Son of a preacherman - Pastorin poika

Taas on kilometri poikineen ja miksei tyttoineenkin taitettu. Theresan kanssa naureskeltiin bussissa Missionesiin (koillis-argentiinaan) Gabyn luo kylailemaan matkatessamme, etta kun kuultiin etta sinne on 23-tunnin bussimatka, niin mein reaktio oli etta: "ai ei sen enempaa, ei paha!"

Eika se paha ollutkaan, "Linja-autossa on tunnelmaa.." Mutta jotenkin suomessa mulla.kin se kaksikin tuntia tuntuu valilla olevan puoli kuolemaa, kai se on asennekysymys tai jotain. Tai asenteenpuutos-kysymys.

Matkattiin siis viikoksi Puerto Ricoon, Missionesin osavaltioon. Osavaltion nimi tulee lahetystyosta, ja siella on kaupunkeja kuten Apostoles jne... Isosti historiaa eurooppalaisista lahetystyontekijoista aikanaan, ja kuulemma viela tanaankin 70 prossaa pastoreista on saksalaisia. Tai siella juuret omaavia.

Oli hyva viikko, siella on tosi kaunista, maa-aines on ihan punasta (kuvasta nakyy), ja yhdessa vehreyden kanssa se luo hyvan kontrastin. Oltiin Gabyn perheen luona majotuksessa ja vaki oli erittain vieraanvaraista. Kaytiin yks paiva (vain 6 tuntia bussilla) Iguazun vesiputouksilla, joka on yksi maailman 7-ihmeesta, kuvista vahan nakyy meininkia. Se on kaksi kilometria pitka vyohyke vesiputouksia, n. 80 metria korkea parhaillaan. Paljon vetta se. Ja joo, kastuttiin. Ja oli komiaa.

Paadyin myos jotenkin saarnaamaan paikallisessa Assembly of god -seurakunnassa, niiden nuortenillassa. Eka kiskottiin ylistysta (ekaa kertaa elamassani soitin rumpuja kaytannossa viereisesta huoneesta, kopperosta, ja tietysti ilman etta kuulin laulua - tai paljoa muutakaan soittimia. Onneksi en tuntenut biiseja niin en tiennyt etta soitinko vaarin. :) ja sitten saarnasin kai jonkun kolmevarttia aiheesta -anteeksianto.

Yleisoa oli joku 45 ehka, ja oli hirmu kivaa saarnata, jos totta puhutaan, kun paasi russuttamaan sellasesta aiheesta josta jopa kuvitteli omaavansa jotain sanottavaa. Ja oli rento meininki, en edes muistanut jannittaa. (tosin kokenut saarnaajahan ma jo olen, toinen kerta kuitenkin..)

Ja palautekin oli jopa hyvaa, jotakuinkin kaikki sano etta "muy linda palabra", eli suomettaen "eri-kaunis puhe". Ja

jalkeenpain oli sellanen sopivasti liekeissa-oleva fiilis. Hyva kokemus oli se.

Niin, ja viela kavi niin etta kokouksen jalkeen mulle tuotiin keratyn kolehdin sisalto kateen... Siina vaiheessa naureskelin melko-olemattomaan partaani etta "tassahan vedetaan ihan evankelista-meiningilla nykyaan." Hurjaa tama missionaarin elama, "lomallakin" :) Son of a preacherman indeed...

Ja silla 54-peson (10 euron) kolehdilla paasin taas osan matkaa bussilla kohti seuraavaa paikkaa.

Joka oli (talla kertaa vain 13 tunnin bussimatkan jalkeen) Monte Caseros-niminen pikkukaupunki. Siella asu yks kaveri joka oli luvannut opettaa mulle espanjaa. Hengailin siella baptisti-pastorin vaaleanpunasessa talossa ja oli oikein lepposaa. Rauhallista. Ja kun perheessa oli kolme kukaminkakin-ikasta tyttoa niin sai sellasen sopivan huomiokylvyn jolla jaksaa taas reissata yksinaan muutaman tovin. :) Ja opin hieman lisaa espanjaakin, luultavasti.

Talla hetkella olen Buenos Airesissa, eilen kavin vilkasemassa pod:n keikan muutaman kaverin kanssa, ja huomenna matka jatkunee sisamaahan (11tuntia) San Luisiin, jossa on yks toinen tuttu joka on luvannut vetaa mulle espanjan tunteja. Se on sellanen tyyppi jolla on monta kysymysta elamasta ja jumalasta, joten koitan saada sen paahan viela muutaman kysymyksen lisaa. Ehka jopa jotain vinkkia niista vastauksista. Eli kahta karpasta lahden tassa tappamaan, espanjaa ja evankeliointia. :) Siella menee varmaan 5-6 paivaa ja sitten vihdoin jos selviais sinne Uruguaihin niille varsinaisille kielikursseille.

Viela tahan loppuun: Jos jollakulla on ollut mielessa auttaa Chilen

jaristyksen uhreja, niin mulla on taalla kaveri - Argentiinan Missionuorten kommunikaatio-osaston johtaja, joka juuri tuli Haitilta jeesaamasta ja on menossa Chileen seuraavaksi. Ja, tietysti auttamiseen tarvitaan rahaa, joten jos haluatte etta rahanne menee suoraan sinne kohteeseen ilman liikoja valikasia ja kustannuksia, niin tassa on kanava siihen. Laitatte mun tilille ja ma laitan suoraan eteenpain.

Eipa tassa muuta kun perhosia vatsaan. Eikun..

tama talo on tyhjempi nyt.

..tuli vahvasti mieleen, kun kuljeskelin ympari basea viimeisina paivina siella.

Oli tyhjan talon tuntua ilmassa kun vaki rupes vaheneen. Kuvassa nakyy siis base, ja siina edessa ma kavelen tukka silmilla (tai joku muu takkuturkkinen otus, noita taalla riittaa) ja kuvassa myos mun "vakituolini" aamun hiljaisia tunteja varten. Tossa niita tuli vietettya muutamahko.

Eli. Valmistuin kuin valmistuinkin sitten, lopulta. Ihan hyva "suoritus" se, koska mein luokan valmistumisprosentti oli n. 5o. Yksi, evankelista-Antonio meinas kuolla mission aikana ja palas kotiin, epilepsian ensioireita tai jotain, aika epaselva juttu, Luis, veljeni, oli muutenvaan niin haastava tapaus etta ei lapassyt kouluaan, ei teoria- eika kaytannon osaa, rocio ja brianna peruskapinallisina paasee lapi ehdoilla, molemmat palaa takasin, briana vuodeksi ja rocy puoleksi, ja niilla ehdoilla sai todistuksen kateen. Mutta me loput tytot paastiin lapi, mulle ei lopulta edes sanottu etta olis ollu edes kovinkovin lahella etten olis valmistunu. Ihan hyva niin, vaikkei tama elama sertifikaateista olekaan kovinkovaa kiinni.

Valmistelin paattajaisjuhlaan Luisin kanssa "shown", joka sisalsi mm. laulua ja tanssia (tein Luisille (Luisista) laulun, espanjaksi, ja erihyva laulu onkin), mutta lopulta liidereiden taholta ennakko-odotukset (pelko) meidan showta kohtaan tais olla niin kova etta ei paasty vetaan sita ollenkaan. Ja oli siina muutakin saatoa.

Ja. Turhautuminen oli raju ja valtava, otti rajusti paahan, tuli aikapaljon valmisteltua. Jokatapauksessa, siina totesin etta se parhaiten lankeaa joka omaan ojaansa itsensa kankeaa. Silla.

Mistapa puhuin viimeblogissa? -Hetkessa elamisesta. Mitapa tuli tehtya? -Missasin henkisesti koko kirkko-osion keskittyessani ja fiilistellessani tulevaa showta. Mika oli tulos? -ei showta, raju pettymys, ja en todellakaan ottanut "parasta" irti todistustenjakotilaisuudesta.

Mitapa siis opin.me tasta? -Tee niinkuin esa sanoo, ei niinkuin esa tekee. Aamen.

(Vieressa Luisin kanssa reteena saapastellaan kirkkoon jossa suoritettiin alla oleva vihkim.. eikun, todistustenjakoseremoniat.)

Siispa. Mitapa jai kateen dts:sta muuta kuin se luu.ta. (Joka ei kylla oikeastaan jaanyt kateen, onneksi, mutta jota tuli kylla heiluteltua ankarasti tyopalvelus-aikoina. :)

Niin, monen monta muistoa. Monen monta ystavyys- ja ihmissuhdetta jota ei olis "normaalissa" elamassa ikina muodostanut. Mutta siinavaiheessa kun laitetaan 20 ihmista samaan taloon puoleksi vuodeksi, niin ei paljoa katella etta "tonkanssa en oikein jaksais olla kavereita". Sita vaan yksinkertasesti ollaan kavereita. Ja se yksi dts:n hienouksista ja rikkauksista piileekin juuri siina, tulee opittua ihan eri skaalalla asioita ihmissuhteista kun niita suhteita ei voi ite valita.

Mita muuta? Monen monta itkua :), monen monta kysymysta Jumalalle, monta vastausta.kin, erinaisia haasteita, ja tata liibalaabaa vois jatkaa ikuisuuksiin. Noh, ainakin monenmonta aamulenkkia aamukuudelta. Sita en todennakosesti (toivottavasti) tuu jatkaan suomessa, mielummin iltakuudelta. :)

Paljon itsetutkiskelua, ja itsen tutkiskelua muidenkin taholta. Itsensa purkamista osiin, valilla vastoin omaa tahtoanikin. Viela kuukausi sitten olisin sanonut etta itseluottamukseni on paljon matalampi kuin tanne tullessa. Syysta lahinna etta monta asiaa mita kuvittelin hyviksi itsessani, ominaisuutta, ei lopulta kestanytkaan lahempaa tarkastelua. Kissankulta-osastoa.

Ja, muutenkin on tullut omassa itsekritiikissani ja perfektionismissani ruoskittua itsea senverran rajusti, etta luotto tekemisiini ja olemisiini on ollut aika matalalla.

Mutta mission viimeviikkoina Jumala puhu rajusti hyvaksymisesta, itsensa hyvaksymisesta. Kuten Lauryn Hill (juurikin niin, se laulaja) eraassa saarnassaan sanoo: Jumala on luonut meista jokaisesta tarkotuksella erilaisen, ihan erilaisen. Jos me koitetaan laittaa toisiamme samanmuotosiin laatikoihin, kuten meilla on tapana, niin siina vaiheessa me tehdaan jotain pahasti pieleen.

Ja niin, musta tuntuu etta viimeviikkoina se on alkanut loytymaan, itsensa hyvaksynta. Alkanut saamaan kasattua kokoon niita palasia miksi tuli hajottua sen perusteellisen prosessin aikana koulussa. Ja ma puhun tassa nyt hyvasta prosessista, en pahasta. Mutta rankasta, ei mitenkaan yli-helposta. Eli, ehka tasta viela hyva tulee. Tastakin. :)

Valikevennyksena kuvitusta mun "kouluvihkosta", mein pitaa pitaa sellasta paivakirjaa minne on sitten tullut puuvareiltya kaikenlaista. Kuten "back in the old days", kirjaimellisesti, kuvitus alakouluasteen tasoa. Tossa fiilistellaan kotkan kyydissa, Kotkan poikia kun ollaan. (syntymapaikka siis kotka.) Ja tunnushan kuuluu, -kotkat lentaa joskus matalalla, mutta varpuset ei koskaan korkealla.

Kun ma tulin tanne kouluun, tai ennen sita. Niin vaikka mun asenne olikin etta tuun tanne antamaan. Tekemaan. Auttamaan jos vain joku mun apua tarvitsis. Niin ma myonnan etta jossain takaraivossa oli pieni toivo siita etta ehkapa Jumala taalla muuttais mua rajusti. (tassa vaiheessa joku toteaa pienessa mielessaan etta "esa, ei sun tarvii muuttua, sa oot just hyva noin" :) Mutta, kuten samainen Lauryn Hill sanoisi (tuli kuunneltua sen unpluggedia, sentakia mielessa noi... :) -Jos joku asia ei kasva tai muutu, se on kuollut.

Ja niinhan se on, kylla meidan kaikkien pitaa kasvaa tai muuttua tassa elamassa. Sellasta vaihtoehtoa ei ole etta ollaan vaan sita mita ollaan. Ja se ihan sama patee Jumalasuhteeseenkin. Varsinkin siihen.

Niin, siis toivoin ehka vahan etta musta tulis taalla sellanen Jumalan sotakone, joka niittaa satoa niin vasemmalta kuin oikealtakin. Etta suunnilleen nukkuessaankin vahintaankin nakis profetioita tai muuta hyvaa settia. Tai etta musta tulis vaan aarettoman hyva ja pyha ihminen. Edes.

-Ei tullut. Ei tullut sotakonetta eika hyvaa eika pyhaa. Ei ole sadekehaa ei. Mun paanpaalla oleva loistekin johtuu vaan siita etta aurinko heijastuu mun tatanykya vaaleahkoista hiuksista. (mutta se kuulemma auttaa spottaamaan mut ruuhkaiselta linja-autoasemalta.)

Mun on edes vaikea sanoa etta miten ma olen muuttunut. Ma tiedan etta ma olen, ei tata koulua kukaan veda lapi muuttumatta, mutta sita on ite vaikea sanoa miten. Te aikanaan voitte sitten mulle kertoa. Mutta, en ma taida ainakaan huonompi ihminen olla kuin tullessa. Eika mun jumalsuhde ainakaan ole sen huonompi, taitaa olla jopa parempi, aika monta settia kun on tullut koettua Jumalan kanssa taalla. Seikkailua. :) Ja ma uskon etta olen oppinut monenmonta asiaa ihmissuhteista, jumalsuhteen lisaksi, ja koska mun elamankatsomuksessa jumalsuhteen jalkeen ne ihmissuhteet tulee heti seuraavana, ma uskon etta ne opitut laksyt taalla tulee viela isoon tarpeeseen.

Eli, taas kerran sanon sen. Vaikka se onkin Jumala joka sen tyon tekee eika dts tai mikaan muukaan koulu tai organisaatio, niin sen perusteella mita ma olen nahnyt ja kokenut, ne muutokset mita ma naen ihmisissa jotka mun kanssa taalla on ollut, ne ei oo pienia ne. Ja ne on kaikki parempaan pain. Eli, suosittelen. Menkaa ja tehkaa. Me suomalaiset opiskellaan elamamme aikana joku 15 vuotta, ja siihen suhteutettuna puoli vuotta opiskelua suhteesta Jumalan kanssa (mita me kutsutaan perustukseksemme) ei ole kovin paljoa. Jos se on rahasta kiinni, niin voin sanoa etta mun koulusta ainoastaan kahella oli rahaa omasta kasin. Ja kaikilla rahat riitti. Niin se vaan menee. Ma rohkasen antamaan sen puoli vuotta Jumalalle. Kun aina ollaan niin kovaa pyytelemassa kaikkea, niin valilla se vaan on hyva antaakin. (Nimim. kokemusta on) Siis aikaansa, ei kymmenyksia. Talla kertaa. Ei Jumala sita "tarvitse", sun aikaa, sa sita tarvitset. Mutta, jumala.kin haluaa sita. Yhteinen aika on suhteen perusta. (lainaus esan parisuhdeoppaasta)

Mutta se siita, maksettu mainos oli tama. (palkkana parempi nakyma taivasasuntoni ikkunasta)


Ja valikuvituksena tallakertaa: Me taalla Missionuorissa, Jucumissa argentiinalaisittain, pyrimme mahdollisuuksien mukaan aina kayttamaan lapsityovoimaa. Mita ilmaisempaa, sen parempaa. Ohessa opetan Maxia talon tavoille, eli tiskaamaan esan (ja kaikkien muiden kahdenkymmenen) astiat. Maxista tulee viela missionuoriin hyva "tyontekija"...)

((huom. ja pitkiksilla mennaan... :))

Mitapa viela. Ainiin, tulevaisuuden suunnitelmat taitaa vakea kiinnostaa. No nyt tulee:

Seuraavat n. puolitoista kuukautta taalla, eka katsastamaan Iguazun vesiputoukset pohjoseen muutaman muun oppilaan kanssa, niagara-osastoa tai viela nayttavammat, Gaby asuu siella lahella joten voidaan asustella muutama paivan ilmaiseksi, sitten Uruguayhin opiskelemaan espanjaa niin kauaksi aikaa kun rahat riittaa.

Sitten aikanaan suomeen, ja kesakuussa alkanee ruurikkalassa opetuslapseuskoulu jossa allekirjoittanut mina-itse nailla nakymin tulen tyoskentelemaan. Ilmaisena lapsellis-tyovoimana. En tieda mika rooli mulla siella on tai kuinka kauan tulen olemaan, ne asiat on Jumalan ja tulevan "pomoni" Roopen paatoksia. Mutta siella aikoo olla espanjaa puhuvia ihmisia staffissa ja koulussakin, joten sen vuoksi kiskon rajusti kielioppia Montevideossa Uruguaissa, niin kauan kuin siis rahat riittaa. (n. 100e. viikko. Ja se on halvin mita on...)

Nailla siis mennaan. Saa muistaa jatkossakin rukouksissa, ja vaikka koulun osalta mun raportointini on ohi, niin laittelen jatkossakin kuulumisia matkanvarrelta.

Siunauksia sinne, ja valtelkaa toistenne laatikoitsemista. (ainut hyva laatikko on imelletty perunalaatikko. Sananlaskut 336:7 , muistaakseni.)

kylla. ma olen messissa.

jopas jopas. Cordobassa ollaan. Outreachi, tai suomettain ristiretki, tai nykysuomettaen missiomatka on ohi. Paatettiin se komeasti 53 tunnin bussimatkalla halki argentiinan. Oli komeaa se. Ihan oikeasti oli mukavaa, ma nautin ainakin. (mun takapuoli voi olla toista mielta mutta siltahan ei kysella..)

Saatiin paikat kakskerroksisen bussin eturivista, siita tuulilasin takaa, joten oli ihan eri meininki katella maisemia. Siis sita jotakuinkin samaa pampa-maisemaa se kolmejapuoli-neljatuhatta kilometria. Mutta oli auringonnousuja ja laskuja ja muuta mukavaa. Kuten renny harlinin ohjaama elokuva. (suht-koht-huono)

Eka suunnitelmahan oli lentaa tanne takas, mutta bussi oli sit lopulta halvempi kun lentoyhtio perusrasisteina olis laskuttanu meilta eurooppalaisilta reilusti enemman kuin argentiinoilta, joten toiveeni toteutui ja nahtiin koko argentiinan etelapuolisko.

Viimisella viikolla paiskottiin rajusti evankeliointia menemaan ushuaiassa, ohjelmassa oli mm. monia nuorterniltoja, ylistyksenvetoja, Esan ensimmainen saarna ikina.. (todistuksiakin srkunnassa soikea nolla) Yllattaen siis totesin olevani yhden seurakunnan nuortenillan puhuja. Eli piti vetaa koko setti saarnoineen ja loppurukouksineen jne.. Puolihukassahan siina palloiltiin ponton takana, mutta kai se sitten ihan ok-hyvin meni. Ekaksi kerraksi. En tosin muistanu etukateen etta munhan pitaa johdattaa se koko jengi aiheeseen liittyvaan rukoukseenkin, joten en ollut valmistautunut yhtaan. Yhtakkia vaan totesin etta -jooo, nainhan se menee. Ja kun rukoilijana oon valilla vahan vahemman armoitettu, niin pikkusen meinas kangerrella aluksi. Ja valiksi. (piti miettia etta missas persoonassa sita tassa oikein rukoillaan, ekassa vai kolmannessa vai ihan jossain muussa... :)

Onneks sain kuitenkin vetaa englanniksi, Theresa tulkkas puolihuonolla espanjallaan, joten piti koittaa kayttaa helppoja sanoja. Ja yleiso aina valilla autto. :) Mutta, hyva kokemus. Jokatapauksessa. Saarnan aiheena oli hyvat ja huonot oppilaat. (ja ehka siihen liittyen jumalan suunnitelma ja sen seuraaminen. taijjotain, ei noista esan saarnoista aina ota niin selvaa.)

Lisaksi viikkoon mahtui evankeliointia puistossa ja beatlesin soittamista paakadun varressa rajussa vesisateessa. (kuva ohessa, sade ei nay.) Ekan kerran elamassani paasin/jouduin soittamaan runpuja vesisateessa. Oli siina oma tunnelmansa kun vesi roisku snaren paalta lyodessa. :) Ja muutamia hymyja kertyi kun soitettiin dont worry -be happya, edelleen rajussa vesisateessa. Sadehan ei siis ollut meidan tilaama, mutta minkas sille voi, kun ollaan mestoilla niin soitetaan sitten kanssa. Ja saatiin ihan hyvin kontaktia niihin nuoriin jotka oli vahemman sokerisia. (eli siis mestoilla)

Missiomatka siis oli ja meni. Ja oli hyva setti. Osin erilainen kuin odotin, mutta niinhan se aina on. Asiat ei yleensa mene niinkuin kuvittelee. Haasteitakin riitti, osasta selvisin kunnialla, osassa juoksentelin pain omia seiniani. Jumalakin piti huolta. Meillahan ei ollut kauheasti rahaa, joten oltiin sinne baselle jotain 600 euroa auki asumisistamme (ushuaiassa kaikki on kallista), kotimatkaan rahat riitti justiinsa. Mutta, jotenkin sita sitten seurakuntien kolehtien avustuksella saatiin maksettua joka penni.

Sita huomaa ite usein olevansa vahan eri asemassa rahallisesti kuin naa paikalliset jannut. Koulukaverini siis. Luis esimerkiksi veti koko 2kk niin etta silla ekan kerran oli yhtaan, siis yhtaan, omaa rahaa vikalla viikolla. Koko muun ajan se oli muiden armoilla, riippuvainen muista ja niiden anteliaisuudesta. Mun ylpeydella vstaava tekis tiukkaa, mutta luis on onneksi siina suhteessa noyrempi. Huomattavasti.

(Ohessa valikevennyksena kuva meidan ystavyysillallisiltamme jossa teemana oli "mennaan rannalle". No suomipoikana ei muuta kuin pyyhe vyotaisille, tykkeja riisumatta, ja menoksi. Muutenkin olen paassyt viimeaikoina pitkiksien makuun, rajusti vetany kalsarit-shortsit-yhdistelmalla. Ushuaian basen johtaja.tar ei kylla antanu menna niissa vetimissa supermarkettiin.. Ei oo tottunut meidan perheen tavoille, naas. :)

Muutenkin asia mihin taalla tormaa jatkuvasti, YWAMissa, missionuorissa siis. On anteliaisuus. Mm. siella konferenssissa jossa oltiin, vikana iltana sinne lavan eteen pyydettiin kaikki joilla ei ollu rahaa paluumatkaan. Viidestasadasta osallistujasta n. 80 oli ilman matkarahoja, uskon varassa liikkeella. Sitten ihmisille annettiin tilaisuus siunata niita varoillaan. Ja lopulta kaikki sai sen mita tarvitsi. Seuraavana paivana saajat kavi laittamassa lapulle paljonko rahaa oli yhteensa annettu, ja se summa oli 14 000 dollaria. Ja nyt puhutaan siis nuoresta vaesta josta kukaan ei saa kuukausipalkkaa, joten se on paljon rahaa se. Mutta taalla vaki antaa vahan vahemmastaankin.

Yks paiva kysyin Germanilta, liideriltamme etta: "missa sun skeittilauta on?"

"ma annoin sen yhelle pojalle."

"missa sun puhelin on?"

"ma annoin sen yhelle toiselle kun sen puhelin meni rikki."

Ja ei, Germanilla ei ollut kahta puhelinta tai skedea..

Joten, kun mua taalla valilla kiitellaan anteliaisuudestani, niin ma valitettavan selkeasti tiedostan etta mun anteliaisuuteni koskee vain rahaa, siihen ma en kiinny liikoja. Mutta kun otetaan puheeksi tavarat tai vaatteet joista pidan... Joo, jumalalla tyosarkaa.

Joten en, siis ansaitse anteliasta mainettani. Ainakaan kokonaan. Valitettavasti. Ja pahin kiitoshan tunnetusti on se ansaitsematon. Se valilla melkein sattuu.. :)

Yks paiva, siina vikan viikon alussa, totesin kovaa miettivani kaikkea mita tuun tekemaan parin viikon paasta, ja samaan syssyyn totesin etta....

me vahan liian usein (mina ainakin) huomaan suunnittelevani ja odottavani kovaa jotain asiaa mika tapahtuu tulevaisuudessa. Etta siihen asti edessa oleva aika, paivat tai viikot, on vaan aikaa mika pitaa "elaa alta pois" etta paasee sinne missa se good stuff on. Hyva setti siis.

Ja. Kuten munkin pitais omalla kokemuksellani tietaa, ei se ihan niin mene. Mulla ei oo minkaanlaista varmuutta siita etta ensinnakaan ne mun suunnitelmat tulee menemaan niinkun paassani mietin, tai etta ma tuun edes kokemaan ja nakemaan sita paivaa millon ma aion tehda niita kaikkia "hienoja ja kivoja" juttuja. Ottaa elamasta ilon irti isosti.

Kun.

Tulevaisuutta ei ole. It doesn`t exist. Ei meilla ole viela sita ensikuuta, ensiviikkoa, huomista. Tai edes tata iltaa.. Ainut mika mulla on, on tama hetki. Ja niin usein sita meinaa jattaa tan hetken kayttamatta. Tan paivan kayttamatta. Tan viikon.. Odottaessaan sita ensiviikkoa.

Ja siina on se vaara etta missaa monen monta hienoa asiaa, hienoa hetkea, hienoa tilaisuutta, (hienoja hetkia munnelamassa on siis mm. jaatelon syonti, viela jos siihen jatkeeksi saa hyvan keskustelun. Aijaijai..) kun katse ja huomio on suunnattu sinne tulevaisuuteen. Jota ei siis ole viela edes olemassa. (tuliko-se-nyt-jo-selvaksi?? :)

Enka ma nyt tietenkaan todellakaan tarkota etta aina pitas olla yliskarppina ja taysilla kaikessa mukana jo se jumala nyt onkin tonne nurkkaan piilottanu jotain kivaa ja ma nukun onneni ohitse. Ei, valilla on oikeasti hyva vetaa piuhat irti vahaksi aikaa, olla tekematta mitaan, mutta sillekin on aikansa. (*kuten raamattu sanoo, aika on... ja aika on.. (*muka-raamattunsa lukeneen muka-missionaarin sivuhuomautus)) Ma vaan omassa elamassani huomaan etta elama on kivempaa kun muistaa keskittya enemman siihen mita mulla on nyt ja tassa kuin siihen mita mulla ehka tulee olemaan ensiviikolla. Jos se tuleva ei olekaan ihan niin siisti juttu kun luulin, niin ainakin otin parhaani irti siita menneesta.

Taalla ei paassyt nakemaan latkaa. Oli karvasta se. Ei edes netista. Ei oikeuksia euroopan ulkopuolella. Mutta, eipa toi nyt ylihyvin mennyt, joten...

Josta tulikin mieleen miten yks ystavani kertoi etta thaimaassa ollessaan heidan latkahullu lahettiperheensa katto suomen mm-peleja niin, etta niiden suomessa oleva poika kuvas telkkaria nettikameralla ja sen kuvaa sitten seurattiin koneelta thaikuissa. Ja laatu oli tietysti erinomainen, mutta kukapa siita kiekon sijainnista niin valittaa...

Jep, lahetyssaarnaajat on oma heimonsa.. Ja urheiluhullut lahetit toinen heimo.

Yks asia mika kanssa Ushuaiassa ollessa puhutteli, oli eras poika joka oli oppilaana siella dts:ssa. 27v, pienen pojan isa, aikansa sekoillut huumeiden kanssa, hiv, hepatiitti b(kohan se oli), ja elamanmyonteisin ja ilosin ja jumalalle elavin ihminen jonka olen tavannut vahaan aikaan. Jonka rukous joka aamu on etta "Jeesus anna mulle yks paiva lisaa."

Mitapa tohon lisaamaan. Voin katsoa esimerkkia. Tai peiliin.

Yks aamu viettaessani tapani mukaan tuntiani jumalan kanssa siella laheisella rantakumpareella, tuli kysyttya jumalalta etta "olethan sa taalla munkanssa? olethan sa messissa?"

Ja kuten yleensa, se vastaus tuli.

"Olen. Ma olen se auringonnousu jota sa katsot. Ma olen se aamu-usva ton meren ylla. Ma olen noi lumihuiput tuolla horisontissa. Ma olen se tuulenvire sun hiuksissa. Ma olen se kimallus sun silmanurkassa. Ja ma olen se kosketus sun poskella."

"Kylla, kylla ma olen. Ma olen messissa."

Uskokaa pois. On se siella suomessakin. vaikka oliskin valilla lunta ja pakkasta.

Muuallakin kuin ulkona.

ikuisia kertomuksia..

..Ushuaiasta. Kun saavuttiin tanne, niin muistin etta mahan en oikeastaan pitanytkaan kylmasta... mun ruumiini, elava sellainen, muistutteli siita vahvasti. Ja tietysti nappasin lentsun matkaan heti alkumatkasta..

Taalla kelit on kolmesta kymmeneen astetta, valilla sataa ja valilla on vahan aurinkoakin. Sellanen suomen alkukevat, ilman lunta tosin. Tai lumiraja menee jossain tuhannessa metrissa. Taa on kaupunki on sellanen kaistale vuorten ja meren valissa, tosta kuvasta vahan nakee. Vuoret ei oo kun muuutaman kilometrin korkeita, mutta ihan komeita kylla. Taalla majotutaan paikallisella ywamin basella, se on pieni, nelja oppilasta, kaksi staffia ja johtaja.tar. Sellanen talo. Jonka takapihalla on toinen pikkutalo jossa me pojat nukutaan. Joka viela kaksi viikkoa sitten oli jonkun prostituoidun toimisto. Eli vahan on sen talon kayttotarkoitus vaihtunut.. parempaan.kin.

Taalla ollaan tehty aika paljon yhen srkunnan kanssa hommia, siivottu niiden raksajatteita, ja Luisin kanssa ollaan vahan jeesattu pastoria rakentamaan yhta taloa (kuva vieressa) yhelle yksinhuoltaja-aidille jonka talo palo. Tosin, tuntuu silta kun rakentais leikkimokkia kun naa talot, koyhemmat sellaset taalla on vahan erilaisia kuin suomessa. Valilla meinaa huvittaa kun kovaa koitetaan laittaa lattiaa vaateriin, lattiaa joka on maassa olevien puiden paalla, eli joka jokatapauksessa ensiviikolla ei enaa ole vaaterissa..

Hieman myos mietityttaa etta miten ne ihmiset asuu siina talossa talvella, mutta kaipa ne selviaa kun on tahankin asti selvinnyt.

Taa kaupunki jostain syysta mulle on sekotus Gronlantia ja Karjalaa, kummassakaan ikina kaymatta, mutta mielikuvissani ne sekoittuu oivasti Ushuaiaksi. Eli on hienoja.kin taloja, kuulemma suomestakin tuotuja jossain, mutta vastapainoksi on sitten aikamoisia leikkimokkeja.

Jumala.kin on pitanyt huolta, kun mulla ei oikein ollut olosuhteisiin sopivia kenkia (skandaaleilla on vilpakkaa menna taalla, olen kokeillut), eika oikein ollut rahaakaan, niin jopas, kirkon vintilta loyty uudet oivat workin man -bootsit, joilla esan on hyva tallustaa. Kiitos siita ylospain.
Mein toinen liiderimme German lahti Mendozaan, silla on siella joku ison sekulaaritapahtuman rappikeikka, joten yhella liiderilla mennaan loput pari viikkoa. Mutta ei tuottane ongelmia se.
Talla viikolla on ohjelmassa vanhusten kiusaamista ja sairaiden morjestelua. Ainakin. Ja parit nuortenillat. Ja evankeliointia. Ja... nukkumista ja syomista? Viela muutama viikko pitais olla taalla, 22. paiva on tarkotus lentaa buenos airesiin ja siita bussilla himaan. Lentaminen kun on se vahiten kallis vaihtoehto, joten silla joudutaan meneen. Ma mielummin ottaisin sen kahen vuorokauden bussimatkan, ihan vaan kokemuksen takia. :)

Seurakunnassa ollaan touhuttu jo nuorteniltojenkin merkeissa, ja theresan kaa soitettiin ja soitetaan sunnuntaikokouksissa. Rajusti paassyt vetamaan humppakomppia, biisit on vanhoja mutta vetavia.. :)

Eka viikko oli mulle vahan haasteellinen, sopeutumisen osalta. Pienet mestat ja vahan "omaa tilaa" johon oli jo ehtinyt tottua. Ja siihen paalle viela se etta joutuu kayttamaan paljon vaatteita...(tai palelemaan) Mutta nyt olen jo sopeutunut. Kai siita kertoo sekin etta basen johtajatar pyysi mua tanne vuodeksi toihin. (Tosin en tieda miksi, en mitenkaan erityisesti ole taalla loistanut ominaisuuksillani, tosin tekemani teeleivat nauttii suurta suosiota.. Mutta kai ma sitten olen hyva hamaamaan aluksi, ennenkuin totuus paljastuu :) Nailla nakymin en oo jaamassa, ainakaan suorilla, mutta katotaan nyt, en nykyaan halua sanoa asioita liian varmoiksi kun ne ei tuppaa olemaan.

Yks paiva kaytiin kavelemassa vuorelle, (3 tuntia sivu) ja paastiin sinne lumirajaan asti. Opetin Luisin tavoille, eli annoin kunnon lumipesut. Siita kuva ohessa. Anyway, tunnelmat oli kuin kotisuomessa konsanaan. Tai ei.



Ennenkuin matkattiin tanne, Puerto Arenasissa Chilen puolella tosiaan oltiin yksi yo. Ja siella hostellissa oli israelilaisia tyttoja lauma, joiden kanssa sitten musisoitiin iltasella. Tahan valiin ote kasikirjasta israelilaisten maailmaan:

-Kun nuoret israelilais-uroot ja -naaraat ovat suorittaneet velvoittensa yhdyskunnalle, punaposkiset ja hyvakuntoiset yksilot matkaavat suurina laumoin aina maailman aarissa sijaitsevien jokien alajuoksuille asti kutem... -eiku.

Vaara kirja. Otetaanpa uusiksi:
-Kun israelilaisnuoret ovat suorittaneet asevelvollisuutensa (naiset 2, pojat 3 vuotta) ne. melkeinpa kaikki, matkaavat ympari maailmaa vuodeksi tai puoleksi. Suosituimmat (ainoat) kohteet ovat etela-amerikka, australia, ja intia. Taalla Ushuaiassakin niita mokomia on laumoittain. Sen jalkeen ne aloittavat "normaalin" elaman. Kun paa on tuuletettu.

Eli, siina kun musisoitiin, ja ne laulo perinteisia laulujaan hepreaksi, niin taas muisti etta mika se juttu on mika niissa on erilaista. Israelilaisissa. Niiden lauluissa, kaikissa, on se erilainen savy. Ehka vois mielessaan kuvitella milta se kuulostaa, ja nayttaa, kun miehet on lahteneet sotimaan ja kotiin jaaneet naiset kokoontuvat yhteen laulamaan, ja tanssimaankin. Tavallaan pitamaan hauskaa, mutta... Ja ne laulut ei sinansa oo surullisia, mutta niissa on se saro. Se tietty surumielisyys, haikeus, on lasna koko ajan, jokaisessa laulussa. Kai se on vahan sama kun parayttais kitarasta a-duurin tai mollin. Siina on se. ero. Vaikka a:sta onkin kyse molemmissa.
Ma en tieda onko toi ilmio kaikissa sotaa kayvissa maissa, kun olen tutustunut vaan israeliin ja -laisiin. Mutta samoin myos niista kaikista tytoista huomaa sen etta ne on sen piirun verran "raffimpia", kayneet sen kaks vuotta armeijaa, nahneet sita taistelua vahan lahempaa. Jokatapauksessa, se musiikkikokemus, niiden kuunteleminen, oli yks hienoimmista pitkaan aikaan. Jotain elaman makua.

Jokatapauksessa, kaikki ei sita ymmarra miksi israelilaisilla on se asenne etta ne ei hirveesti pyytele anteeksi olemistaan tai tekemisiaan, mutta ma koitan ja vahan luulen ehka ymmartavani. Kun Suomi-neidon asenteella ei siina ymparistossa hirveen kauaa kukuttaisi.. Sen niiden kaytoksen vaan helposti sekottaa ylimielisyyteen, vaikka ei sita oliskaan. Mutta, menkaahan kaikki israeliin. (tasta tuli nyt tallanen matkailumainos. Ja kylla, mulle maksetaan tasta.. :)

Bussissa jolla tultiin tanne, oli tietty myos israelilaisa, ja siina meidan edessa istu pari tyttoa joista toinen oli tosi kipee. Veljeni Luis sitten suorasukaisesti totes mulle englannillaan etta: to pray, you question. Meika siina koitteli vieritella vastuuta parhaani mukaan, ja koitin vakuutella itelleni etta en ma nyt tainnut rukoilla, mutta.... Loppujen lopuksi paatin noudattaa Jumalan tahtoa otettuani rajun niskalenkin itsestani, ja aloin lammittelemaan sita kipeen tyton kaveria (en SILLEEN lammittelemaan, urpot, kertoilin vaan mm. kuuluvani support israel fb-yhteisoon :) ja lopulta sitten kysyin etta voidaanko me rukoilla sen puolesta. Ja ilomielin voitiin. Ja rukoiltiin. Tais olla ensimmainen kerta elamassani kun kysyn ventovieraalta moista. Joten, ehka oli pieni mutta mulle merkittava teko. Merkittavin talla viikolla. Etten luistanut tapani mukaan siita.kin. Tietysti sitten rukouksen jalkeenkin parhaani mukaan huolehdin ja jeesasin sen minka pystyin. Ja ei, ei parantunut, ainakaan heti. Miksi? Kysykaa sita Jumalalta, niin makin aina teen. :) She walks in mysterious ways, lauloi U2:nkin laulaja-seta.

Eilen kun tapani mukaan paastosin, (paastoilen vrkdn verran viikossa) totesin etta luulis etta puolentoista vuoden jalkeen siihen olis jo tottunut, mutta ei. Joka kerta se on mulle haaste. Syominen taitaa olla aika merkittava osa (lansimaisen) ihmisen elamaa. Ja taitaa siina olla sita henkista ja hengellistakin haastetta. Aika usein, eilenkin, sita huomaa paatyvansa iltahamarissa jonnekin meren rantaan, ja toteavansa etta se suolasin vesi ei oo siella meressa.

Ja miettivansa.

..etta sanat on ikuisia, kuten eras ystavani opetti. Kun ne kerran on paastanyt suustaan ulos, niita ei saa takasin. Vaikka tekis mita. Vaikka pyytais anteeksi, vaikka muuttais mieltaan, vaikka tulis uskoon. Ja silti, niin vahan me mietitaan mita me sanotaan. Vaikka niin helposti niilla sanoillamme vedetaan toiselta matto alta. Valilla tietysti myos rakennetaan sita pohjaa, mutta useimmin se menee sinne matonvetamis-osastolle.

-Ma tiedan etta ma voisin rakastaa sua, mutta ma en halua.
...mutta ma en halua...

Kai sita jokainen mies tarvii sen maton alleen. Muuten meinaa olla lattia valilla liian liukas. Sita etsiessa, miettikaa mita sanotte. Ja viela toisenkin kerran.
Siunauksia maailman aarista. Jumala on. Taalla.kin

Ja ainiin, aiempaan blogiin laitoin vahan kuvia matkan varrelta, jos ette ole huomanneet....

Kuvia reissusta.

Lentokenttaunet.

Soittelua babtistikirkossa.

Chilea

Kun cordobassa sataa, siita otetaan ilo irti...

Maxi

Leirimajoitusta

Musiikkijengia chilesta, pichilemusta.

Pichilemu, Chile. Ja surffit.

Konferenssista chilesta, herman rabaa.

Pooli mendozan basella. Iso. ISO.

Veljeni Luis juhlavetimissaan. (tai ampiaisia karkottamassa)

Tahan loppuun laitan viela linkin yhteen biisiin joka liiderillamme Mr. Litylla on juutuubissa, taa on sellasen sekulaaribandin kuin Space Garage -kanssa. Tsekatkaa jos kiinnostaa:
http://www.youtube.com/watch?v=r2vuOsjmo5Q

Aariin maailman

Taas vierahti viikko, ja maisema vaihtuu. Pichilemu on jaanyt taakse ja ollaan talla hetkella Punta Arenasissa, ihan Chilen etelaosassa. Lennettiin tanne (suurimmalle osalle oli eka kerta lentokoneessa :), viime yo nukuttiin lentokentalla, tai muutama tunti, ja tasta jatketaan laivan ja bussin jeesaamana Ushuaiaan, huomenaamulla lahto ja semmoset 12 tuntia viela matkantekoa edessa. Kauas on pitka matka, ja maailman aariin viela pidempi.

Josta mieleeni juolahtikin etta joskus aussiaikoina mun suosikkilauluni oli se jossa sanotaan etta: Jesus i believe in you, and i would go, to the ends of the world, to the ends of the world, for you..

Suomeksi jotakuinkin etta: Jeesus sua ma rakastan ja vuokses meen, aariin maailman, aariin maailman, sen teen...

(hyva laulu, ottakaa ohjelmistoonne)

Niin, Ushuaia on virallisesti maailman aari, sita kun ihan mainostetaan lauseella: fin del mundo, eli.. Eletaan nyt sitten kerran(KIN) todeksi niita asioita mita ylisteltaessa lauletaan. Hyva nain, edes joskus. :) Katotaan mita tuleman pitaa. Viileahkoa on ainakin. Ja tuulee. Kymmenessa asteessa liikutaan. Eli pitkat kalsarit laukunpohjalta esiin ja tuulta pain.

Viikko Pichileussa oli kiva. Kuten mainitsin ehka, se on missionuorten sporttimesta, eli siella voi surffata ja niilla on urheilukompleksi uima-altaineen jne. Ja se on myos suurin base mita ywamilla on etela-amerikassa, taitaa olla joku 70 henkiloa vaikituisena, ja mm. viis-kuus dts:saa vuodessa. Me tyoskenneltiin lahinna siella olleen King’s Kids –leirin kanssa, 8-17 vuotiaita, n. 60 kappaletta. Paikalliset veti sen leirin ja me sitten jeesailtiin. Valilla tietty tehtiin tyopalvelua keittiossa jne. ja aika monta kertaa paasin soitteleen rumpujakin. Tietysti harjottelematta ja ikina kuulematta niita toisia soittimia kunnolla ja sadan viidenkymmenen yleisolle. Joka on mulle aina haaste, kun en oo tosiaan mikaan ylihyva ja siihen kun yhdistaa perfektionismin (eli ylpeyden), niin aina vahan miesta koetellaan siina. Kivaa se soittaminen kuitenkin on. Ja ihan hyvin meni. Aina sielta joku tytto loytyy jolta saa saalikehut.

Siella oli leirin miehistossa sellanen Chilelaisten ilosten poikamiesten joukkio, joiden kanssa soitettiin. Oli vetopasuunaa ja trumpettia ja monenmontaa mukavaa. Oli hienoja tyyppeja, paljon energiaa ja asennetta. Sellasia tyyppeja joista voi kayttaa sanaa perusjamppa. Tavallaan niin hyvia siina perusjamppaudessaan etta siina saa ittensa tuntumaan huonolta, ja ihmettelemaan etta miten te tytot ette tajua miten hyvia miehia noikin on. (tiedan, sama menee toisinpain) Mutta nain eurooppalaisena ja oman reviirinsa tarvitsevana aika ajoin meinas vahan tukahduttaa se huomio minka niilta sai. :) Etta: –joo joo ollaanhan me kavereita ja tekin ootte mahtavia, mutta ei mein nyt tarvii seittemaatoista kertaa paivassa katella ja halata ja ylistaa toisiamme... ja pliis, ei noin pitkia katseita.. ja syo nyt vaan ihan ite se kakunpalas, en makaan antais omaani sulle vaan soisin sen salaa nurkantakana.. ;) Valilla tuli sellanen olo etta –en ma nyt sentaan NOIN hieno ihminen ole. Enka tervatsa sentaan edes soita hyvin. Mutta. Kivaa oli, yolla syotiin soppaa keittiossa ja naurettiin. Ja valilla jopa tajusin niiden jutuista jotain... Chilen espanja kun on vahan erilaista kun argentiinassa. Tosin yhen tyypin jutuista en tajunnut ikina mitaan. Yhtaan mitaan... Ma kylla nykyaan ehka vahan jopa osaan espanjaa, uskaltanen sanoa. Tai ainakin kayn keskusteluja. Mutta isommassa joukossa olen sujuvasti hiljempaa..

Yhtena iltana kaytiin kaupungilla vetamassa evankeliointia, meita oli siella varmaan sataviiskymmenta yhteensa, joten iltaan mahtui monenmonta draamaa ja musiikkiesitysta ja. Paasin mattamaan Hermanin kanssa raggaetakin, ja talla kertaa oli ne torvetkin mukana. Oli hyva sillisalaatti. Ja oli siella muutama ihminenkin kuuntelemassa, omien sadanviidenkymmenen lisaksi. siis. (Tahan valiin on pakko sanoa, kun viimekerralla unohdin, etta siella Mendozassa yksi niista teinitytoista tuli uskoon, joten... jotain hedelmaa.kin ollaan tuotettu tiimimme kanssa. Parempi yksi pyy pivossa kuin kymmenen naapurin puutarhassa ja naapuri siita kitisemassa etuovella.)

Herman haluais etta tehtais senkanssa maailmankiertue mein koulun jalkeen (eli argentiina-uruguai-brasilia, viikon verran ehka). Ja se myos haluais etta ma soittamisen lisaksi rappaisin, suomeksi. Olis lisaksi joku rappari brasiliasta mukana. Jihuu.!. :) No, onhan mulla (surullisen?)kuuluisa hittipiisini, ja akkiakos ma teen lisaa. Eipa niista sanoista kukaan mitaan tajua. Anyway, saa nahda mita siitakin suunnitelmasta tulee. Osa keikoista on jo aika-jotakuinkin-tavallaan sovittu, mutta kun ollaan etela-amerikassa niin... Ja ne ei oo siis mitaan isoja, ei. Jokatapauksessa, jotenkin huvittava mielikuva. Esa rabayttaa brasiliassa.. whaaaaat...?

Ai niin, paasin surffaamaankin kerran. Pitkasta aikaa. Oli mahtavaa, vaikkei siita mitaan tullutkaan. On se vaan kiva laji. Vesi oli kylmaa kuin einari, (keli oli vahan kuin suomen alkukesassa) mutta markapuvun kanssa parjas muutaman tunnin. Jos haluatte yhdistaa surffauksen ja dts:n, (kylla elias, taa lause on sulle. Ja Jonille kanssa.) niin tuolla on tein paikka. Muutenkin kylla tykkasin kovin. Onhan se hieno mesta, kaunis. Tunnelmallinen ranta-pikkukaupunki. Ja omaa etela-amerikkalaisen raffiuden, silti. Tykkaan siita kun asiat ei oo liian taydellisia. Urheilukompleksikin on siis vahan eri kun jossain suomessa olis. Ja on se vaan mahtavaa menna aamulla rannalle juoksemaan tai kavelemaan. Valilla sita tekee vaan mieli huutaa kun se kauneus on niin. Jumalasta.

Ja tietysti viikkoon mahtu muutamat itkut ja syvalliset mietinnat. Ja keskustelut ja uudet ystavat. Vaikutukset ja vaikutelmat. Yhteydet ja erilaisuudet. Ja jos jumala mulle jostain puhu niin ehka rakkaudesta. Siita etta se ei oo vaan pystysuoraa, vaan vastaus mun huokasuun etta: -nayta mulle etta sa rakastat mua, on:

-katoppa esa ymparilles ja senjalkeen kato mua ja sano etten ma rakasta...

-Niin. Rakastat.

Ja ehka puhu myos tunteista. Siita etta ikava.kin on hieno asia. Koska ikavan syntymiseen tarvitaan alle joku ihan toinen tunne. Eli ilman ikavaa...

Ja valikevennys. Poltin myos naamarini. Ei pitas nukahdella rannalle. Eika ollut edes lammin paiva vaan takit ja kaikki oli paalla.. vaan ei paan paalla. Eli jos mulla jossain kuvissa on punaset silmaluomet, niin se ei ole casuaalia transvestiittiuttani, vaan auringon suomaa (tervetta?) punaa. Voi terve ja morjes sita ikavaa oloa minka naamani sai kokea muutaman paivan ajan. Pitakaa lapset huolta naamoistanne tai alatte nayttaa multa... (vanhalta siis?)

Tiimin kanssa menee ihan hyvin. Ei suurempia kriiseja. Ja Luisin kanssa on jopa ihan kivaa. (kaikkea sita toteaakin sanovansa :) Matkustaminen taalla maailman aaressa on vahan kalliimpaa kuin ennakoitiin, varsinkin kun naa jampat taalla ei oo etukateissuunnittelun maailmanmestareita, mutta eikohan tassa parjata. Juuri vaansin meille illallisen kahteentuhanteen chilen pesoon, eli n. 50 senttia per jamppa. Ja oli jopa hyvaa. Tosin, siina saastetty raha uppoaa sujuvasti siihen etta jouduttiin nukkumaan hostellissa taa yo kun kaikki bussit ushuaiaan oli taynna. Mutta kiva paasta lampimaan suihkuun ja pois teltasta ekaan kertaan pariin viikkoon. Ja patjalle, aah..!

Ei sen enempaa, aah-iin on hyva lopettaa. Paastakaahan kaikki sellanen tyytyvainen "aah!" kun kaytte nukkumaan ja muistakaa missionaaria maailman aarissa. Tai vaikka mua.

Siunauksia.

Pienia onnenhetkia – little moments of happiness

Pienia onnenhetkia – little moments of happiness

Ristiretkella ollaan. siis. Tai missio-matkalla. Tai en ma oikeastaan just talla hetkella saa paastani irti etta miksi sita pitais suomeksi kutsua virallisesti. Raamatulla paahan hakkaamisesta on kyse jokatapauksessa. (mulla on iso raamattu. painava.kin.)

Joulun jalkeen heitettiin haikeat jaahyvaiset puolelle porukasta ja koululle, mun osalta haikeinta ehka oli kun Maxi 7v. Itkien hyvasteli mut.. J Hieno lapsi.... yks ensimmaisista kenenlaisen ma voisin jopa toivoa omaksi lapsekseni. (joo tiedan, jos ma joskus saan lapsia niin ne aikoo olla hirveita riivioita. Murphyn laki. Taijotain.)

Siita sitten matkattiin yon yli bussilla Mendozaan, joka on jonkun 700kilsaa lounaaseen cordobasta. Taalla vuorten juurella, oliskohan ne andit tai jotain..? no idea.. Mutta kauniit maisemat on jokatapauksessa.

Eka vko oli aika iisia, majoituttuun meidan toisen liiderin, Germanin kotiin, koska kirkossa jonka kanssa tyoskenneltiin oli jo yks sielunhoitokoulun ryhma buenos airesista. Niilla on kahden huoneen talo ja ne otti sinne kuus tyyppia viikoksi, kohtuullista vieraanvaraisuutta. : ) Ekalle viikolle sattu viela kaikenmaailman uudetvuodet, joten sopivasti patki rytmia. Kaytiin myos Mendozan YWAM-basella, joka on sellanen ison iso farmimeininki. Niilla on siella kuuskyt (60) tai yli metria halkasijaltaan oleva uima-allas. Ihan kasittamaton, siihen mahtuis ehka tuhat ihmista. Se on kastelukayttoon tehty ja siihen sita kaytetaankin, mutta myos uima-altaana. Oli mahtavaa paasta pitkasta aikaa uimaan. Niilla on siella myos kaksikymmenta saksanpaimenkoiraa. Vahtimassa ja ihan muuten vaan. Pentujakin oli kymmenen. Aika siistia. Jos tykkaatte koirista, farmimeiningista, jalkapallosta tai vuorikiipeilysta, menkaahan sinne tekemaan dts:nne. Siella on kohtuupaljon populaa, joku sata parhaimmillaan. Mutta on siella sita tilaakin. Yks ilta vedettiin siella ylistykset uusille futis-oppilaille. Ja paivalla pelailtiin futista. Ja yo-uinnit altaassa tietysti kruunas homman. Vahan kuin kesasuomessa konsanaan. : )

Viikon suurin saavutus seurakunnassa oli konsertti joka pidettiin. German, mein liideri on taysiverinen artisti, rappaa ja on tehnyt muutaman levynkin, ihan oikeasti hyva, joten meilla oli sitten keikalla sen lisaksi vierailevana artistina Marlo Perusta, ja kitaristinakin oli tosi tosi hyva muusikko, paikallisia suuruuksia, ja viulussa oli Theresa Itavallasta, joten kansainvalista meininkia. Ja meika paasi sitten pieksemaan rumpuja… Musiikkityylina oli improvisaatio hiphop-hardcore-raggae-raggaemurffi, eli rakenteet ei ollu mitenkaan etukateensovittuja. Siina viimeistelytreeneja vedettaessa yhessa toisessa kirkossa, kun matin rumpuja joidenkin biisien kertosakeissa poikien hyppiessa siina lavalla totesin etta -just nyt talla hetkella ma olen onnellinen. Ne tunteet oli sita kuuluisaa onnellisuutta – pienia onnenhetkia. Hymy korvissa ja fiilis katossa. Ja valilla mietin myos etta pitiko mun tulla Argentiinaan asti etta paasen tekemaan sita mista tykkaan eniten – soittamaan. En ollut ikina soittanu rummuilla hiphoppia raggaesta puhumattakaan, ja viimiseen kahteen vuoteen oon muutenkin paassy soittaan ehka viis kertaa, joten etukateen pikkusen jannitti, mutta ihan hyvin se meni. Pojat tykkas, (tai valehteli sujuvasti : ) Ja illan konsertissa soitin varmaan kovempaa kuin ikina elamassani, kun aanentoisto oli vahan mita oli. Mutta oli kivaa. Useampaan kertaan jouduin kiittelemaan Jumalaa siita etta se anto mulle mahollisuuden noihin – pieniin onnenhetkiin. Ehka ne kesti sen kymmenen sekuntia kerrallaan, mutta silti. En tosiaankaan odottanu mission alussa etta paasen soittamaan livena bandin kanssa ja ilman mein tiimien vaihtoa mulla ei olis ollu noita mahollisuuksia paasta soittamaan, siina tiimissa missa olin ekana ei ollu ketaan muusikoita. Joten, kiitollisuudella tassa vedetaan. Ja luottamus siihen etta mun on hyva olla just tassa tiimissa on iso. Eikohan Jumala tieda mita se tekee. munkinkanssa.

Uusivuosikin oli ihan kiva. Erilainen. Vietettiin sita Germanin kotona ja Argentiinalaiseen tapaan tietysti paikalla oli koko kylan vaki ja koirat ruokapoyta oli pitka. Siina sitten puoli kolmen aikaan yolla pojat kavi lainaamasssa naapurista rummut ja muuta soittosalaa, ja ei muuta kun karkelot pystyyn. Valilla vaihdettin rumpaleita ja kitaristeja Ja…. Siina pihalla soitettiin erilaisia savellyksia aamukuuteen asti. Ja. Naapurit ei valittanu. Eika Germanin vanhemmat. Taalla taa naapurien aanensietokyky yleisestikin on vahan erilainen kuin suomenmaassa. Jokatapauksessa, valilla vahan hymyilytti. Rentoa meininkia.

Edellisviikko oltiin sitten yhessa…lahiossa, tai kylassa, en oikein tieda miksi sita pitais kutsua. Barrio, espanjaksi. Parikyta kilsaa mendozasta, taalla vuorten juurella. Lumihuiput nakyy kuitenkin, ihan kohtuulliset maisemat. Oltiin yhessa pikkusessa baptistikirkossa, ehka 30 nelioinen lukaali. Vaki on vanhaa ja sita on vahan. Nuoria yksi. Ja lahiokin koostuu lahinna yhesta kadusta. Rauhallinen meininki. Aina valilla paasee unohtamaan etta taalla jossain paikoissa on ihan kohtuu vaarallistakin, edellisen kirkon liepeilla oli yhtena aamuna ammuttu yks poika kun joku oli paattany haluta sen fillarin. Joten, siella kun evankelioitiin niin koitettiin olla liikkumatta hirveesti yksin. Mutta eipa noita tosiaan niin hirveesti ajattele. Ja toka mesta tosiaan oli tosi rauhallinen, kaikki tuntee toisensa jne. Nukuttiin kirkon lattialla, ilman patjoja, ja liian vahan tunteja per yo, ja kaytiin suihkussa jossain lahitalossa tai takapihalla ja ruoka suunnilleen valmistettiin tossa keittokomerossa. Perus missiomeininkia. siis.

Taalla ollaan vedetty ihan kohtuullisella aktiivisuudella, ekana iltana pidettiin vahan kokousta ja eilen oli sellanen lastentapahtuma, oli noin ziljoona lasta joista osan kanssa sitten pelattiin futista ehka kolmetuntia (valissa syotiin karkkia, tietysti) ja tytot veti leikkeja niille jotka ei halunnu pelata. Oli ihan hauskaa, valilla oli vahan pyorityksessa tietysti kun kolmemiljoonaa lasta puhu yhta-aikaa espanjaa mulle, mutta taalla naa lapset on onneks vahan helpompia kuin siella mein slummissa. Naa jopa uskoo kun sanoo etta ei. : )

Iltasin oli kokouksia, paivalla kaytiin markkinoimassa niita ja siivoiltiin kirkkoa jne. ja kaytiin ruokailemassa yksien vanhusten luona jne. Yks paiva mulle kerrottiin etta huomenna sa esa meet jonnekin toiseen kylaan jossa on joku kokous tai jotain, ei tarkempaa kasitysta, ja mun pitaa sitten puhua siella. Espanjaksi.... Eli meikan taktiikka oli etta sanakirja kateen, ja kirjotin koko setin vihkooni josta sen aioin puolilukea ja laitoin sitten Gabyn tarkastamaan sen ja korjaamaan kaiken mahdollisen. Aiheekseni paatyi elama lain alla.. niinkin helpon valitsin. (Loppujenlopuksi en menny sinne kun pastorin auto hajos, mutta olin valmistautunut menemaan kylla. Tosin, ehka vahan huokasin helpotuksesta.. :)

Haasteita. En niista niin hirveeseti yleisesti ottaen pida, mutta hyvaahan ne vaan tekee, kylla ma sen tiedostan. Ja aikoo varmaan jatkossakin olla ihan kohtuu haastavaa, ja mein ryhman tytotkin tekee parhaansa haastaakseen mun muka-jumiutuneen ajatusmaailmani jotakuinkin kaikessa mahdollisessa. Hyvaa vaantoa valilla mein keskustelut. : ) Ja Luis nyt vaan on ihan muutenvaan haastava. Tosin, eipa mulla mitaan oikeita ongelmia senkanssa enaa ole, se vaan on perushaastava teini joka sattuu olemaan 22v. : )

Ollut antoisaa ja mielenkiintosta aikaa tama mission alku. Ja kivaakin. Mielenkiinnolla odotan mita tuleman pitaa. (Ja tietysti asiaankuuluvalla pienella pelolla.. : ) Mutta. On kivaa olla taalla. Jokatapauksessa.

Viimeviikko paraytettiin sitten Chilen santiagoon, jossa oli etelaisen amerikan etelakarjen Missionuorten konferenssi. Siella oli kivaa, rento meinki ja hyvia puheita ja muuta ohjelmaa. Yhessa kokouksessa saatiin jopa pienenpieni mohspittia aikaseksi. Kun yks bandi vaansi muutaman biisin. :) Konferenssi oli santiagon ywam basella, siella oli joku 500 ihmista ja teltoissa nukuttiin. Oli ihan siistia vuoristomestaa kun bussilla paraytettiin Chilen puolelle. Lumihuippusia vuoria ja pikkusia kiemurateita.
Nyt ollaan Pichilemu nimisessa rantakaupungissa, Chilen rannikolla. Taalla on etela-amerikan suurin ywam-mesta, ja taa on myos se paikka jossa missionuoret surffaa. Pikkusen on viileaa, sellanen parikyt astetta, ja vesi on kylmaa. Mutta jospa tassa jokupaiva saatais laudat ja markapuvut lainaan. Siistia maisemaa on joka tapauksessa.

Valilla huomaa etta tunteet vahan heittelee. Valilla ei jaksais olla niin hengellinen, tai "hengellinen" miten sen nyt haluaakin sanoa. Valilla sen sijaan etta laulais hengellisia lauluja tekiskin mieli laulaa sarkyneista sydamista ja sortuneista unelmista ja sinisista tunteista, ja valilla sensijaan etta laittais toivonsa Jumalaan tekiskin mieli vahanaikaa velloa sellasessa sopivassa toivottomuuden ja lohduttomuuden tilassa, ja valilla sensijaan etta paattais menna minne jumala mut haluaa tekiskin mieli nostaa peukalo pystyyn jonkun aution ja kauasjohtavan maantien reunalla.

Mutta, kuten edellisiltana kun kuunvalossa kolmenmiljoonan tahden alla seisoskelin basen takana olevalla kukkulalla ja kattelin edessa avautuvaa 180 asteen merimaisemaa. Niin mun rukous muotoutu jotakuinkin tallaseksi.
-God. So i'm in chile now. and i'm tired. and i love you.
thank you.

eli, kiitollisuudella mennaan. edelleen. joka hetkesta, kylla taltakin reissulta jaa sielun sopukoihin monen monta kaunista asiaa. Ja kylla, se mun usko ja luottamus edelleen on siella jumalassa, ja tulevaisuuskin. Vaikka valilla sarkyneista sydamista aionkin laulaa. Ihan vaan sentakia etta se on myos osa elamaa. uskovankin elamaa. yhtalailla.

Mun tulevaisuuden suhteen ehka vahan on asioita auennut, mutta en sen tarkemmin niista kerro viela. Haluan vahan lisaa varmistusta, joten jos (ja kun) rukoilette mun puolesta, ja jos jumala teille antaa jonkun sanan, niin valittakaa se mulle. Ja jos ette rukoile, niin nyt on siihen tilaisuus, ilmasta puheaikaa tarjolla. Alkaen... N-Y-T.... NYT! (ja samaan syssyyn voitte kertoa jumalalle vahan myos omista kuulumisistanne, kysellakin asioita. Jumala mielummin kuulee tein kuulumiset suoraan teilta kun lukee ne paivittain omasta laajakaistayhteydestaan. Uskokaa pois. Kylla tekin kuulisitte mielummin naa jutut suoraan multa, jos se olis mahdollista. Otaksun. :)


...Aamen.

Tuli mieleen, etta jos me ajatellaan tata meidan elamaa ja uskonelamaa vahan niinkun etta taa on sellanen koulu. Jumalan koulu. Se maksaa mein opiskelut ja laittaa meille sellasia sopivia kursseja eteen, valilla vahan vaikeampia ja toisille jotka sita tarvitsee, vielakin vaikeampia. Toiset paasee vahan helpommalla. Jokatapauksessa, on ihmisia jotka suoriutuu siita koulustaan tosi hyvin, on "tosi hyvia" uskovia. Melkein moitteettomia. Mutta sitten kun lopulta tulee aika, etta jumala toteaa etta nyt on tarpeeksi kouluja kayty, ja on aika alottaa tyonteko. Ja ihan kaytannon oppiminen tyon kautta, niinkun se nyt elamassa menee. Ja jumala sitten ilmottaa talle mallioppilaalle etta mulla on sulle tyopaikka, tehtava. Mutta, tama mallioppilas ei haluakaan sita tehtavaa, vaan haluaa jonkun toisen tehtavan. Ei haluakaan olla autokuski vaan haluaakin leikata ruohoa. Haluaakin teha asiat omalla tavallaan, valita oman tiensa. Hmm...

On myos toinen oppilas, vahan kehnompi, valilla kompastelee opiskeluissaan rajusti, mutta jotakuinkin selviytyy sinne asti etta jumala toteaa etta on aika alottaa tyonteko. Kun jumala ilmottaa, etta sun tehtava olis nyt tallainen ja tallainen, niin tama oppilas on heti valmis ja intoa taynna. Vaikka kouluarvosanat ei ehka olekaan olleet parhaat mahdolliset, niin han on valmis hommiin. Ja han uskoo etta jumalan hanelle varaama tehtava on hanelle paras mahdollinen.

Jos nyt vertaillaan naita kahta. On "hyva uskova" joka ei halua tehda sita minka jumala on hanelle varannut, ja "vahemman hyva uskova" joka on valmis tekemaan juuri sen minka jumala on hanelle varannut. Kumpi on jumalalle hyodyllisempi. Kayttokelposempi..?

Niin, ja jos jumalalla sattuu viela olemaan automaattisesti itsensa leikkaava ruohikko, niin kaytannossa tama ensimmainen kaveri on jumalalle hyodyton. Vaikka olisi miten super-uskova. Jumala joutuu kouluttamaan toisen autokuskin itselleen alusta saakka.

Hyodyton vai hyodyllinen..
Kumpikohan ma olen. Kumpikohan sa olet.



Tahan loppuun viela..

Kun oltiin mendozassa edellisviikolla siella ywam basella, niin sen basen johtajan vaimo oli raskaana, ja lopulta kavi niin etta kuudennella kuukaudella ollut raskaus meni synnytykseksi ja niiden lapsi kuoli synnytykseen. Oli monta murheellista kasvoa sina iltana siella. Niin.. kuten sanoin, sydansurut on osa myos meidan uskovien elamaa. Surullisia ja vaikeita asioita tapahtuu vaikka me toivotaan ja rukoillaan muuta.
Jokatapauksessa, hautajaisissa perheen isa sitten rukouksessaan Jumalalle totesi etta:

Jumala. sa tiedat etta me ollaan aina oltu antelias perhe. mutta nyt me annetaan sulle jotain suurempaa ja arvokkaampaa kuin koskaan aiemmin. me annetaan sulle meidan rakas lapsemme.

...................................................
Elamaa. En lahde tohon mitaan lisailemaan.
-naihin sanoihin. naihin tunnelmiin. siunauksia sinne kotisuomeen..