-No eihan se nyt ihan putkeen menny - osa 2, ja muita ikuisia kertomuksia.

(Tilcara, Argentiinan vuoristoseutu ja Nuorten Miesten Ilman Paitaa -kerhon paivakavely.)

Tossa laskeskelin matkan ajalta muutaman tilaston:
-Busseissa vietetty aika n. 193 tuntia. Eli n. 8vrk. Kaupunkibusseja ei lasketa. Tohon ei oo laskettu odotusaikoja bussiasemilla tms.
-Sangyssa nukuttu 29/44vrk. Loput joko bussissa, jossain muualla, tai niita ei ole nukuttu.
-Matkustettu matka n. 10 000km.
-Kadotetun omaisuuden arvo n. 700e
-Kadonnut paino n. 5kg

-Eli, maisema on vaihtunut ja jos ei muuten niin kokemuksilla mitattuna mieskin taitaa olla rikkaampi.

Sitten viimekerran matka on edennyt Perusta ja sen rannoilta Bolivian ja sen vuorien kautta Argentiinaan ja Buenos Airesiin, jossa talla hetkella elan kuin viimeista paivaa. Koska - on viimeinen paiva.

Loppujen lopuksi Perussa paasin vahan surffille.kin, mutta vatsatautien ja muiden pienten asioiden saattelemana kerrat jaivat muutamaan. Puolivahingossa paadyin suomalaisten pitamaan hostelliin jossa oli muutamia suomalaisia.kin surffipummeja. Ainakin se tuli todettua etta vaikka se silta saattaa kuulostaakin, niin ei se surffipumminkaan elama niin hohdokasta ole. Ei se surffauskaan taida pelkastaan riittaa elaman sisalloksi.

Rantamestoilla vietetyn viiden paivan jalkeen suuntasin taas tien paalle ja kohti Boliviaa. Titikaka-jarven rantoja myotailen busseilin itseni Bolivan paakaupunkiin La Paziin (La Paz = Rauha), joka on tunnettu mm. varkaistaan ja kuuluisasta vankilastaan. La Paz sijaitsee 3,8 km merenpinnasta, ja siella ollessa sen kylla huomasi, muutama eka paiva meni puhallellessa kun portaidenkin nouseminen tuotti hankaluuksia. Ja portaita ja ylamakia Boliviassa, niinkuin myos Perussa, riittaa. Kun maisema on pelkkaa vuoristoa. Yhtaan tasaista isompaa aluetta en tainnut niiden kahden viikon aikana nahda.

Bolivia on vahan morjeksempi maa, joten siella ruoka on halpaa. Se oli ehka Bolivian parasta antia. Olis siella ollu monta juttua mita olis voinu tehda, mutta vahan kipeana ja kohtuu tiukalla aikataululla ne jaivat odottamaan seuraavaa kertaa. En myoskaan ehtinyt ollenkaan maan lampimiin osiin, vaan jouduin lopulta taipumaan ostamaan pitkat kalsarit, villapuseron, villasukat ja tumput.

Boliviasta laskettelin sitten Argentiinan puolelle, ja myohemmin tarkemmin kertomieni kommelluksien jalkeen lopulta tanne Buenos Airesiin jossa olen viettanyt viimisen viikon. Osaksi paikallisella Beissilla Alen kanssa, osaksi keskustan mestoilla. Nyt kuitenkin retki alkaa olemaan paketissa, joten on hyva listata mita jai mieleen.

Pienia hyvia juttuja, kuten..

-ystavien nakemisia, heidan elamiensa edistymisen toteamisia, hyvia keskusteluja, hyvia hiljaisia hetkia, ilta- ja aamulenkkeja niin rannoilla kuin vuoristossa, niin auringon noustessa kuin kuun loisteessa.kin, perinteisia hukkumiskokemuksia pitkasta aikaa ekaa kertaa aaltoihin sukeltaessa - ja sen jalkeen niihin taas tottumista, korealaisen turistin kiitokseksi avusta tarjoama maittava lounas (arvostan rajusti aasialaisia jotka ei osaa mitaan kielta mutta silti ne vaan matkustelee ympari maailmaa, yksinaan.), portugalilaisen nuoren ekakertalaisen reissaajan, jota koitin vahan jeesata Perussa, toteamus: "mulle siina ainakin oli jarkea". -Kun mietin aaneen etta olikohan siina lopulta mitaan jarkea reissata 70 tuntia paastakseen pari kertaa surffille. Saapumisia kolmen aikaan yolla vieraisiin autioihin pikkukaupunkeihin ja se oudolla tavalla kiva fiilis kun lahtee saapastelemaan ja etsimaan majapaikkaa, huoneen loytamisia ja se mahtava tunne kun avaa sen pienen saippuapaketin siina lavuaarin vieressa ja sielta ryopsahtaa vahva ja raikas appelsiinin tuoksu. Hienoja maisemia, hyvia ruokia, uusia makuelamyksia, uusia ystavia, onnistumisen elamyksia kun osaa valilla puhua jotain oikeinkin..

Kaikkia naita se on, reissaaminen. Pienia hyvia juttuja.

Ja myos..

Pitkia ja viela pidempia bussimatkoja, samoja maisemia: hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Huonoja elokuvia liian kovalla k.o. busseissa, ylikylmia busseja ja kahden tunnin lammittelyja hotellissa kahden peiton ja makuupussin alla aamuviidelta kylmalla bussilla perille saapumisen jalkeen, kolmen tunnin younia ja matkan jatkumista, pakkaamisia, purkamisia, repusta elamista, kahden tunnin younia, younia jotka jaivat vain haaveeksi, kovia sankyja, kuumia huoneita, kylmia huoneita, mahatauteja, koko ajan varuillaan oloa, kielen ja sen taidottomuuden kanssa vaantamista, siita huolimatta tavaroiden ja rahojen katoamisia.

Kaikkia naita.kin se reissaaminen on. Pienia hyvia juttuja, nekin. ehka. :)

Mutta palatakseni otsikkoon ja e.m. kommelluksiin...

Boliviassa menin lopussa sellaiselle isolle suolajarvelle, jonne matkustettiin kymmenisen tuntia hiekkatieta (valilla odotettiin kolme tuntia etta tie oli taas sateen jalkeen ajokunnossa). Siella suolajarvella menin paivan kiertoajelulle maastoautolla, paadyin samaan autoon neljan israelilaisen pojan ja yhden Buenos Airesista kotoisin olevan argentiinalaisen tyton kanssa. No, jarvi oli mahtava ja reissu oli hyva ja israelilaiset ihmettelivat kun paukutin iPodista tuleen israelilaista teknoa. :)
Paivan lopuksi sitten otin bussin argentiinan ja bolivian rajalle, myos edella mainittu tytto - Florencia, tuli samaa matkaa kun paivan aikana olimme jonkin verran ystavystyneet. Huumorintaju.ttomuus yhdisti.

Siina sitten lastattiin illalla kamat bussiin, matkaa oli tarkoitus tehda yon yli ja aamulla olla perilla. Yleensa pidan aina pikkureppuni jaloissani, lahella itseani, mutta siina sekunnin murto-osassa kun olin istumassa penkkiin totesin etta kyseisen pienen bussin jalkatilat ovat olemattomat, ja repun kanssa tulisi olemaan todella hankalaa istua. Ehka sekin etta kerrankin matkusti kaverin kanssa jonkin verran vaikutti asiaan ja turvallisuuden tunteeseen, mutta joka tapauksessa paadyin laittamaan reppuni suoraan paani ylapuolella olevalle hyllylle, johon se istuin sopivan tiukasti. Lisaksi Flo pyysin minua sitomaan makuupussinsa reppuuni kiinni ettei se vieri jonnekin pois matkan aikana. Niin tein.

No, siina sitten matkusteltiin pari tuntia, kunnes ajattelin soittaa Flolle pari biisia soittimestani, joka oli repussa. Nousin ylos, laitoin kaden hattuhyllylle ja.. Varmaan arvaatte, ei ollut reppua. Ei muuta kun kannykka esiin ja sen valossa etsimaan tarkemmin, jospa se olisi valunut matkan aikana jonnekin kauemmas.. -Ei. Mutta, se makuupussi kylla oli siella edelleen.
Mielenkiintoista. Tai paremminkin, ei niin mukava tunne. Silla repussa oli myos passini, kamerani ym. kamaa. Siihen asti olin pitanyt passin melkein aina taskussa, mutta talla kertaa ei.

Joten, ei muuta kun kuskin luo, varmistin kuskilta etta emme olleet viela kertaakaan pysahtyneet ja kukaan ei ollut ulostautunut. -Ei.
Joten, ensin ystavallisesti pyysin matkustajia palauttamaan reppuni jos joku sen oli "erehdyksissa" ottanut, sitten taskulamppu lainaan ja konttailemaan pitkin pimeaa Bolivialaista bussia ja etsimaan reppua. Jospa se olisi eksynyt jonkun jalkatilaan, tai kassiin.
-Ei loydy.

Joten, eipa siina mikaan auttanut kun todeta tilanne: Passi ym. kamat lahtenyt, ja aamulla pitaisi ylittaa raja Argentiinaan josta on viikon paasta lento kotiin.. Mielenkiintoista, elama.

(Flo myohemmin totesi etta -aika lunkisti otit tilanteen.. Niin, kuten vanha sanonta kuuluu, turha rimpuilla kun setti on jo housuissa. Eipa se enaa siina vaiheessa mitaan auta..)

Joten, siina sitten matkustettiin kahdeksan tuntia lisaa, uni ei oikein tullut silmaan kun mietti erilaisia strategioita rajan ylitykseen, ja aamulla viidelta oltiin rajakaupungissa. Bussissa olevien argentiinalaisten neuvo oli etta kavelen suoraan rajan yli ja hoidan sotkut argentiinassa, koska Bolivian poliisi on niin epaluotettava. Paatin kuitenkin kysya viela Alen mielipidetta, joten odoteltiin vesisateessa yhdeksaan asti etta viitsin soitella Alelle, ja hanen mielipiteensa oli etta menen Bolivian poliisille ja teen ilmoituksen ja (ehka) saan sielta paperin jolla voin ylittaa rajan. Joten totesin etta ei kai siina mitaan haviakaan, ainahan voin silti jalkeenpain vaan kavella rajan yli, ehka.

Joten, ei muuta kuin Poliisiasemalle, siella ilmoitus ja sielta paperi mukaan jonka kanssa rajalle. Siella jonotusta ja ilman kommelluksia lahtoleima paperiin, sitten Argentiinan puolelen jonoon, ja lisaa jonotusta. Ja lisaa jonotusta. Neljan tunnin jalkeen, kun olimme edenneet n. seitseman metria (sadasta) Flo, joka oli paattanyt auttaa minua vaikka paikallisena olisi vaan voinut kavella rajasta lapi, ilmoitti etta han lahtee yrittamaan jos saa puhuttua minut mukanaan rajasta lapi.



(rajalla)

Tunnin paasta han ilmoitti etta jes, hyvalta nayttaa. Ensin tullimies oli katsonut papereitani ja todennut etta -Suomaleinen? Ei mitaan toivoa. Ma olen kotoisin alueelta jossa Botnian paperitehdas saastuttaa jokea (Argentiinan ja Uruguain raja), joten suomalaiset ei ylita taalla mitaan..
Nice, eipa suomessa tullut mieleen etta jossain vaiheessa Botnia saattaisi naytella suurempaakin roolia reissussani..
No, Flo sitten kohtuu täpäkkänä tyttona ei antanut periksi vaan ilmoitti etta han odottaa siina niin kauan etta tullimies antaa periksi. Ja, antoihan se lopuksi. Joten taas oltiin edetty pykala, nyt paastiin jo jonosta pois. (Flon... pippurisuudesta kertonee myos vastaus Argentiinalaiselle pojalle joka kolmatta kertaa kyseli etta onhan tama varmasti oikea jono: "Ma olen ollut taalla aamu yhdeksasta saakka, jos sa viela kerran kysyt multa jotain yhta tyhmaa, ma tapan sut!" ...Mahtavaa kun ihmisilta loytyy asennetta. :)

No, sitten lopulta tunnin parin jalkeen tullimies ilmestyi pihalle papereiden kanssa, ja mun kohdalla totesi etta bolivialaisella paperilla ei ole mitaan mahdollisuuksia paasta Argentiinaan. Se ei ole mahdollista. Yes.
Mutta... on vaihtoehto. Ma voin tuhota sen bolivialaisen paperin, menna Argentiinan puolella olevalle poliisiasemalle, kertoa etta mut ryostettiin Argentiinan puolella, tulla sen paperin kanssa rajalle ja ottaa siihen sisaantuloleima.
Noniin, joten tarina jatkuu siten etta marssimme Argentiinalaiselle poliisiasemalle, Flo kaski mun pitaa turpani kiinni, ma en kuulemma osaa espanjaa, ja han hoitaa homman.
(Poliisi vaan multa kysellessa totes yhdessa vaiheessa etta: "ymmartaahan se espanjaa.." :)

Se homma hoitui hyvin, joten sen paperin kanssa sitten takaisin kiireella rajalle koska bussiliput eteenpain oli jo ostettu, taas pari tuntia venaamista (plus bussin missaaminen) ja lopulta kahdentoista tunnin vaannon jalkeen leima paperissa ja paperi kourassa. Huh.

Ja tytto joka mua koko ajan auttoi, olisi siis voinut itse vaan kavella rajasta yli. Joten, olen kohtuu kiitollinen. (Siispa tuotatin Suomesta lajan suklaata sen osoitukseksi, mikas sen parempaa.. :) Valilla on hyva kun sattuu suojelusenkeli paikalle jeesaamaan poikaa pulassa.

Mutta tuli sitakin muutamaan kertaan mietittya etta on ne pienesta kiinni, asiat. Jos ja jos. Jos en olis laittanut reppua sinne, tai jos en olis tutustunut Florenciaan sen paivan aikana, tai jos.. Mutta, jossitteluhan on turhaa.

Mutta, ei siina viela kaikki. Hyva. Lopulta kun selvisin Buenos Airesiin, Flo ilmoitti minulle etta voin asua sen asunnossa kun olen taalla, se asuu poikaystavansa luona sen aikaa. Joten, minulla on ollut kaksio kaytossa ihan hyvilta mestoilta. Lisaksi kavin maan suosituimmassa livena kuvattavassa kokkiohjelmassa (seuraamassa ja syomassa) jossa han on stylistina, ja monen monta muuta kivaa.

Joten, sitakin on tullut mietittya, etta kun asioita on aina niin helppo mitata rahassa ja tavarassa, mutta lopulta... ehka yksi uusi ystava (jolla on mahtavan samanlainen huumorintaju) on kuitenkin arvokkaampi kuin kadottamani tavarat.

Sitakin mietin etta koko reissun ajan olin hirveen suojeleva iPodini (musiikkisoitin, teille vanhukset jotka ette sita tieda :) suhteen, mietin etta kun paasen kotiin pitaa kopata kaikki musiikki etta se on varmasti tallessa muuallakin, kun on tullut muutama hetki vietettya sita keratessa ja tallentaessa. Ja sitten, kun se iPod lahti kavelemaan, ei se lopulta tuntunut kuin kahtena ja puolena pienena pistona sydamessa. Se ehka vahan yllatti, hyvalla tavalla. Kaikesta huolimatta en taidakaan olla niin kiintynyt tavaroihini kuin mita itse kuvittelen. Hyva niin.

Joten... Kaikenlaista on mahtunut matkaan. Uusi passi pitaisi saada tanaan, huomenna siis lahto Suomeen ja viikko taalla on ollut tosi mielenkiintoinen, olen paikallisten kavereiden kanssa paassyt ihan uusille mestoille, myos sellaisille missa en haluaisi kavella yksin, ja tutustunut paikallisiin ja nahnyt paikallisia koteja jne. Nyt kun on "oma " asunto niin viela enemman jotenkin on "argentiinalainen" itsekin. :) Hyvaa settia. Mutta myos monen monta miettimisen aihetta, niin elaman eri laitoja taalta nakee. Hetken voi elaa kuplassa jossa kaikilla on kaikki hyvin, mutta sitten marssii ostarista ulos ja viereisen lipan alla asuu muutama koditon ja seuraavalle kadulle ei uskalla menna kun ryostamisen vaara on suuri. Flo mm. ryostettiin pari viikkoa sitten. Asialla n. 10- ja 12-vuotiaat pojat, joista isommalla oli ase. Ase 12-vuotiaalla on pelottava ajatus..

Mutta myos toisenlaisen kuplan ulkopuolella elaminen on tehnyt hyvaa. Nimittain uskovaisten kuplan. Mulle ainakin tekee hyvaa jutella ja elaa valilla ihmisten kanssa joilla on eri nakemyksia, eri arvot, eri tapa elaa. Se pitaa hereilla, joutuu miettimaan asioita, vastaamaan kysymykseen -miksi? Tai ainakin - yrittamaan.





(suojelusenkeli - ja suolajarvi. Muita kuvia ei ole, koska se kamerani pollittiin myos. Mutta uskokaa, kuvat oli mahtavia... :)

Kun ei suunnittele niin - ei oo suunnitelmia.

Sano mummo kun katiskassa istu. Itseasiassa se tais kylla sanoa etta aikansa kutakin, mutta sopiihan sekin tahan. Eli, aikansa kutakin, sano esa kun bussissa istu.

(Arequipa, Peru)

(Matkanvarrelle mahtuu riskeja jos moisia. )

Edessa on siis kolmas yo putkeen bussissa. Matkaa on taitettu ensiyon jalkeen n.72 tuntia, josta tosin kolmasososa on ollut bussien odottelua yms. saatoa. Jokatapauksessa, ennatyksia hatyytellaan. Ja onko tassa mitaan jarkea? Terapian sanoin: No mikset tule ja kazo! :) Eli ehka ei, ehka on. Huomisaamuna on tarkotus olla n. 500km Perun paakaupungista Limasta pohjoiseen olevassa Huanchaco -nimisessa rantamestassa. Jossa pitais vihdoin paasta nielemaan merivetta.

(Peru, Arequipa ja n. 5,8km korkea vuori taustalla)

Matka on siis edistynyt: Cordoban basella vietin kuutisen paivaa, siita muutama kuva ohessa, ja oli ihan mukavaa. En niin hirveesti mitaan erikoista tehny, mutta oli kiva naha ihmisia ja jutella jne. Siita sitten painoin yon yli perinteisesti bussilla pohjoiseen, Jujuyhin (lausutaan Huhui * suom. huom.) jossa veljeni Luis (blogista tuttu) asuu. Oli ihan hauska kayda kylassa ja tietysti pelaas futista paikallisten seurakuntalaisten kanssa. Ja samalla tapasin Brianaa, myos sielta mun dts:sta, ja oli mahtava kuulla senkin kuulumisia. Jos joku muistaa miten mein dts:n alokasleirilla me jouduttiin tappaan janiksia, niin... Briana oli vetaas tiimia boliviassa, ja kerto etta siella ne joutu tappaan oman ruokansa. Tuli tapettua paljon elaimia, kuulemma. Eli, ei mennyt hukkaan nekaan opit. :) Viela me otetaan toi suomenkin dts:aan kun aika on sopiva..

(Luis tallustamassa Jujuyn vehreydessa.)

Taas kun naki sita duunia mita muutama ihminen siella Cordoban basella tekee niiden slummilasten kanssa, niin kylla ma taas totesin etta suuresti ja paljon kunnioitan niita. Emiliakin, joka on siina paajehuna, on parikymppinen tytto, joka vois olla tekemassa jotain ihan muutakin kun ilmaseksi vetamassa slummilapsille juttuja ja ruokkimassa niita.

(Puutyokerho menossa. Niilla oli yks (rauta)saha, yks huono vasara, ja jotain jatepuuta ja siita irtikiskottuja nauloja. Ja viistoista lasta. Annoin vahan rahaa toiseen sahaan. Edes.)

(Slummilapsia basella.)

(Emi ja yksi suojateista.)

Ja hauskaa oli kuulla kun se kerto etta ennen dts:aansa kun se oli srkunnassaan (pakosta) lapsityossa mukana, niin se inhos lapsia. Nyt - se sanoo rakastavansa niita slummin kauhukakaroita. Ja itseasiassa Briana totes kanssa, etta se sano dts:n jalkeen Jumalalle etta se EI halua missaan tapauksessa jaada Argentiinaan, ja etta se EI missaan tapauksessa halua tyoskennella lasten kanssa.

Nyt - se aikoo kayda kotona ja tulla takas Argentiinaan opiskeleen pastoriksi, jota sen srkunta vaatii etta siita vois tulla virallinen lahetti, se sanoo myos rakastavansa niiden slummilasten kaa tyoskentelya, ja sen seurakunta aikanaan lahettaa sen (jos asiat menee putkeen) Bangladeshiin tekeen lapsityota. Aikamoista, kun miettii senkin tarinaa.

Niin.. eihan se niin taida menna, etta Jumala laittaa meidat hirveisiin paikkoihin tekeen hirveita asioita joita me sit inhotaan tehda. Ehka se menee niin, etta ne asiat mita meidan on hyva tehda, niista me pidetaan, tai niista me aletaan pitaa, jos pidetaan mielemme muutokselle avoimina. Tai, tartutaan vaan tilaisuuteen.

Kuitenkin, on ollut mukava naha ja kuulla miten mun dts:n oppilaat on edennyt elamassaan. Kaikki muut paitsi Luis on oikeestaan edistyny aika paljon: Brendasta, joka on nyt dts staffissa,menee opiskeleen laulua, laulaa ihan sssikahyvin. Rocio kuulemma on srkuntansa tyossa rajusti mukana, Brianasta tulee ehka lahetti... Ja Luis haaveilee rap-artistin urasta. :) No, sen aiti koittaa saada sen kokkikouluun. Mutta. hienoa.

(Chile, niilla on paljon hiekkaa siella.)

Niin, Jujuyista sitten paraytin parikymmenta tuntia Chileen, jossa oli tarkotus paasta surfffaileen ja viettaa siella viikko-pari.. Mutta - eihan mun lompakko tykanny chilesta alkuunkaan, joten ma olin siella puolitoistayota ja jatkoin matkaa Perua kohti. Ja silla matkalla ollaan siis edelleen, tosin Perussa on oltu jo pitkaan, mutta niita kaukorantoja viela etsitaan. Mutta matka on ollut ihan kiva, vahan rankka valilla - tanaan tuntu jo etta alkaa paassa huippaan tossa aamupaivalla, mutta paikallisia makoisia, ja halpoja (eurolla katukuppilasta kahden ruokalajin ateria, ,maukas sellainen) ruokia syoden olokin on paivan mittaan parantunut. Ja kun ostaa valilla puhtaita sukkia ja teepaitoja niin olokin pysyy melkein freesina. Ja hampaathan saa puhtaaksi, eli puhtaahkon tuntuisiksi, pyyhkimalla niita servetilla. Vinkki veneilijoille. :)

(Iquique, Chile)

Sen olen todennut etta Perulaiset on ainakin 6,3 kertaa sosiaalisempia kuin Argentiinot. Olen jo paassyt kaantamaan englanninkielisia kirjeita espanjaksi, juttelemaan millon minkakin ihmisen kanssa, saamaan oppitunnin vaarennetyista rahoista ja tanaan katukuppilan poytaseurani vielapa tarjos mulle mun ruuat. Pienia kivoja hetkia.

Niin, taidan tykata takaisista. Ainakin niista jotka ei rosvoa. Pitkakyntisista varottaa taalla jokainen jonka tapaa. Ja mielenkiintosta on etta bussiin mennessa kaikki kuvataan, ja eilen otettiin sormenjaljetkin. Taitaa ihan tosissaan pelata terroristeja nama, muistaakseni kun Perussa on niitakin. Sisseja.

Tanaan kuudelta aamulla kun saavuin tanne Limaan, tarkoituksena oli menna tunnin matkan paahan yhteen rantamestaan ja jaada sinne viikoksi. Se oli siis se suunnitelma, jota ei ollut. Joka oli tossa matkalla muokkautunut. No, seikkailin paikallisella pikkubussilla sinne lahettyville, siita sitten taksilla puolituntia yritettiin ettia hostellia joka olis mulle kelvannut (halpaa siis), ja sit mulla meni hermot ja ma paatin karistaa sen rannan tomut, (se oli tosi tomuisa ranta) jaloistani ja suunnata sen viisisataa km pohjoiseen. Jospa siella hiekka olisi kosteampaa. Eli, tiukka tinkiminen taksikuskin kanssa, uuteen pikkubussiin, ihan morjesvasyneena tunnin verran taas seikkailua kaikenmaailman lahioiden lapi, sitten bussiaseman etsinta - jonka jalkeen netista ettimaan etta mikas sen seuraavan paikan nimi taas olikaan (naissa kohtaa tulee esiin vahvasti se etta matkustan ilman rakasta matkaopastani), ja sitten ostamaan bussilippu ja toteamaan etta bussin lahtoon on kymmenen tuntia.

Peruspaiva.

. . .

Ainiin. On aina kivaa kun kehutaan. Tahan mennessa paras oli kun yksi taksikuski kysyi multa etta puhutaanko suomessa espanjaa. Vastasin etta ei. Sitten se kysy etta onko mun vanhemmat espanjankielisia.

Joo. Mutta vastapainoksi tulee hetkia kun en tajua jonkun puheesta yhtaan mitaan. Hyva balanssi, siis.

(Elaman evaat, nailla mennaan.)

. . .

Tuli mieleen. Kun ekalla taalla viikolla kuuntelin jotain mita Ale opetti suojateilleen. Siita kohdasta isameidan-rukousta jossa sanotaan etta Tulkoon valtakuntasi. Venga tu reino, espanjaksi. (mun isan nimi on reino - eli tulkoon reinosi. :)

Niin, kun me rukoillaan sita, niin me taidetaan rukoilla sita silleen aika passiivisesti. Etta, Jumala laita se valtakuntas tuleen, aseta niin etta sun tahtos tapahtuu. Tee jotain..!

Alen nakemys asiasta, ja taidan allekirjottaa sen, on etta "Tulkoon sinun valtakuntasi" -tarkoittaa sita, etta meidan tulee tuoda sita valtakuntaa tanne, maan paalle. Tuoda Jumalan valtakuntaa. Ja "Tapahtukoon sinun tahtosi" -meidan tulee toteuttaa Jumalan tahtoa, taalla.

Ja miten se tapahtuu? Me tuodaan Jumalan valtakuntaa maan paalle silla miten me kohdellaan muita. Jos mietit etta millainen Jumalan valtakunta olisi, miten ihmiset kayttaytyisivat, kohtelisivat toisia...? Niin, no tee niin, pyri kayttaytymaan niin, pydi kohtelemaan toisia niin. Silla tapaa sina, ja mina, omalta osaltamme tuomme Jumalan valtakuntaa. Tanne. Nyt.

Ja kun ma sita kuuntelin, ja mietin. Ma tajusin etta Alesta se kylla jotenkin nakyy. Se on jotenkin hirveen "aistit valppaana" auttamaan muita. Muistan kun Suomessa ollessan kaytiin Itakeskuksessa (Helsingin kulttuurin kehdossa) ja me oltiin siella ehka tunti, ja se kerkes auttaan ainakin kolmee ihmista. Oli pudonnutta tavaraa, unohtunutta lompakkoa jne. Jotenkin siina vaiheessa kun ma vasta mietin etta: "pitas varmaan tehda jotain" -se jo menee ja tekee. Ja ma uskon etta se kumpuaa tosta asenteesta. Tulkoon sinun valtakuntasi..

Ja noi on pienia asioita, joita me voidaan tehda. Mutta me voidaan tehda myos paljon suurempia, me voidaan autta ihmisia joilla on suurempi.kin hata. Ja siten, me tuodaan sita Jumalan valtakuntaa. Joten, eikohan aleta tuomaan.

"Venga tu reino."

Takaisin tulevaisuuteen. eikun menneisyyteen.

Tai ehka kuitenkin parempi sanoa etta: Takaisin perusasioiden aarelle.




Tata kirjoittaessa oon Cordobassa, Argentiinassa. Siella basella jossa vuosi sitten olin myos. Ja se on outoa, ja ei. Tuntuu kuin olis ollut poissa vain muutaman hetken. Ihmiset on samoja, vitsitkin on samoja, matékin on samaa. Naapurinpoika on vahan kasvanut, siita sentaan nakee ajan kulun.

Viimeviikko oli taas sellainen kunnon muistutus siita mita se missionuoren meininki taalla Argentiinassa onkaan. Matkustin ystavani Alen johtaman tiimin luo Villa Geselliin, viitisen tuntia Buenos Airesista rannikkoa alaspain, ja siella vietin viikon verran viidentoista hengen tiimin mukana. Ja kuten kuvasta nakyy, meininki oli perus missionuorten aktiota parhaimmillaan - asuttiin baptistikirkossa, nukuttiin siskonpedeissa patjoilla, ja kaytossa oli yksi vessa/suihku josta tuli vain kylmaa vetta. Ja tiimiin kuului siis viisitoista henkiloa, joista puolet tyttoja ja aviopari ja mukana yksi kolmevuotias lapsi. Se on mahtavaa miten karsivallisyys kasvaa noissa jutuissa. Ja rakko.




Oli hyva viikko vaikka olinkin suurimman osan aikaa kipeana. Perus flunssaa ja sellasta, mika kuitenkin vaikutti oloon ja eloon. Ei jaksanut oikein riehua, ja rannallekaan ei oikein tehnyt mieli. Vikoina paivina olin sitten kuitenkin jo sen verran iskussa, etta kun Argentiinalaisen tavan ja aikataulun mukaan illalla puoli yhdeksalta mentiin pelaan seurakunnan nuorten kanssa futista, olin messissa. Ja on siina aina jotain erityista kun Argentiinalaisella pelikentalla tulee kehuja. On on.
Kuitenkin, pelailtiin siina kahteentoista asti, ja sitten sen koko tiimimme kanssa menimme jatkoille jonkun seurakunnan perheen luokse syomaan pizzaa. Joka edelleen on taalla hyvaa. Siina tuli naureskeltua etta jotenkin taalla kaikki tapahtuu muutaman tunnin myohemmassa syklissa kuin koti-Suomessa. Iltakokous sunnuntaina baptistikirkossa alkoi 21.oo. Sellasta.



Oli kiva nahda miten Ale n. 27 aktion kokemuksella johti tiimiaan. Ja arvostan sita etta se on yleensakin johtamassa tiimia, vaikka sen ei koulun johtajana tarttis. Sen nakemys asiasta vaan on etta jos se haluaa opetuslapseuttaa niita staffilaisiaan, sen pystyy tekemaan vaan nayttamalla esimerkkia. Ja, hyvinhan se vetaa. Totesin taas myos etta ihan hyvalla tyomoraalilla taalla evankeliumia viedaan eteenpain, valilla paivat olivat aamuviidesta iltakahteentoista. Kun kerran ollaan aktiossa niin ollaan sitten kunnolla, kotona voi lepailla. :) Tiimin ohjelman kuului mm. pyhakouluntapaisten jarjestaminen koyhien alueiden lapsille niiden asuinalueilla ja ovelta ovelle kaynnit yms. Perussettia.

Villa Gesell on lomakohde jonne kolmasosa Argentiinasta tulee kesan pariksi kuukaudeksi, tai ainakin kyseiselle rannikolle. Sen pari-kolme kuukautta se on taynna vakea, ja loput vuodesta ihan kuollut. Siella ollessa taas muisti etta niin, onhan taalla myos niita ihmisia joilla ON sita rahaa. Toisaalta, kun kavi siella lasten luona, joiden talot olivat hiekkadyynien valissa olevia rotteloita, sen muisti etta on olemassa myos se toinen puoli. Kyllahan niissa viela kesalla asuu, muurahaisia ja torakoita saattaa vahan olla jos ei sen kummempaa, mutta talvea niissa en haluaisi edes ajatella. Aika paljon siella oli tyhjia pulloja ymparistossa, miten paljon se sitten asioihin vaikuttaa - en tieda.


(Villa Gesellin kovasti kansoitettu ranta. Huomatkaa kuvan alareunassa oleva matéa juova lady. Kuten sanottu, matéa juodaan taalla joka paikassa. Ja muuten, kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi, jos joku ei ole sita tiennyt.)

Tossa juuri mietin, etta olenkohan ma liian pehmea tallaseen ymparistoon. Ma en vaan millaan meinaa paasta yli noista tasoeroista. Siita etta joillakin ei vaan ole. Etta jotkut joutuu kerjaamaan. Olis vaan helpompi kun paasis sille tasolle ettei siita välittäis, ettei se tuntuis. Vois olla ja auttaa, mutta ilman etta se tuntuis. Ehka se etta on Suomessa ja laittaa kerran kuussa rahaa jossain kaukana olevan kummilapsen tilille kuitenkin sopii mulle paremmin. Ehka.

Kuitenkin, espanjaa tuli ja on tullut puhuttua rajusti, ja yllattavan hyvin se lahti sujumaan. Sita tassa edelleen koitetaan parannella, hioa epatoivoisesti kielioppia ja koittaa muistaa uusia sanoja. Ainakin tuntimaaraisesti puhetta tulee paljon, laatu on sitten eri asia. Mutta pikkuhiljaa. Matkustan myos poikkeavasti ilman uskollista ystavaani, rantojenmiehen raamattua - Lonely Planetin matkaopasta. Joten olo tuntuu alastomalta. Idea on se, etta joudun kyselemaan hirveasti, jota inhoan, mutta joka tekee minulle ja kielitaidolleni hyvaa. Silti, olo on orpo.

Nyt siis olen Cordobassa. Ainakin taman viikon. Paraytin bussilla kuustoistatuntisen siivun tanne maanantaina. Mulla on uusi laiskanmiehen taktiikka bussimatkailuun. Kun ei oikein millaan jaksais nousta valilla kaymaan vessassa jne. niin se ratkeaa silla etta yksinkertaisesti on vaan syomatta ja juomatta sen matkan ajan. Ja jippii, saa elbata paikallaan vaikka sen parikymmenta tuntia jos haluaa.. :)

On ollut hauskaa kun naapurin (vanhoista tarinoista tuttu) nyt jo 8 vuotias Maxi vahan valia tulee kylaan ja pussaa poskelle ja kertoo miten kova ikava silla on ollut. Ja ma kun mietin etta vierastaakohan se tai muistaakohan se edes. . .


Viikon ohjelmassa taalla saattaa olla ainakin katusoitolla rahan keraamista slummilasten ruokkimiseen. Tai jaakaapin ostamiseen jonne voi hankkia niille ruokia. Kuten sanoin, tama on Ruurikkalan jalkeen ollut taas vahan paluuta perusasioihin. Joskus nailla staffilaisilla ei ole rahaa muuhun ruokaan kuin riisiin, joskus vessapaperi tuntuu turhan kalliilta. Mutta toisaalta, suihku jota joskus pidin aika vaatimattomana, tuntuu ylellisyydelta sen jalkeen kun on jakanut suihkun viikon ajan viidentoista muun kanssa. Joka siis tarkoitti ettei suihkua ennen kello yhta yolla. Kaikki on suhteellista. Taalla parhaillaan kaynnissa oleva DTS on juuri aktiossa Paraguaissa, joten tassa talossa paikalla iltasin on vaan staffin poikia. Joten, voin kirjoittaa tata ilman paitaa. Se on kivaa. Koska ilma on moinoisen lammin. Kuuma.kin.

Sellainenkin mielenkiintoinen juttu kavi, etta ekan kerran matkoillani mut ryostettiin. Tai no, olis edes ryostetty kunnolla, mutta nyysivat vaan ilmeisesti bussiin rinkkaani pakatessaan sielta kaikki hatavarat. Ma kun matkustan aina niin etta rahat on jaoteltu eri paikkoihin, etta jos joku osa (musta) haviaa, aina selviaa muutaman paivan. Ja siina samalla lahti pari Daavidin tahti-kaulakorua jotka olin Israelista tuonut Alelle. SE, harmitti. Viiminen bussimatka ennen niiden luovutusta, puoli maapalloa reissannut ne rinkassa ja ensin niita muutaman paivan Israelissa valinnut, ja sitten. Tuli vaan tyhma olo, kuten sanottu, olis edes ryostetty kunnolla niin olis jaanyt mielenkiintonen kokemus.

Siita puheenollen, kaveri juuri kertoi etta viimisen vuoden aikana taalla basen tienoilla on ryostelty ihan kunnolla. Melkein kymmenen DTS:laista taidettu ryostaa, useimmat tyttoja. Tosin yks poika oli ryostetty ihan kunnolla aseen kanssa. Useimmiten tyttojen kohdalla ollut kyseessa sama tyyppi joka aikanaan ryosti mun koulun aikana Brianan. Oli senkin kerennyt ryostamaan jo toisenkin kerran. Kuulemma slummitatien puheiden mukaan vapautuis putkasta taas torstaina... Jos silla ei asetta ole mukana, niin saa tulla yrittamaan. Kokemus varmasti sekin. Toisaalta, jos sita tarkemmin ajattelee, niin parempi kun ei turhaan uhoa, ehka noi kokemukset on niita joita ilmankin voi elaa. Mutta onhan toi arsyttavaa, koko ajan joutuu oleen varuillaan. Siina mielessa Suomi on kylla helmi maa olla, meilla Ruurikkalassa ei tarvii varoa kuin hirvia.

Niin, ja mita taman viikon jalkeen..? Talla hetkella nayttaa etta Chile kutsuu. Mutta, se selviaa aikanaan. Jokatapauksessa, Jumala teita siella.kin siunatkoon.

Uusia ja vanhoja perunoita.

..purtaviksi. Siinä tämän lähetyksen aihe. Saatiin DTS päätökseen. Viimekirjoitelman tunnelmissa oltiin vielä vahvasti Israelissa, jonka jälkeen niin maa kuin taivaalta satavan veden olomuotokin ovat vahvasti vaihtuneet. Israelissa viimeinen viikko vietettiin Eilatissa lomaillen erinäisten vesiurheilujen parissa. Ja rannalla makoilun, joka sanan varsinaisessa merkityksessä ei ehkä ole urheilua. Kyseinen loma-, kesäkivaviikko siis kuuluu Ruurikkalan DTS:n lukujärjestykseen. Niitä oli myös luentojakson aikana Suomessa yksi.
Oli ihan kiva ottaa viikko rennommin Eilatissa, ja sen jälkeen ottaa rennosti perinteisen tiukat kuulustelut lentokentällä ennenkuin meidät päästettiin palaamaan Suomen kamaralle. Itsellä lähtökohdat, eli asenne, kolmen viikon Suomi-aktioon oli vähän sellainen että: "voi perttu, ei oikein jaksais enää missään Suomessa vääntää", mutta niin vaan Suomen aika päätyikin ("ylläri") olemaan kerrassaan mainiota.

Ensimmäisen viikon olimme Nokian suunnalla Rinteen Rikun Ja Arska "que no tiene pelo" Paloheimon kanssa. (=Arska jolla ei ole tukkaa, mun ja Benen käyttämä nimi sille.) Viikko oli kiireinen ja rikas, siihen mahtui paljon koulukäyntejä, TV-seiskaa, RadioDeitä, rukouspuhelimia, nuorteniltaa.. Ja viikon jälkeen on pakko sanoa, että kunnioitus Rikua ja Arskaa ja sitä mitä ne tekee kohtaan nousi kolmekymmentä seitsemän pykälää. Nostan herroille rajusti hattua. (pipoa) Tekevät mahtavaa ja tärkeätä työtä.

Seuraava viikko meni Riihimäki-Hyvinkää akselilla, ja viikon kohokohtana varmaan oli muutama uskoon tullut nuori Hyvinkäällä nuortenillassa jota oltiin pitämässä. Joskus oon todennut että parhaat vibat saa siitä kun näkee kun ihmisiä tulee eteen rukoiltavaksi ja avaamaan sydämensä Jumalalle. Ja, niin se on, ne on ne parhaat vibat.

Viiminen Suomi-viikko meni Haminassa, jossa taas käytiin kouluilla, mutta uutena aluevaltauksena menimme myös viihdyttämään paikallisia vanhuksia laululla ja tanssilla. Ja porukan johtajana, varsinkin kun kaikilla laulutaitoisilla tytöillä on kurkut käheänä, myös Esa-itse pääsi, eli joutui, osallistumaan laulantaa. Vieläpä ääneen, yleensä kun vaan availen suuta tahdissa. Ja useampaan otteeseen. DTS haastaa siis johtajiaankin mitä hurjimpiin suorituksiin!
Onneksi kyseessä oli dementia-osastot, joten muistot esiintymisistä varmasti ovat jo haalistuneet... Sen jälkeen palasimme beissille Ruurikkalaan, jossa oli viikon mittaiset jälkipuinnit ja opetusta "arkeen" paluusta. Ja esa pääsi taas sorvin ääreen, eli lihapatojen kanssa leikkimään keittiöön. Ohjelmassa oli mm. päättäjäisjuhla-aterian valmistus. Hyvin sekin meni, onneksi.


(Päättäjäistunnelmissa, perussettiä)

Oppilaiden kanssa käytiin aika hartaasti ja huolella läpi sekä aktiota että koko koulun aikaa ja niistä saatuja kokemuksia ja tunnelmia ja parannusehdotuksia. Vihdoin sitä "rakentavaakin" (suomeksi: negatiivista) palautetta tiimiltä mullekin tuli, ja sen jälkeen yöllä menikin neljään niitä pureskellessa. Mutta hyvä niin, pitää olla perunoita purtaviksi. Se minkä totesin itseä johtajana eniten harmittavan on jos tiimissä on asioita joissa en ole ollut tarpeeksi selkeä, ja josta on sitten aiheutunut vääriä tulkintoja ja sitäkautta vääriä tuntoja ja tunteita, ja joka sitten vaikuttaa siihen tiimin "henkeen". Selkeät toimintavirheet on helppo myöntää ja pyytää ja kuitata anteeksi, mutta mua eniten häiritsee kaikki "vikatulkinnat" asioista ja ihmisistä. Kun ne vaan on.... niin turhia.

Lisäksi surullisenkuuluisa huumorintajuni sai joiltakin hieman kritiikkiä osakseen, aina se ei ihan pysy kaikkien taiteen sääntöjen rajoissa. Ja, joskus vakavia asioita kuulemma voisi tehdä hieman vakavamminkin. Mutta tässä opetellaan, hitaasti. :) Ja seraavaa kertaa varten, jos sellainen tulee, niin ainakin taas tietää muutaman asian mitä koittaa välttää. Ja kyllä se silti mieltä lämmitti että jonkun papereissa aktion hyviin asioihin oli (vahingossa?) päätynyt - esan johtaminen. Hyvä niin.

Olen tossa myös pohtinut miten paljon helpompaa se on johtaa "jakkaralta". Armeijatyylillä, sanellen käskyt ja vähät välittäen siitä miltä se niistä toisista "tuntuu". Kunhan tekevät hommansa. Meillä, palvelevassa johtajuudessa, mä ennenpitkää joudun keskustelemaan jokaisen huonon vitsinikin aiheuttamat tunnetilat läpi niiden johdettavieni kanssa. Eli, kaikki mitä mä jaan eteenpäin, mä joudun yleensä kohtaamaan. Joko hyvässä tai pahassa, riippuen siitä mitä olen jakanut. Ja se, tekee tästä haastavaa. Mutta myös kovin opettavaa. Sen jälkeen kun on yöllä muutaman tunnin oppilaan kanssa käynyt läpi harkitsemattoman lausahduksensa aiheuttamia tunnelmia, sitä seuraavalla kerralla (ehkä) muistaa miettiä paremmin mitä sanoo. Tai sitten ei, eikä nuku sinäkään yönä.

Tuli myös välillä mieleen että aktiotiimi on kuin pienimuotoinen seurakunta. Ja liideri sen pastori. Jonka tehtäviin kuuluu niin saarnaaminen, raamattu- ja rukouskokoukset, kuin palvelutöiden järjestäminen, ihmis- ja parisuhteista huolehtiminen ja niissä neuvominen sekä monenmoiset käytännön järjestelytkin. (Sekä mummoille laulaminen.) Hurjaa touhua se pastorin homma, sanoo pastorin poika.


(No kun Jenkeissäkin ne pukeutuu valmistujaisseremonioissa jonkinlaisiin kaapuihin, kai.)

Kuitenkin, ylipäätään palaute tiimiltä ja muiltakin oppilailta mulle oli hyvää, ja mikä tärkeintä oppilaiden mielipiteet ja palaute koko DTS:stä olivat erittäin positiivisia. Kaikki tykkäsivät, ja katsoivat että ovat sekä oppineet että kasvaneet monessa asiassa. Ja, kyllähän sen niistä myös näkee. Ja, sitä vartenhan tuo koulu on. Ja se on mahtavaa että siitä huolimatta että henkilökunta on kovin epätädellistä, se ei rajoita sitä työtä mitä Jumala oppilaissa (ja henkilökunnassa) tekee.
Myös palaute opettajista oli tosi hyvää, ja oma mielipiteeni onkin että meillä oli mahtavat opettajat tänä vuonna. Tosi hyvät. Joten, aktio on ohi ja se oli ihan hyvä. Varmaan aika esan näköinen niin hyvässä kuin huonossakin, mutta tyytyväinen pitää olla. Ja DTS on ohi, ja se oli hyvä, joten näin puolen vuoden kokemuksella uskalla suositella Ruurikkalan Summer DTS:ää kaikille joita kiinnostaa. Ensi kesäkuussa taas alkaa uusi setti. Tervetuloa.


(Staffilaiset koolla.)

Itselläni uudet perunat joita tulen lähitulevaisuudessa pureskelemaan tulevat olemaan Argentiinalaisia. Sinne suuntaan huomenna, ja siellä menee seuraavat kuutisen viikkoa. Menen parantamaan espanjan taitoani ja seuraamaan (osallistumaankin) paikallisen DTS:n aktioon jota kesällä suomessakin käynyt ystäväni Ale Cruz siellä vetää. Mielenkiinnolla odotan että näen miten oikeasti kokenut johtaja noita juttuja tekee. Todennäköisesti ja toivottavasti ehdin vähän ihan vaan olla ja lomaillakin, mutta sen näkee sitten paikanpäällä miten asiat menee. Lähtö on huomenna enkä mä tiedä vielä edes osoitetta jonne olen menossa. Mutta, ei se niin nuukaa ole, kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää. Joten, ehkäpä Argentiinastakin muutama rivi irtoaa, saa nähdä...

Siihen asti, olkaa siunatut. Chau..

No eihän se nyt ihan putkeen menny...

-sanat joita on tullut käytettyä useamminkin tällä missiomatkalla, viimeksi isommin kun minä ja uskollinen ratsuväkeni onnistuimme myöhästymään Jerusalemista Eilatiin menevästä bussista, kantaen muassamme sekä oman että toisen tiimin valmiiksi lunastettuja bussilippuja. Eli, toinenkin tiimi myöhästyi bussista. Kaksin aina kaunihimpi.

Onneksi oli onni onnettomuudessa ja suurin kärsijä päätyi olemaan allekirjoittaneen liideri-ylpays. Onnistuimme vielä kiertoreittiä käyttäen matkustamaan vikalla mahdollisella bussilla Eilatiin ennenkuin sapatti olisi katkaissut yritykset. Täällä kun bussit lakkaa pääsääntöisesti kulkemasta kolmen jälkeen perjantaina ja kulkevat taas vasta lauantai-illalla seuraavan kerran. Eli siinä välissä jos haluat matkustaa, niin sittenhän kävelet tai vaihdat jonkun tyttöoppilaista riittävään määrään kameleita lopputiimille. Sekin vaihtoehto jo ehti käymään mielessä, mutta onneksi nyt kävi näin. Liputkin saimme vielä vaihdettua myöhemmin ilman suurempia lisäkustannuksia, ja siinä vaiheessa mr. Budjettikin huokaisi syvään.

Kuten tyhmemmällekin tuli selväksi, nyt ollaan Eilatissa, etelä-Israelissa Punaisen meren rannalla. Kyseessä siis aktion Israel-osan viimeinen viikko, ns. äksönviikko. Joka tarkoittaa sitä että oppilaat (ja staffikin parhaansa mukaan) rentoutuu ja lomailee ja oppilaat harrastaa erityisesti koulumaksuissa tarkoitukseen korvamerkityillä rahoilla kesälajeja kuten sukellusta, wake-boardingia, snorklausta yms. sen mukaan miten itse tahtovat. Ja viikon päästä siis Suomi ja Suomi-aktio kutsuvat. Jee! ..kai.

Viimeviikko piestiin menemään Jerusalemissa. Jerusalem on kaunis kaupunki, kiehtovakin, ja monella tapaa haastava. Joskus illalla rauhoittuessani päivästä ja mahtavia maisemia katsellessani kyselin Jumalalta että:

-God, what do you think of your city? -Jumala mitä sä ajattelet sun kaupungistas?

Kaikki se uskonnollisuus ja kiivaus ja eripura ja historia ja kauneus ja raamatullisuus ja. kaikki. Eipä sitä osaa oikein selittää. Jerusalem – kannattaa käydä. Suosittelen myös tsubuilukaupungiksi, sen kauneuden ja hyvän viban takia. Myös parhaimpia lenkkeilynäköaloja pitkään aikaan löytyi täältä. Ja fillaria tai moottoripyörää tuli kovasti ikävä.

(Maisemia rukoustornin huipulta)

Mä tulin tänne jo muutaman päivän ennen tiimiä osallistumaan YWAM:in (missionuorten) liiderikokoontumisiin, lähinnä tarkkailijan roolissa, mutta oli ihan mielenkiintoset muutama päivä. Ja oli hauskaa kun varmuuden vuoksi missionuorista käytettiin keskusteluissa nimeä "firma". Agenttimeininkiä, jee. :) Mutta oli hyvähenkiset ja mielenkiintoset setit, eiköhän YWAM tuu jatkossa oleen vielä vahvemmin mukana Pyhässä maassakin.

Meidän viikon ohjelma koostui pitkälti King of Kings –seurakunnassa palvelemisesta, sekä samassa yhteydessä olevassa 24h rukoustornissa palvelemisesta. Pidettiin pyhäkoulua ja rukoiltiin väkevästi ja vähemmän väkevästi ja ylisteltiin ja siivottiin ja lajiteltiin nuotteja ja katuevankeliointiakin ohjelmassa oli vähäsen. Oli ihan hyvä viikko, taas kerran erilainen kuin edelliset – ja hyvä niin. Lisäksi positiivisiin kokemuksiin kuului srkunnan yhteyshenkilön viikon lopussa tarjoama lounas. Kiva päästä kerran reissun aikana syömään ihan oikeastikin hyvin. : )

(Bene ja. Kuten huomaatte paikalliset vaikutteet ovat alkaneet vallata sijaa meissä. Siispä kipat päässä. Tai kipot, ei se näin suomalaiselle oo niin nuukaa. Tai siis brasilialaiselle.)

Tietenkin tutustuimme myös historiallisiin paikkoihin jonkin verran (minä ja opaskirjani pätevänä matkaoppaanamme – liideristä pitää olla moneksi) jakävimme holocaust-museossa jne. Ettei historia unohtuisi. Ja asiaankuuluvasti kuljimme vanhassa kaupungissa tinkien rajusti matkamuistoista ja koitimme vältellä arabeja jotka heittelivät seurueen naisjäseniä pikkukivillä takapuoleen ja ostimme paljon ja lisää pitaleipää markkinoilta ja.. perussettiä.

(turistikuvia Jerusalemin nähtävyyksistä. Kärsimyksen tie ja vanhan kaupungin muurit tuli ainakin nähtyä kuten selkeästi kuvista näkyy.. )

Taas kerran viikon aikana itse yllätyin siitä mitä ja miten pieneltä tuntuvia asioita ne ovatkaan jotka ”make the difference” – joilla on merkitystä.

Yhtenä vapaailtana tapasin yhden jenkkitytön joka oli Israelissa reissussa ja joka oli käväissyt Tel-Avivin soppakeittiöllä jeesimässä yhtenä päivänä. En mä sitä yhtään tuntenut, mutta jostain syystä päädyin ottamaan sellasen kokosuoran ”otetaan nyt susta sit ihan kunnolla selvää” –asenteen ja päädyimme juttelemaan varmaan viisi tuntia. Elämästä ja Jumalasta ja seksistä ja asioista mistä nyt yleensäkin jutellaan puolituttujen kanssa. Jaoimme tarinoita puolin ja toisin ja mietimme elämää, sillä tytöllä.kin kun oli ihan kohtuu raskaita vaiheita jo tarinassaan.

Hän totesi yhdessä välissä olevansa väsynyt yrittämään tavoitella Jumalaa, yrittämään kurotella Jumalan puoleen. Että hän oli tullut Israeliinkin toivoen että täällä jotain voisi aueta, mutta koko aika olikin ollut vaan kovin raskasta jollain tapaa. ­Mä kun näen asian niin, että Jumala kuitenkin (luonteensa mukaisesti, isänä) on koko ajan se joka tavoittelee meitä, reaches out for us, kurottaa meidän puoleemme, mutta me vaan usein ollaan niin puusilmiä tai etsitään sitä tavoittelua, sitä ojennettua kättä, ihan vääristä paikoista ettei me huomata niitä asioita ja tapoja joilla Jumala meitä kohti ojentuu ja meitä ohjaa. Ja, sanoin sen myös.

Ja että yksi niistä vahvimmista signaaleista siitä että Jumala ojentaa kättä puoleemme on toiset ihmiset. Toisten ihmisten tapaaminen, sen yhteyden löytyminen, niiden kanssa jaetut hetket ja käydyt merkitykselliset keskustelut. Ja siinä hetkessä kun keskusteltiin Jerusalemin illassa, se nimenomaan oli mulle Jumalaa, sitä miten Jumala puhuu ja toimii, sitä että monen pienen sattuman ja mutkan kautta kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä päätyy juttelemaan pitkään ja isosti elämän isoimmista asioista niin että sillä on molemmille merkitystä. Se on sitä mikä tekee elämästä... isompaa. Erityistä. Se, on Jumala joka on mukana siinä mun elämässä.

Puhuin myös DTS:stä ja siitä miten se monesti auttaa ihmisten elämässä ja vahvasti olin sitä mieltä ettei se hänellekään haitaksi olis. Tai, vois olla varteenotettava vaihtoehto. Ja seuraavana päivänä hän kävi vielä morjestamassa mein tiimejä (molemmat tiimimme oli siis Jerusalemissa samaan aikaan, eri paikoissa vain) ja totes vaan että: ”mahtava porukka teillä.”Se lämmitti mieltä. Äidin ylpeys lapsistani, nääs.

Joka tapauksessa, juuri eilen sain mailia siltä tytöltä, ja hän kertoi vahvasti suunnittelevansa DTS:ään menemistä ja aikoo eka vaan tehdä töitä sen verran että saa rahat hankittua. Ja kertoi myös että se Jerusalemissa keskusteltu ilta oli käytännössä pelastanut sen koko Israelin kuukauden mittaisen reissun. Kääntänyt lopputuloksen positiiviseksi. Että se oli ollut rukousvastaus siihen pyyntöön Jumalan puoleen että: "Anna mulle joku suunta mihin mennä." Ja että Jumala oli ja on puhutellut häntä sen kautta paljon ja antanut uskoa siihen että Jumala on ja kuulee ja välittää.

Niin, se on se mitä Jumala on ja miten Jumala tekee. Ja mä olen erittäin onnellinen siitä, ja siitä että aina välillä noita tilanteita tulee eteen. Musta riippumatta, onneksi. Ja mulla itsellä koko missiomatkan alkupuoli oli, kuten jollekin olin sanonutkin, ollut vähän sellasta harmaata. Ihan ok, ei mitään valittamista, mutta vähän sellasta ”duunia”. Ilman sitä jotain, kipinää, tai keveyttä, tai..sielua. Mutta toi yks keskustelu riitti kääntämään sen. Ton jälkeen mun mieliala on ollut ihan erilainen. Tuli värit. Silti, välillä tulee tunne että haluais tehdä jotain enemmän.kin, kuin vaan puhua, kuunnella, keskustella. Jotain isoa ja suurta ja merkittävää ja mahtavaa. Ja silti, välillä juuri toi, noi "pienet" asiat - tuntuu isoilta ja mahtavilta.

Niin paljon se mulle näemmä merkitsee: -puhuminen, elämäntarinat, surut ja ilot ja suruista.kin esiin puskeva elämän kauneus ja sen kaiken haastavuus ja mielekkyys ja järjettömyys ja ne kaikki kysymysmerkit sinne loppuun...

Ja kun vielä jälkeenpäin kuulee, että se sama keskustelu on ollut merkityksellinen myös sille toiselle, sille toiselle merkityksellisin tavoin, niin eihän siinä voi kuin. Kiittää Jumalaa, niistä pienistä mutta kovin isoista hetkistä.

Puhuttiin myös seksistä,(pahoitteluni kaikille joiden mielestä seksistä ei pidä puhua, puhuttiin silti) kuten mainitsin. Ja neitsyydestä ja sen menettämisestä ja epämenettämisestä ja hän kertoi että jotakuinkin kaikki hänen uskovat ystävänsä olivat viimeisen puolen vuoden sisään antaneet sen pois. Hän, 22v. tyttö, ehkä yllätykseksenikin, kaverituen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan ollut sitä tehnyt. Joka on siis mahtava juttu, iso juttu, jonka mielipiteen tietysti kerroin ja parhaani mukaan kannustin jatkamaan samalla linjalla. Mutta siinä jutellessamme yksi asia jonka hän sanoi sai mut miettimään asioita vähän enemmän.kin.

”Mun (uskovaiset) poikaystävät on aina kyllä kunnioittaneet mun periaatteita ja vakaumusta, mutta mä oon silti aina saanut olla se joka on siirrellyt niitä käsiä pois ja pitänyt kiinni niistä rajoista, mutta on se välillä ollu tosi raskasta ja vaikeeta.”

Niin kun mulle ainakin usein käy, vasta sanoessani jonkin asian oikeastaan tajusinkin sen.

”Se ongelma on siinä että ne kunnioittaa sun periaatteita, ei sua. Joka on ihan eri asia. Ja joka tarkoittaa sitä että joko niillä ei ole omia periaatteita kyseisestä asiasta, tai niiden periaatteet on erilaiset. Joka tarkoittaa sitä että siinä vaiheessa kun sulle ja sun periaatteille tulee heikompi päivä niin... sillon ei oo enää periaatteita välissä mitä niiden täytyis kunnioittaa ja kun siellä ei oo enää ketään pitämässä niistä rajoista kiinni niin... sillonhan sitä yleensä sit mennään...”

Se ei riitä että se poikaystävä sanoo kunnioittavansa toisen periaatteita. Se ei vaan kanna mihinkään. Koska periaatteille tulee aina huonoja päiviä, heikkoja hetkiä, ja jos se kunnioitus ei oo sitä ihmistä itseään kohtaan, niin se ei kanna mihinkään.

”Se ite halus sitä... Oli sillä se periaate mut sit se muutti mieltään... Mä haluan vaan sitä mitä se haluaa.” -Lauseita joita me, miehet käytetään vähän liian helposti. Jos me kunnioitetaan sitä toista, ihmisenä, oikeasti, niin eikö me haluta sen parasta? Ei sitä mitä se haluaa, vaan sen parasta. Ja siinä on eroa. Hetkellisesti ihmiset saattaa haluta asioita jotka ei oo niille millään tavalla parasta, ja jos kenen niin miehen (näin miehenä puhuen ja ehkä raamatullisestä perheenpää -näkökulmastakin) tehtävä niissä tilanteissa pitäs mun ymmärtääkseni olla sen näkeminen mikä toiselle on oikeasti parasta ja sen vastuun kantaminen siitä päätöksestä.

Jollain tavalla me miehet kuitenkin ollaan päästetty ittemme sellasiks säälittäviksi vässyköiksi, että me ollaan työnnetty monesti naisille kaikki se vastuu noissa jutuissa. Että miehet vaan puskee ja puskee ja naiset sit joutuu taistelemaan siellä ”moraalin linnakkeilla” yksin ja viimeisillä voimillaan niin kauan kunnes ei enää jaksa tai kunnes hääkello pelastaa.

”Pelastaa.” Ja aika usein taitaa olla niin ettei se pelasta. Ja, no eihän se ihan noin pitäs mennä. Eihän se nyt ihan putkeen oo mennyt. En mä näe tossa mitään millään tavalla miehekästä. Mä tunnen ei-uskovaisia, tyttöjäkin, jotka on tossa asiassa miehekkäämpiä kuin monet uskovaiset miehet. Jotka kunnioittaa sitä toista silloinkin kun sen periaatteilla on heikompi hetki. Ja joille mä nostan hattua. Ja, eihän sen ihan niin pitäs mennä.

Kunnioitus, periaatteet, toisen paras. Olisko tossa meillä vielä vähän tekemistä..? Jos alettaskin kunnioittamaan niitä tyttöjä ihan oikeasti, näkemään ja pitämään huolta siitä toisen parhaasta ihan oikeasti, ja jos niitä periaatteita ja vakaumusta ei jollakin meistä ole, niin aletaan hyvänen aika rakentamaan niitä. Jostain se pitää alottaa. Ja sen voi alottaa myös uudestaan. Myös nollista. Kokeilkaa vaikka.

Ja tytöt. Ei, ei se riitä. Tein pitää etsiä siitä toisesta sen periaatteet, se mihin sen kunnioitus kohdistuu. Oikeasti. Ja, tarvittaessa antakaa sen mennä.

Loppuun pikku ajatus englanniks vähän aiheeseen liittyen, joka nyt vaan toimii paremmin sillä kielellä. Lainaus yhdestä kirjasta jota luin jossain, alkuun vanha rooman valtakunnan aikainen sanonta, silloinkin asia oli näemmä jo todettu:

" Post coitum omne animal triste"

“After sexual union, each of the creatures is sad”

...in the vastness of the universe, a smalla attempt at closeness has been made. Two have tried to cure loneliness through the temporary joining of their bodies. But in only a matter of moments, even the attempt is over, and one is alone again...

That´s what it is. How I guess it too often goes. But I believe it was ment to be more like…

To understand and be understood.

To know, really know, what another is thinking.

To say what you will, and be sure it is accepted as of value or sifted through without reproof.

To be you, really you, and to know you are loved –

This, is near-heaven.

Tää on naisten suihku!

(Näkymää Tiberiaksen huipulta)

Kolmisen viikkoa Israelissa takana, kolmisen viikkoa edessä. Aikaa vietetään tällä hetkellä siis puolimatkan krouvissa. Ihan hyvä mesta.

Onnistuin myös tossa jossain välissä täyttämään vuosia, ja juhlistin sitä hankkimalla ruokamyrkytyksen, ja pyörtymällä vessaan lyöden pääni vessanpönttöön ja oksentaen samalla. Ei onnistuis meinaa nuorelta mieheltä moinen. Oon (ilmeisesti) ajatellut että kun nyt on päässyt hyvään pyörtyilyvauhtiin, niin pidetään kone käynnissä. Päässä on vielä monta kohtaa jossa on tilaa kuhmuille. Mutta, se oli muutaman päivän morjestus, ja nyt olen taas kuosissa. Äiti älä huoli.

Otetaanpa pari yleistystä Israelista tähän alkuun:
-Israelissa ei oikeastaan ole ylipainoisia nuoria miehiä. Johtuneeko sitten kolmen vuoden asepalveluksesta, en osaa sanoa. Kuitenkin, tyypit on ihan kuosissa täällä.
-Josta päästäänkin siihen erikoisuuteen, että kaikki (viisi tai jotain, mutta kuitenkin) pojat joiden kanssa oon täällä jutellut, on ollut innoissaan armeijaan menosta, tai ovat hirmu tyytyväisiä armeijassa olosta tai sen käymisestä. Vähän eri meininki kuin suomessa. Mutta, onhan täällä noilla noi lomapuvut kyllä huomattavasti khuulimmat.kin.
-Kolmas havainto asiaan epäliittyen on että Israelin rannoilla yleisin ääni ei suinkaan ole aaltojen lempeä liplatus, vaan KLOP KLOP KLOP! -eli Israelilaisten suurta suosiota nauttima, rantaping-pongiksikin kutsuttu Matkot -peli. Jossa siis lyödään kössipallon tapaista palloa toisilleen, kovaa, vanerimailoilla. Siitä se ääni. Jos olette olleet Israelissa, tiedätte mistä puhun. Jos tulette Israeliin, tulette tietämään.

Niin, ryhmä-rämämme on tällä hetkellä Tiberiaksessa, Gennesaretinjärven rannoilla. Tiberias on kaupunki joka sijaitsee kukkulan rinteessä, joten täällä tasaista katua löytyy rantakadun lisäksi noin 30 metriä. Ylämäkitreenejä on siis tullut oppilaiden kanssa tehtyä. (niil on kuulemma pohkeet kipeet - jes!) Saatiin täältä vuokrattua jopa oma huoneistontynkä jossa majoitutaan, joten on saatu vähän enemmän rauhaa ja omaa aikaa tiimille Tel-Avivin hostellielämöintien jälkeen.

Edelleen silti mun aivoille tuottaa vaivaa se, että mun tieto ja visuaaliset havainnot on niin ristiriidassa. Tässäkin kaupingissa kuulemma "käytännössä ei ole väkivaltarikollisuutta, ryöstelyä tms." , mutta kun kävelee tuolla huudeilla niin visuaaliset havainnot koko ajan syöttää aivoille viestiä että "tää on niin morjesta seutua että täällä ei voi olla ihan turvallista". Se on hassua. Mahtavaa sinänsä että on olemassa maita ja kaupunkeja jotka on turvallisia, mutta hassua miten tää infrastruktuuri riitelee sen käsityksen kanssa joka mielessä on turvallisesta seudusta. Eli suomeksi: kun on sairaan roskasta ja rähjästä seutua, niin siihen on vaan tottunut ja oppinut että siellä ei oo turvallista. No, täällä on.

Yhteyshenkilö täällä on taas ollut todella mainio, Jumalalle siitä taas pointsit, ja palvelutehtävät on käsittäneet enemmän evankeliointia. Tänäänkin oltiin jakamassa hengellistä materiaalia yhdessä isossa pääteiden risteyksessä punasissa valoissa jonoileviin autoihin (homma tehtiin tarkotuksella sapattina ennen auringonlaskua, jolloin ääriortodoksit eivät aja autolla, josta syystä vaara joutua kivitetyksi tai henkisesti pahoinpidellyksi on huomattavasti pienempi) joka oli kokemuksena ihan kiva ja muutenkin ohjelmassa on ollut erilaista materiaalinjakelua eri mestoissa. Myös käytännönpalvelua on tehty, mutta vähemmän kuin ekoilla viikoilla. On ollut myös hauska huomata että täällä on tarvinnut / päässyt puhumaan espanjaa, latinoita kun on täällä aika paljon. Pidettiin mm. yksi kotikokous espanjaksi. Hauskaa.

(kirjallisuudenjakoa liikennevaloissa)

Oma fiiliksensä täällä Israelissa evankelioinnissa kyllä on, kun pitää olla vähän matalalla profiililla liikenteessä. Sniikkailla. Pitää mm. varoa johdattelemasta ääriortodekseja meidän majapaikkaan, tai pitää silmät auki siltä varalta että ortodoksipikkupoikia on laitettu vakoilemaan meidän tekemisiä. Hauska juttuhan on myös, että viikonlopuksi meidän alapuoliseen kämppään tupsahti tuvan täydeltä karvalakkipäisiä ortodekseja viettään sapattia. Ei menty ainakaan vielä jakaan niille traktaatteja, keräillään vielä rohkeutta marttyyriuteen..

Tiimin kanssa on mennyt ihan hyvin, palaute ollut edelleen hyvää ja oma vointikin ihan ok. Välillä nyt meinaa kohtuusti väsyttää, mutta se ei ole vaarallista. Nyt kun on saatu oma jääkaappi ja keittiö niin oon päässyt nostamaan ruuan tasoakin vähän, tosin budjettikin on ehkä vähän venynyt. (silti, TIETYSTI, hanskassa pysyen :) Mutta, Tel-Aviv vedettiinkin alle 3e/oppilas/päivä -budjetilla. Ja tänhintasessa maassa se lasketaan suoritukseksi.

Asia minkä on huomannut on että aika pitkälti tällasen tiimin johtamisessa on kyse ihmissuhdejohtamisesta. Kehitellään ja kuunnellaan ja ratkotaan ihmissuhteita ja niiden ongelmia. Siis kyllä, kehitellään myös niitä ongelmia tarpeen tullen. Siinä ohessa sitten myös tehdään vähän evankeliointia ja palvelutyötä ja piestään itseämme ja toisiamme myös "hengellisesti" eteenpäin. Mutta, elämässä on aika pitkälti kyse juuri ihmissuhteista ja niiden käsittelystä, ja mä mielelläni kutsun DTS:ää elämänkouluksi. Ja sellainen tahtoisin sen juuri olevan. Ja totuushan on ettei ole olemassa erikseen hengellistä elämää, ja sitten jotain maallista osaa ja maallisia ihmissuhteita. Se on kaikki yhtä ja kaikki liittyy kaikkeen. Joten - kaikki ihmissuhdekriisit ja ongelmat tiimissa otetaan mielellään vastaan, niin tervalta kuin se niiden käsittely välillä tuntuisikin. Johtajuudessakin taitaa olla kyse enemmän kuuntelemisesta kuin puhumisesta. Kaksi korvaa - yksi suu, niin kai se menee.

Asia jonka itsessä on huomannut joka on vähän muuttunut johtajuuden myötä, on että sellaisissa tilanteissa joissa normaalisti kuittais heti jollekin ihmiselle sen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, ja kuittais todennäkösesti vielä puolipurevasti, niin nyt tämän armottoman johtajuuden vastuun kantajana sitä huomaakin nielaisevansa useimmiten sen ekan kommentin, ja pyrkivänsä antamaan sen palautteen vähän rakentavammin myöhemmin joko kaikille yhdessä, tai k.o. henkilölle yksin. Ja, kai toi on sitten eräänlaista kasvua. Eli, kai tää mullekin ihan hyvää tekee.
Loppukevennykseksi pakko laittaa tositapahtuma Tel-Avivilaisesta hostellista:

Eräs tyttöoppilaamme oli menossa suihkuun, ja hengaili siinä naisten suihkuhuoneen eteisessä, kun ovi aukesi ja sinne oli tulossa toinen hostellivieras.
"Tää on naisten suihku!" -oppilas totesi, ja laittoi oven kiinni toisen edestä.
Hetken päästä oveen koputettiin, ja kun oppilas avasi oven siellä oven takana oli se sama henkilö.
"Tää on naisten suihku!" -oppilas totesi jälleen tiukkaan äänensävyyn, johon toinen henkilö pienen hiljaisuuden jälkeen vastasi:
"Mä olen nainen!"

....Seurauksena runsain mitoin hiljaista suomalaista häpeää ja mahdollisimman nopea pakeneminen paikalta.

Opetus: joskus on hyvä katsoa (kahdesti) ennenkuin katua.