaan YWAM:in (missionuorten) liiderikokoontumisiin, lähinnä tarkkailijan roolissa, mutta oli ihan mielenkiintoset muutama päivä. Ja oli hauskaa kun varmuuden vuoksi missionuorista käytettiin keskusteluissa nimeä "firma". Agenttimeininkiä, jee. :) Mutta oli hyvähenkiset ja mielenkiintoset setit, eiköhän YWAM tuu jatkossa oleen vielä vahvemmin mukana Pyhässä maassakin.

Meidän viikon ohjelma koostui pitkälti King of Kings –seurakunnassa palvelemisesta, sekä samassa yhteydessä olevassa 24h rukoustornissa palvelemisesta. Pidettiin pyhäkoulua ja rukoiltiin väkevästi ja vähemmän väkevästi ja ylisteltiin ja siivottiin ja lajiteltiin nuotteja ja katuevankeliointiakin ohjelmassa oli vähäsen. Oli ihan hyvä viikko, taas kerran erilainen kuin edelliset – ja hyvä niin. Lisäksi positiivisiin kokemuksiin kuului srkunnan yhteyshenkilön viikon lopussa tarjoama lounas. Kiva päästä kerran reissun aikana syömään ihan oikeastikin hyvin. : )

(Bene ja. Kuten huomaatte paikalliset vaikutteet ovat alkaneet vallata sijaa meissä. Siispä kipat päässä. Tai kipot, ei se näin suomalaiselle oo niin nuukaa. Tai siis brasilialaiselle.)

Tietenkin tutustuimme myös historiallisiin paikkoihin jonkin verran (minä ja opaskirjani pätevänä matkaoppaanamme – liideristä pitää olla moneksi) jakävimme holocaust-museossa jne. Ettei historia unohtuisi. Ja asiaankuuluvasti kuljimme vanhassa kaupungissa tinkien rajusti matkamuistoista ja koitimme vältellä arabeja jotka heittelivät seurueen naisjäseniä pikkukivillä takapuoleen ja ostimme paljon ja lisää pitaleipää markkinoilta ja.. perussettiä.

(turistikuvia Jerusalemin nähtävyyksistä. Kärsimyksen tie ja vanhan kaupungin muurit tuli ainakin nähtyä kuten selkeästi kuvista näkyy.. )

Taas kerran viikon aikana itse yllätyin siitä mitä ja miten pieneltä tuntuvia asioita ne ovatkaan jotka ”make the difference” – joilla on merkitystä.

Yhtenä vapaailtana tapasin yhden jenkkitytön joka oli Israelissa reissussa ja joka oli käväissyt Tel-Avivin soppakeittiöllä jeesimässä yhtenä päivänä. En mä sitä yhtään tuntenut, mutta jostain syystä päädyin ottamaan sellasen kokosuoran ”otetaan nyt susta sit ihan kunnolla selvää” –asenteen ja päädyimme juttelemaan varmaan viisi tuntia. Elämästä ja Jumalasta ja seksistä ja asioista mistä nyt yleensäkin jutellaan puolituttujen kanssa. Jaoimme tarinoita puolin ja toisin ja mietimme elämää, sillä tytöllä.kin kun oli ihan kohtuu raskaita vaiheita jo tarinassaan.

Hän totesi yhdessä välissä olevansa väsynyt yrittämään tavoitella Jumalaa, yrittämään kurotella Jumalan puoleen. Että hän oli tullut Israeliinkin toivoen että täällä jotain voisi aueta, mutta koko aika olikin ollut vaan kovin raskasta jollain tapaa. ­Mä kun näen asian niin, että Jumala kuitenkin (luonteensa mukaisesti, isänä) on koko ajan se joka tavoittelee meitä, reaches out for us, kurottaa meidän puoleemme, mutta me vaan usein ollaan niin puusilmiä tai etsitään sitä tavoittelua, sitä ojennettua kättä, ihan vääristä paikoista ettei me huomata niitä asioita ja tapoja joilla Jumala meitä kohti ojentuu ja meitä ohjaa. Ja, sanoin sen myös.

Ja että yksi niistä vahvimmista signaaleista siitä että Jumala ojentaa kättä puoleemme on toiset ihmiset. Toisten ihmisten tapaaminen, sen yhteyden löytyminen, niiden kanssa jaetut hetket ja käydyt merkitykselliset keskustelut. Ja siinä hetkessä kun keskusteltiin Jerusalemin illassa, se nimenomaan oli mulle Jumalaa, sitä miten Jumala puhuu ja toimii, sitä että monen pienen sattuman ja mutkan kautta kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä päätyy juttelemaan pitkään ja isosti elämän isoimmista asioista niin että sillä on molemmille merkitystä. Se on sitä mikä tekee elämästä... isompaa. Erityistä. Se, on Jumala joka on mukana siinä mun elämässä.

Puhuin myös DTS:stä ja siitä miten se monesti auttaa ihmisten elämässä ja vahvasti olin sitä mieltä ettei se hänellekään haitaksi olis. Tai, vois olla varteenotettava vaihtoehto. Ja seuraavana päivänä hän kävi vielä morjestamassa mein tiimejä (molemmat tiimimme oli siis Jerusalemissa samaan aikaan, eri paikoissa vain) ja totes vaan että: ”mahtava porukka teillä.”Se lämmitti mieltä. Äidin ylpeys lapsistani, nääs.

Joka tapauksessa, juuri eilen sain mailia siltä tytöltä, ja hän kertoi vahvasti suunnittelevansa DTS:ään menemistä ja aikoo eka vaan tehdä töitä sen verran että saa rahat hankittua. Ja kertoi myös että se Jerusalemissa keskusteltu ilta oli käytännössä pelastanut sen koko Israelin kuukauden mittaisen reissun. Kääntänyt lopputuloksen positiiviseksi. Että se oli ollut rukousvastaus siihen pyyntöön Jumalan puoleen että: "Anna mulle joku suunta mihin mennä." Ja että Jumala oli ja on puhutellut häntä sen kautta paljon ja antanut uskoa siihen että Jumala on ja kuulee ja välittää.

Niin, se on se mitä Jumala on ja miten Jumala tekee. Ja mä olen erittäin onnellinen siitä, ja siitä että aina välillä noita tilanteita tulee eteen. Musta riippumatta, onneksi. Ja mulla itsellä koko missiomatkan alkupuoli oli, kuten jollekin olin sanonutkin, ollut vähän sellasta harmaata. Ihan ok, ei mitään valittamista, mutta vähän sellasta ”duunia”. Ilman sitä jotain, kipinää, tai keveyttä, tai..sielua. Mutta toi yks keskustelu riitti kääntämään sen. Ton jälkeen mun mieliala on ollut ihan erilainen. Tuli värit. Silti, välillä tulee tunne että haluais tehdä jotain enemmän.kin, kuin vaan puhua, kuunnella, keskustella. Jotain isoa ja suurta ja merkittävää ja mahtavaa. Ja silti, välillä juuri toi, noi "pienet" asiat - tuntuu isoilta ja mahtavilta.

Niin paljon se mulle näemmä merkitsee: -puhuminen, elämäntarinat, surut ja ilot ja suruista.kin esiin puskeva elämän kauneus ja sen kaiken haastavuus ja mielekkyys ja järjettömyys ja ne kaikki kysymysmerkit sinne loppuun...

Ja kun vielä jälkeenpäin kuulee, että se sama keskustelu on ollut merkityksellinen myös sille toiselle, sille toiselle merkityksellisin tavoin, niin eihän siinä voi kuin. Kiittää Jumalaa, niistä pienistä mutta kovin isoista hetkistä.

Puhuttiin myös seksistä,(pahoitteluni kaikille joiden mielestä seksistä ei pidä puhua, puhuttiin silti) kuten mainitsin. Ja neitsyydestä ja sen menettämisestä ja epämenettämisestä ja hän kertoi että jotakuinkin kaikki hänen uskovat ystävänsä olivat viimeisen puolen vuoden sisään antaneet sen pois. Hän, 22v. tyttö, ehkä yllätykseksenikin, kaverituen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan ollut sitä tehnyt. Joka on siis mahtava juttu, iso juttu, jonka mielipiteen tietysti kerroin ja parhaani mukaan kannustin jatkamaan samalla linjalla. Mutta siinä jutellessamme yksi asia jonka hän sanoi sai mut miettimään asioita vähän enemmän.kin.

”Mun (uskovaiset) poikaystävät on aina kyllä kunnioittaneet mun periaatteita ja vakaumusta, mutta mä oon silti aina saanut olla se joka on siirrellyt niitä käsiä pois ja pitänyt kiinni niistä rajoista, mutta on se välillä ollu tosi raskasta ja vaikeeta.”

Niin kun mulle ainakin usein käy, vasta sanoessani jonkin asian oikeastaan tajusinkin sen.

”Se ongelma on siinä että ne kunnioittaa sun periaatteita, ei sua. Joka on ihan eri asia. Ja joka tarkoittaa sitä että joko niillä ei ole omia periaatteita kyseisestä asiasta, tai niiden periaatteet on erilaiset. Joka tarkoittaa sitä että siinä vaiheessa kun sulle ja sun periaatteille tulee heikompi päivä niin... sillon ei oo enää periaatteita välissä mitä niiden täytyis kunnioittaa ja kun siellä ei oo enää ketään pitämässä niistä rajoista kiinni niin... sillonhan sitä yleensä sit mennään...”

Se ei riitä että se poikaystävä sanoo kunnioittavansa toisen periaatteita. Se ei vaan kanna mihinkään. Koska periaatteille tulee aina huonoja päiviä, heikkoja hetkiä, ja jos se kunnioitus ei oo sitä ihmistä itseään kohtaan, niin se ei kanna mihinkään.

”Se ite halus sitä... Oli sillä se periaate mut sit se muutti mieltään... Mä haluan vaan sitä mitä se haluaa.” -Lauseita joita me, miehet käytetään vähän liian helposti. Jos me kunnioitetaan sitä toista, ihmisenä, oikeasti, niin eikö me haluta sen parasta? Ei sitä mitä se haluaa, vaan sen parasta. Ja siinä on eroa. Hetkellisesti ihmiset saattaa haluta asioita jotka ei oo niille millään tavalla parasta, ja jos kenen niin miehen (näin miehenä puhuen ja ehkä raamatullisestä perheenpää -näkökulmastakin) tehtävä niissä tilanteissa pitäs mun ymmärtääkseni olla sen näkeminen mikä toiselle on oikeasti parasta ja sen vastuun kantaminen siitä päätöksestä.

Jollain tavalla me miehet kuitenkin ollaan päästetty ittemme sellasiks säälittäviksi vässyköiksi, että me ollaan työnnetty monesti naisille kaikki se vastuu noissa jutuissa. Että miehet vaan puskee ja puskee ja naiset sit joutuu taistelemaan siellä ”moraalin linnakkeilla” yksin ja viimeisillä voimillaan niin kauan kunnes ei enää jaksa tai kunnes hääkello pelastaa.

”Pelastaa.” Ja aika usein taitaa olla niin ettei se pelasta. Ja, no eihän se ihan noin pitäs mennä. Eihän se nyt ihan putkeen oo mennyt. En mä näe tossa mitään millään tavalla miehekästä. Mä tunnen ei-uskovaisia, tyttöjäkin, jotka on tossa asiassa miehekkäämpiä kuin monet uskovaiset miehet. Jotka kunnioittaa sitä toista silloinkin kun sen periaatteilla on heikompi hetki. Ja joille mä nostan hattua. Ja, eihän sen ihan niin pitäs mennä.

Kunnioitus, periaatteet, toisen paras. Olisko tossa meillä vielä vähän tekemistä..? Jos alettaskin kunnioittamaan niitä tyttöjä ihan oikeasti, näkemään ja pitämään huolta siitä toisen parhaasta ihan oikeasti, ja jos niitä periaatteita ja vakaumusta ei jollakin meistä ole, niin aletaan hyvänen aika rakentamaan niitä. Jostain se pitää alottaa. Ja sen voi alottaa myös uudestaan. Myös nollista. Kokeilkaa vaikka.

Ja tytöt. Ei, ei se riitä. Tein pitää etsiä siitä toisesta sen periaatteet, se mihin sen kunnioitus kohdistuu. Oikeasti. Ja, tarvittaessa antakaa sen mennä.

Loppuun pikku ajatus englanniks vähän aiheeseen liittyen, joka nyt vaan toimii paremmin sillä kielellä. Lainaus yhdestä kirjasta jota luin jossain, alkuun vanha rooman valtakunnan aikainen sanonta, silloinkin asia oli näemmä jo todettu:

" Post coitum omne animal triste"

“After sexual union, each of the creatures is sad”

...in the vastness of the universe, a smalla attempt at closeness has been made. Two have tried to cure loneliness through the temporary joining of their bodies. But in only a matter of moments, even the attempt is over, and one is alone again...

That´s what it is. How I guess it too often goes. But I believe it was ment to be more like…

To understand and be understood.

To know, really know, what another is thinking.

To say what you will, and be sure it is accepted as of value or sifted through without reproof.

To be you, really you, and to know you are loved –

This, is near-heaven.