kylla. ma olen messissa.

jopas jopas. Cordobassa ollaan. Outreachi, tai suomettain ristiretki, tai nykysuomettaen missiomatka on ohi. Paatettiin se komeasti 53 tunnin bussimatkalla halki argentiinan. Oli komeaa se. Ihan oikeasti oli mukavaa, ma nautin ainakin. (mun takapuoli voi olla toista mielta mutta siltahan ei kysella..)

Saatiin paikat kakskerroksisen bussin eturivista, siita tuulilasin takaa, joten oli ihan eri meininki katella maisemia. Siis sita jotakuinkin samaa pampa-maisemaa se kolmejapuoli-neljatuhatta kilometria. Mutta oli auringonnousuja ja laskuja ja muuta mukavaa. Kuten renny harlinin ohjaama elokuva. (suht-koht-huono)

Eka suunnitelmahan oli lentaa tanne takas, mutta bussi oli sit lopulta halvempi kun lentoyhtio perusrasisteina olis laskuttanu meilta eurooppalaisilta reilusti enemman kuin argentiinoilta, joten toiveeni toteutui ja nahtiin koko argentiinan etelapuolisko.

Viimisella viikolla paiskottiin rajusti evankeliointia menemaan ushuaiassa, ohjelmassa oli mm. monia nuorterniltoja, ylistyksenvetoja, Esan ensimmainen saarna ikina.. (todistuksiakin srkunnassa soikea nolla) Yllattaen siis totesin olevani yhden seurakunnan nuortenillan puhuja. Eli piti vetaa koko setti saarnoineen ja loppurukouksineen jne.. Puolihukassahan siina palloiltiin ponton takana, mutta kai se sitten ihan ok-hyvin meni. Ekaksi kerraksi. En tosin muistanu etukateen etta munhan pitaa johdattaa se koko jengi aiheeseen liittyvaan rukoukseenkin, joten en ollut valmistautunut yhtaan. Yhtakkia vaan totesin etta -jooo, nainhan se menee. Ja kun rukoilijana oon valilla vahan vahemman armoitettu, niin pikkusen meinas kangerrella aluksi. Ja valiksi. (piti miettia etta missas persoonassa sita tassa oikein rukoillaan, ekassa vai kolmannessa vai ihan jossain muussa... :)

Onneks sain kuitenkin vetaa englanniksi, Theresa tulkkas puolihuonolla espanjallaan, joten piti koittaa kayttaa helppoja sanoja. Ja yleiso aina valilla autto. :) Mutta, hyva kokemus. Jokatapauksessa. Saarnan aiheena oli hyvat ja huonot oppilaat. (ja ehka siihen liittyen jumalan suunnitelma ja sen seuraaminen. taijjotain, ei noista esan saarnoista aina ota niin selvaa.)

Lisaksi viikkoon mahtui evankeliointia puistossa ja beatlesin soittamista paakadun varressa rajussa vesisateessa. (kuva ohessa, sade ei nay.) Ekan kerran elamassani paasin/jouduin soittamaan runpuja vesisateessa. Oli siina oma tunnelmansa kun vesi roisku snaren paalta lyodessa. :) Ja muutamia hymyja kertyi kun soitettiin dont worry -be happya, edelleen rajussa vesisateessa. Sadehan ei siis ollut meidan tilaama, mutta minkas sille voi, kun ollaan mestoilla niin soitetaan sitten kanssa. Ja saatiin ihan hyvin kontaktia niihin nuoriin jotka oli vahemman sokerisia. (eli siis mestoilla)

Missiomatka siis oli ja meni. Ja oli hyva setti. Osin erilainen kuin odotin, mutta niinhan se aina on. Asiat ei yleensa mene niinkuin kuvittelee. Haasteitakin riitti, osasta selvisin kunnialla, osassa juoksentelin pain omia seiniani. Jumalakin piti huolta. Meillahan ei ollut kauheasti rahaa, joten oltiin sinne baselle jotain 600 euroa auki asumisistamme (ushuaiassa kaikki on kallista), kotimatkaan rahat riitti justiinsa. Mutta, jotenkin sita sitten seurakuntien kolehtien avustuksella saatiin maksettua joka penni.

Sita huomaa ite usein olevansa vahan eri asemassa rahallisesti kuin naa paikalliset jannut. Koulukaverini siis. Luis esimerkiksi veti koko 2kk niin etta silla ekan kerran oli yhtaan, siis yhtaan, omaa rahaa vikalla viikolla. Koko muun ajan se oli muiden armoilla, riippuvainen muista ja niiden anteliaisuudesta. Mun ylpeydella vstaava tekis tiukkaa, mutta luis on onneksi siina suhteessa noyrempi. Huomattavasti.

(Ohessa valikevennyksena kuva meidan ystavyysillallisiltamme jossa teemana oli "mennaan rannalle". No suomipoikana ei muuta kuin pyyhe vyotaisille, tykkeja riisumatta, ja menoksi. Muutenkin olen paassyt viimeaikoina pitkiksien makuun, rajusti vetany kalsarit-shortsit-yhdistelmalla. Ushuaian basen johtaja.tar ei kylla antanu menna niissa vetimissa supermarkettiin.. Ei oo tottunut meidan perheen tavoille, naas. :)

Muutenkin asia mihin taalla tormaa jatkuvasti, YWAMissa, missionuorissa siis. On anteliaisuus. Mm. siella konferenssissa jossa oltiin, vikana iltana sinne lavan eteen pyydettiin kaikki joilla ei ollu rahaa paluumatkaan. Viidestasadasta osallistujasta n. 80 oli ilman matkarahoja, uskon varassa liikkeella. Sitten ihmisille annettiin tilaisuus siunata niita varoillaan. Ja lopulta kaikki sai sen mita tarvitsi. Seuraavana paivana saajat kavi laittamassa lapulle paljonko rahaa oli yhteensa annettu, ja se summa oli 14 000 dollaria. Ja nyt puhutaan siis nuoresta vaesta josta kukaan ei saa kuukausipalkkaa, joten se on paljon rahaa se. Mutta taalla vaki antaa vahan vahemmastaankin.

Yks paiva kysyin Germanilta, liideriltamme etta: "missa sun skeittilauta on?"

"ma annoin sen yhelle pojalle."

"missa sun puhelin on?"

"ma annoin sen yhelle toiselle kun sen puhelin meni rikki."

Ja ei, Germanilla ei ollut kahta puhelinta tai skedea..

Joten, kun mua taalla valilla kiitellaan anteliaisuudestani, niin ma valitettavan selkeasti tiedostan etta mun anteliaisuuteni koskee vain rahaa, siihen ma en kiinny liikoja. Mutta kun otetaan puheeksi tavarat tai vaatteet joista pidan... Joo, jumalalla tyosarkaa.

Joten en, siis ansaitse anteliasta mainettani. Ainakaan kokonaan. Valitettavasti. Ja pahin kiitoshan tunnetusti on se ansaitsematon. Se valilla melkein sattuu.. :)

Yks paiva, siina vikan viikon alussa, totesin kovaa miettivani kaikkea mita tuun tekemaan parin viikon paasta, ja samaan syssyyn totesin etta....

me vahan liian usein (mina ainakin) huomaan suunnittelevani ja odottavani kovaa jotain asiaa mika tapahtuu tulevaisuudessa. Etta siihen asti edessa oleva aika, paivat tai viikot, on vaan aikaa mika pitaa "elaa alta pois" etta paasee sinne missa se good stuff on. Hyva setti siis.

Ja. Kuten munkin pitais omalla kokemuksellani tietaa, ei se ihan niin mene. Mulla ei oo minkaanlaista varmuutta siita etta ensinnakaan ne mun suunnitelmat tulee menemaan niinkun paassani mietin, tai etta ma tuun edes kokemaan ja nakemaan sita paivaa millon ma aion tehda niita kaikkia "hienoja ja kivoja" juttuja. Ottaa elamasta ilon irti isosti.

Kun.

Tulevaisuutta ei ole. It doesn`t exist. Ei meilla ole viela sita ensikuuta, ensiviikkoa, huomista. Tai edes tata iltaa.. Ainut mika mulla on, on tama hetki. Ja niin usein sita meinaa jattaa tan hetken kayttamatta. Tan paivan kayttamatta. Tan viikon.. Odottaessaan sita ensiviikkoa.

Ja siina on se vaara etta missaa monen monta hienoa asiaa, hienoa hetkea, hienoa tilaisuutta, (hienoja hetkia munnelamassa on siis mm. jaatelon syonti, viela jos siihen jatkeeksi saa hyvan keskustelun. Aijaijai..) kun katse ja huomio on suunnattu sinne tulevaisuuteen. Jota ei siis ole viela edes olemassa. (tuliko-se-nyt-jo-selvaksi?? :)

Enka ma nyt tietenkaan todellakaan tarkota etta aina pitas olla yliskarppina ja taysilla kaikessa mukana jo se jumala nyt onkin tonne nurkkaan piilottanu jotain kivaa ja ma nukun onneni ohitse. Ei, valilla on oikeasti hyva vetaa piuhat irti vahaksi aikaa, olla tekematta mitaan, mutta sillekin on aikansa. (*kuten raamattu sanoo, aika on... ja aika on.. (*muka-raamattunsa lukeneen muka-missionaarin sivuhuomautus)) Ma vaan omassa elamassani huomaan etta elama on kivempaa kun muistaa keskittya enemman siihen mita mulla on nyt ja tassa kuin siihen mita mulla ehka tulee olemaan ensiviikolla. Jos se tuleva ei olekaan ihan niin siisti juttu kun luulin, niin ainakin otin parhaani irti siita menneesta.

Taalla ei paassyt nakemaan latkaa. Oli karvasta se. Ei edes netista. Ei oikeuksia euroopan ulkopuolella. Mutta, eipa toi nyt ylihyvin mennyt, joten...

Josta tulikin mieleen miten yks ystavani kertoi etta thaimaassa ollessaan heidan latkahullu lahettiperheensa katto suomen mm-peleja niin, etta niiden suomessa oleva poika kuvas telkkaria nettikameralla ja sen kuvaa sitten seurattiin koneelta thaikuissa. Ja laatu oli tietysti erinomainen, mutta kukapa siita kiekon sijainnista niin valittaa...

Jep, lahetyssaarnaajat on oma heimonsa.. Ja urheiluhullut lahetit toinen heimo.

Yks asia mika kanssa Ushuaiassa ollessa puhutteli, oli eras poika joka oli oppilaana siella dts:ssa. 27v, pienen pojan isa, aikansa sekoillut huumeiden kanssa, hiv, hepatiitti b(kohan se oli), ja elamanmyonteisin ja ilosin ja jumalalle elavin ihminen jonka olen tavannut vahaan aikaan. Jonka rukous joka aamu on etta "Jeesus anna mulle yks paiva lisaa."

Mitapa tohon lisaamaan. Voin katsoa esimerkkia. Tai peiliin.

Yks aamu viettaessani tapani mukaan tuntiani jumalan kanssa siella laheisella rantakumpareella, tuli kysyttya jumalalta etta "olethan sa taalla munkanssa? olethan sa messissa?"

Ja kuten yleensa, se vastaus tuli.

"Olen. Ma olen se auringonnousu jota sa katsot. Ma olen se aamu-usva ton meren ylla. Ma olen noi lumihuiput tuolla horisontissa. Ma olen se tuulenvire sun hiuksissa. Ma olen se kimallus sun silmanurkassa. Ja ma olen se kosketus sun poskella."

"Kylla, kylla ma olen. Ma olen messissa."

Uskokaa pois. On se siella suomessakin. vaikka oliskin valilla lunta ja pakkasta.

Muuallakin kuin ulkona.

ikuisia kertomuksia..

..Ushuaiasta. Kun saavuttiin tanne, niin muistin etta mahan en oikeastaan pitanytkaan kylmasta... mun ruumiini, elava sellainen, muistutteli siita vahvasti. Ja tietysti nappasin lentsun matkaan heti alkumatkasta..

Taalla kelit on kolmesta kymmeneen astetta, valilla sataa ja valilla on vahan aurinkoakin. Sellanen suomen alkukevat, ilman lunta tosin. Tai lumiraja menee jossain tuhannessa metrissa. Taa on kaupunki on sellanen kaistale vuorten ja meren valissa, tosta kuvasta vahan nakee. Vuoret ei oo kun muuutaman kilometrin korkeita, mutta ihan komeita kylla. Taalla majotutaan paikallisella ywamin basella, se on pieni, nelja oppilasta, kaksi staffia ja johtaja.tar. Sellanen talo. Jonka takapihalla on toinen pikkutalo jossa me pojat nukutaan. Joka viela kaksi viikkoa sitten oli jonkun prostituoidun toimisto. Eli vahan on sen talon kayttotarkoitus vaihtunut.. parempaan.kin.

Taalla ollaan tehty aika paljon yhen srkunnan kanssa hommia, siivottu niiden raksajatteita, ja Luisin kanssa ollaan vahan jeesattu pastoria rakentamaan yhta taloa (kuva vieressa) yhelle yksinhuoltaja-aidille jonka talo palo. Tosin, tuntuu silta kun rakentais leikkimokkia kun naa talot, koyhemmat sellaset taalla on vahan erilaisia kuin suomessa. Valilla meinaa huvittaa kun kovaa koitetaan laittaa lattiaa vaateriin, lattiaa joka on maassa olevien puiden paalla, eli joka jokatapauksessa ensiviikolla ei enaa ole vaaterissa..

Hieman myos mietityttaa etta miten ne ihmiset asuu siina talossa talvella, mutta kaipa ne selviaa kun on tahankin asti selvinnyt.

Taa kaupunki jostain syysta mulle on sekotus Gronlantia ja Karjalaa, kummassakaan ikina kaymatta, mutta mielikuvissani ne sekoittuu oivasti Ushuaiaksi. Eli on hienoja.kin taloja, kuulemma suomestakin tuotuja jossain, mutta vastapainoksi on sitten aikamoisia leikkimokkeja.

Jumala.kin on pitanyt huolta, kun mulla ei oikein ollut olosuhteisiin sopivia kenkia (skandaaleilla on vilpakkaa menna taalla, olen kokeillut), eika oikein ollut rahaakaan, niin jopas, kirkon vintilta loyty uudet oivat workin man -bootsit, joilla esan on hyva tallustaa. Kiitos siita ylospain.
Mein toinen liiderimme German lahti Mendozaan, silla on siella joku ison sekulaaritapahtuman rappikeikka, joten yhella liiderilla mennaan loput pari viikkoa. Mutta ei tuottane ongelmia se.
Talla viikolla on ohjelmassa vanhusten kiusaamista ja sairaiden morjestelua. Ainakin. Ja parit nuortenillat. Ja evankeliointia. Ja... nukkumista ja syomista? Viela muutama viikko pitais olla taalla, 22. paiva on tarkotus lentaa buenos airesiin ja siita bussilla himaan. Lentaminen kun on se vahiten kallis vaihtoehto, joten silla joudutaan meneen. Ma mielummin ottaisin sen kahen vuorokauden bussimatkan, ihan vaan kokemuksen takia. :)

Seurakunnassa ollaan touhuttu jo nuorteniltojenkin merkeissa, ja theresan kaa soitettiin ja soitetaan sunnuntaikokouksissa. Rajusti paassyt vetamaan humppakomppia, biisit on vanhoja mutta vetavia.. :)

Eka viikko oli mulle vahan haasteellinen, sopeutumisen osalta. Pienet mestat ja vahan "omaa tilaa" johon oli jo ehtinyt tottua. Ja siihen paalle viela se etta joutuu kayttamaan paljon vaatteita...(tai palelemaan) Mutta nyt olen jo sopeutunut. Kai siita kertoo sekin etta basen johtajatar pyysi mua tanne vuodeksi toihin. (Tosin en tieda miksi, en mitenkaan erityisesti ole taalla loistanut ominaisuuksillani, tosin tekemani teeleivat nauttii suurta suosiota.. Mutta kai ma sitten olen hyva hamaamaan aluksi, ennenkuin totuus paljastuu :) Nailla nakymin en oo jaamassa, ainakaan suorilla, mutta katotaan nyt, en nykyaan halua sanoa asioita liian varmoiksi kun ne ei tuppaa olemaan.

Yks paiva kaytiin kavelemassa vuorelle, (3 tuntia sivu) ja paastiin sinne lumirajaan asti. Opetin Luisin tavoille, eli annoin kunnon lumipesut. Siita kuva ohessa. Anyway, tunnelmat oli kuin kotisuomessa konsanaan. Tai ei.



Ennenkuin matkattiin tanne, Puerto Arenasissa Chilen puolella tosiaan oltiin yksi yo. Ja siella hostellissa oli israelilaisia tyttoja lauma, joiden kanssa sitten musisoitiin iltasella. Tahan valiin ote kasikirjasta israelilaisten maailmaan:

-Kun nuoret israelilais-uroot ja -naaraat ovat suorittaneet velvoittensa yhdyskunnalle, punaposkiset ja hyvakuntoiset yksilot matkaavat suurina laumoin aina maailman aarissa sijaitsevien jokien alajuoksuille asti kutem... -eiku.

Vaara kirja. Otetaanpa uusiksi:
-Kun israelilaisnuoret ovat suorittaneet asevelvollisuutensa (naiset 2, pojat 3 vuotta) ne. melkeinpa kaikki, matkaavat ympari maailmaa vuodeksi tai puoleksi. Suosituimmat (ainoat) kohteet ovat etela-amerikka, australia, ja intia. Taalla Ushuaiassakin niita mokomia on laumoittain. Sen jalkeen ne aloittavat "normaalin" elaman. Kun paa on tuuletettu.

Eli, siina kun musisoitiin, ja ne laulo perinteisia laulujaan hepreaksi, niin taas muisti etta mika se juttu on mika niissa on erilaista. Israelilaisissa. Niiden lauluissa, kaikissa, on se erilainen savy. Ehka vois mielessaan kuvitella milta se kuulostaa, ja nayttaa, kun miehet on lahteneet sotimaan ja kotiin jaaneet naiset kokoontuvat yhteen laulamaan, ja tanssimaankin. Tavallaan pitamaan hauskaa, mutta... Ja ne laulut ei sinansa oo surullisia, mutta niissa on se saro. Se tietty surumielisyys, haikeus, on lasna koko ajan, jokaisessa laulussa. Kai se on vahan sama kun parayttais kitarasta a-duurin tai mollin. Siina on se. ero. Vaikka a:sta onkin kyse molemmissa.
Ma en tieda onko toi ilmio kaikissa sotaa kayvissa maissa, kun olen tutustunut vaan israeliin ja -laisiin. Mutta samoin myos niista kaikista tytoista huomaa sen etta ne on sen piirun verran "raffimpia", kayneet sen kaks vuotta armeijaa, nahneet sita taistelua vahan lahempaa. Jokatapauksessa, se musiikkikokemus, niiden kuunteleminen, oli yks hienoimmista pitkaan aikaan. Jotain elaman makua.

Jokatapauksessa, kaikki ei sita ymmarra miksi israelilaisilla on se asenne etta ne ei hirveesti pyytele anteeksi olemistaan tai tekemisiaan, mutta ma koitan ja vahan luulen ehka ymmartavani. Kun Suomi-neidon asenteella ei siina ymparistossa hirveen kauaa kukuttaisi.. Sen niiden kaytoksen vaan helposti sekottaa ylimielisyyteen, vaikka ei sita oliskaan. Mutta, menkaahan kaikki israeliin. (tasta tuli nyt tallanen matkailumainos. Ja kylla, mulle maksetaan tasta.. :)

Bussissa jolla tultiin tanne, oli tietty myos israelilaisa, ja siina meidan edessa istu pari tyttoa joista toinen oli tosi kipee. Veljeni Luis sitten suorasukaisesti totes mulle englannillaan etta: to pray, you question. Meika siina koitteli vieritella vastuuta parhaani mukaan, ja koitin vakuutella itelleni etta en ma nyt tainnut rukoilla, mutta.... Loppujen lopuksi paatin noudattaa Jumalan tahtoa otettuani rajun niskalenkin itsestani, ja aloin lammittelemaan sita kipeen tyton kaveria (en SILLEEN lammittelemaan, urpot, kertoilin vaan mm. kuuluvani support israel fb-yhteisoon :) ja lopulta sitten kysyin etta voidaanko me rukoilla sen puolesta. Ja ilomielin voitiin. Ja rukoiltiin. Tais olla ensimmainen kerta elamassani kun kysyn ventovieraalta moista. Joten, ehka oli pieni mutta mulle merkittava teko. Merkittavin talla viikolla. Etten luistanut tapani mukaan siita.kin. Tietysti sitten rukouksen jalkeenkin parhaani mukaan huolehdin ja jeesasin sen minka pystyin. Ja ei, ei parantunut, ainakaan heti. Miksi? Kysykaa sita Jumalalta, niin makin aina teen. :) She walks in mysterious ways, lauloi U2:nkin laulaja-seta.

Eilen kun tapani mukaan paastosin, (paastoilen vrkdn verran viikossa) totesin etta luulis etta puolentoista vuoden jalkeen siihen olis jo tottunut, mutta ei. Joka kerta se on mulle haaste. Syominen taitaa olla aika merkittava osa (lansimaisen) ihmisen elamaa. Ja taitaa siina olla sita henkista ja hengellistakin haastetta. Aika usein, eilenkin, sita huomaa paatyvansa iltahamarissa jonnekin meren rantaan, ja toteavansa etta se suolasin vesi ei oo siella meressa.

Ja miettivansa.

..etta sanat on ikuisia, kuten eras ystavani opetti. Kun ne kerran on paastanyt suustaan ulos, niita ei saa takasin. Vaikka tekis mita. Vaikka pyytais anteeksi, vaikka muuttais mieltaan, vaikka tulis uskoon. Ja silti, niin vahan me mietitaan mita me sanotaan. Vaikka niin helposti niilla sanoillamme vedetaan toiselta matto alta. Valilla tietysti myos rakennetaan sita pohjaa, mutta useimmin se menee sinne matonvetamis-osastolle.

-Ma tiedan etta ma voisin rakastaa sua, mutta ma en halua.
...mutta ma en halua...

Kai sita jokainen mies tarvii sen maton alleen. Muuten meinaa olla lattia valilla liian liukas. Sita etsiessa, miettikaa mita sanotte. Ja viela toisenkin kerran.
Siunauksia maailman aarista. Jumala on. Taalla.kin

Ja ainiin, aiempaan blogiin laitoin vahan kuvia matkan varrelta, jos ette ole huomanneet....

Kuvia reissusta.

Lentokenttaunet.

Soittelua babtistikirkossa.

Chilea

Kun cordobassa sataa, siita otetaan ilo irti...

Maxi

Leirimajoitusta

Musiikkijengia chilesta, pichilemusta.

Pichilemu, Chile. Ja surffit.

Konferenssista chilesta, herman rabaa.

Pooli mendozan basella. Iso. ISO.

Veljeni Luis juhlavetimissaan. (tai ampiaisia karkottamassa)

Tahan loppuun laitan viela linkin yhteen biisiin joka liiderillamme Mr. Litylla on juutuubissa, taa on sellasen sekulaaribandin kuin Space Garage -kanssa. Tsekatkaa jos kiinnostaa:
http://www.youtube.com/watch?v=r2vuOsjmo5Q