Tää on naisten suihku!

(Näkymää Tiberiaksen huipulta)

Kolmisen viikkoa Israelissa takana, kolmisen viikkoa edessä. Aikaa vietetään tällä hetkellä siis puolimatkan krouvissa. Ihan hyvä mesta.

Onnistuin myös tossa jossain välissä täyttämään vuosia, ja juhlistin sitä hankkimalla ruokamyrkytyksen, ja pyörtymällä vessaan lyöden pääni vessanpönttöön ja oksentaen samalla. Ei onnistuis meinaa nuorelta mieheltä moinen. Oon (ilmeisesti) ajatellut että kun nyt on päässyt hyvään pyörtyilyvauhtiin, niin pidetään kone käynnissä. Päässä on vielä monta kohtaa jossa on tilaa kuhmuille. Mutta, se oli muutaman päivän morjestus, ja nyt olen taas kuosissa. Äiti älä huoli.

Otetaanpa pari yleistystä Israelista tähän alkuun:
-Israelissa ei oikeastaan ole ylipainoisia nuoria miehiä. Johtuneeko sitten kolmen vuoden asepalveluksesta, en osaa sanoa. Kuitenkin, tyypit on ihan kuosissa täällä.
-Josta päästäänkin siihen erikoisuuteen, että kaikki (viisi tai jotain, mutta kuitenkin) pojat joiden kanssa oon täällä jutellut, on ollut innoissaan armeijaan menosta, tai ovat hirmu tyytyväisiä armeijassa olosta tai sen käymisestä. Vähän eri meininki kuin suomessa. Mutta, onhan täällä noilla noi lomapuvut kyllä huomattavasti khuulimmat.kin.
-Kolmas havainto asiaan epäliittyen on että Israelin rannoilla yleisin ääni ei suinkaan ole aaltojen lempeä liplatus, vaan KLOP KLOP KLOP! -eli Israelilaisten suurta suosiota nauttima, rantaping-pongiksikin kutsuttu Matkot -peli. Jossa siis lyödään kössipallon tapaista palloa toisilleen, kovaa, vanerimailoilla. Siitä se ääni. Jos olette olleet Israelissa, tiedätte mistä puhun. Jos tulette Israeliin, tulette tietämään.

Niin, ryhmä-rämämme on tällä hetkellä Tiberiaksessa, Gennesaretinjärven rannoilla. Tiberias on kaupunki joka sijaitsee kukkulan rinteessä, joten täällä tasaista katua löytyy rantakadun lisäksi noin 30 metriä. Ylämäkitreenejä on siis tullut oppilaiden kanssa tehtyä. (niil on kuulemma pohkeet kipeet - jes!) Saatiin täältä vuokrattua jopa oma huoneistontynkä jossa majoitutaan, joten on saatu vähän enemmän rauhaa ja omaa aikaa tiimille Tel-Avivin hostellielämöintien jälkeen.

Edelleen silti mun aivoille tuottaa vaivaa se, että mun tieto ja visuaaliset havainnot on niin ristiriidassa. Tässäkin kaupingissa kuulemma "käytännössä ei ole väkivaltarikollisuutta, ryöstelyä tms." , mutta kun kävelee tuolla huudeilla niin visuaaliset havainnot koko ajan syöttää aivoille viestiä että "tää on niin morjesta seutua että täällä ei voi olla ihan turvallista". Se on hassua. Mahtavaa sinänsä että on olemassa maita ja kaupunkeja jotka on turvallisia, mutta hassua miten tää infrastruktuuri riitelee sen käsityksen kanssa joka mielessä on turvallisesta seudusta. Eli suomeksi: kun on sairaan roskasta ja rähjästä seutua, niin siihen on vaan tottunut ja oppinut että siellä ei oo turvallista. No, täällä on.

Yhteyshenkilö täällä on taas ollut todella mainio, Jumalalle siitä taas pointsit, ja palvelutehtävät on käsittäneet enemmän evankeliointia. Tänäänkin oltiin jakamassa hengellistä materiaalia yhdessä isossa pääteiden risteyksessä punasissa valoissa jonoileviin autoihin (homma tehtiin tarkotuksella sapattina ennen auringonlaskua, jolloin ääriortodoksit eivät aja autolla, josta syystä vaara joutua kivitetyksi tai henkisesti pahoinpidellyksi on huomattavasti pienempi) joka oli kokemuksena ihan kiva ja muutenkin ohjelmassa on ollut erilaista materiaalinjakelua eri mestoissa. Myös käytännönpalvelua on tehty, mutta vähemmän kuin ekoilla viikoilla. On ollut myös hauska huomata että täällä on tarvinnut / päässyt puhumaan espanjaa, latinoita kun on täällä aika paljon. Pidettiin mm. yksi kotikokous espanjaksi. Hauskaa.

(kirjallisuudenjakoa liikennevaloissa)

Oma fiiliksensä täällä Israelissa evankelioinnissa kyllä on, kun pitää olla vähän matalalla profiililla liikenteessä. Sniikkailla. Pitää mm. varoa johdattelemasta ääriortodekseja meidän majapaikkaan, tai pitää silmät auki siltä varalta että ortodoksipikkupoikia on laitettu vakoilemaan meidän tekemisiä. Hauska juttuhan on myös, että viikonlopuksi meidän alapuoliseen kämppään tupsahti tuvan täydeltä karvalakkipäisiä ortodekseja viettään sapattia. Ei menty ainakaan vielä jakaan niille traktaatteja, keräillään vielä rohkeutta marttyyriuteen..

Tiimin kanssa on mennyt ihan hyvin, palaute ollut edelleen hyvää ja oma vointikin ihan ok. Välillä nyt meinaa kohtuusti väsyttää, mutta se ei ole vaarallista. Nyt kun on saatu oma jääkaappi ja keittiö niin oon päässyt nostamaan ruuan tasoakin vähän, tosin budjettikin on ehkä vähän venynyt. (silti, TIETYSTI, hanskassa pysyen :) Mutta, Tel-Aviv vedettiinkin alle 3e/oppilas/päivä -budjetilla. Ja tänhintasessa maassa se lasketaan suoritukseksi.

Asia minkä on huomannut on että aika pitkälti tällasen tiimin johtamisessa on kyse ihmissuhdejohtamisesta. Kehitellään ja kuunnellaan ja ratkotaan ihmissuhteita ja niiden ongelmia. Siis kyllä, kehitellään myös niitä ongelmia tarpeen tullen. Siinä ohessa sitten myös tehdään vähän evankeliointia ja palvelutyötä ja piestään itseämme ja toisiamme myös "hengellisesti" eteenpäin. Mutta, elämässä on aika pitkälti kyse juuri ihmissuhteista ja niiden käsittelystä, ja mä mielelläni kutsun DTS:ää elämänkouluksi. Ja sellainen tahtoisin sen juuri olevan. Ja totuushan on ettei ole olemassa erikseen hengellistä elämää, ja sitten jotain maallista osaa ja maallisia ihmissuhteita. Se on kaikki yhtä ja kaikki liittyy kaikkeen. Joten - kaikki ihmissuhdekriisit ja ongelmat tiimissa otetaan mielellään vastaan, niin tervalta kuin se niiden käsittely välillä tuntuisikin. Johtajuudessakin taitaa olla kyse enemmän kuuntelemisesta kuin puhumisesta. Kaksi korvaa - yksi suu, niin kai se menee.

Asia jonka itsessä on huomannut joka on vähän muuttunut johtajuuden myötä, on että sellaisissa tilanteissa joissa normaalisti kuittais heti jollekin ihmiselle sen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, ja kuittais todennäkösesti vielä puolipurevasti, niin nyt tämän armottoman johtajuuden vastuun kantajana sitä huomaakin nielaisevansa useimmiten sen ekan kommentin, ja pyrkivänsä antamaan sen palautteen vähän rakentavammin myöhemmin joko kaikille yhdessä, tai k.o. henkilölle yksin. Ja, kai toi on sitten eräänlaista kasvua. Eli, kai tää mullekin ihan hyvää tekee.
Loppukevennykseksi pakko laittaa tositapahtuma Tel-Avivilaisesta hostellista:

Eräs tyttöoppilaamme oli menossa suihkuun, ja hengaili siinä naisten suihkuhuoneen eteisessä, kun ovi aukesi ja sinne oli tulossa toinen hostellivieras.
"Tää on naisten suihku!" -oppilas totesi, ja laittoi oven kiinni toisen edestä.
Hetken päästä oveen koputettiin, ja kun oppilas avasi oven siellä oven takana oli se sama henkilö.
"Tää on naisten suihku!" -oppilas totesi jälleen tiukkaan äänensävyyn, johon toinen henkilö pienen hiljaisuuden jälkeen vastasi:
"Mä olen nainen!"

....Seurauksena runsain mitoin hiljaista suomalaista häpeää ja mahdollisimman nopea pakeneminen paikalta.

Opetus: joskus on hyvä katsoa (kahdesti) ennenkuin katua.

Pyhä maa ja hummusta leivänpäälle.

(Tel-Avivin rantaviivaa. Pääsin myös vähän surffille yks päivä.)

Ekat kymmenisen päivää Israeliittina takana. Matka tänne suju hyvin, ennalta sovittiin kaikki peitetarinat joilla päästään tullista läpi ja se menikin ilman suurempia ongelmia, mä kun matkanjohtajana olen niin kovin vakuuttava.
Pari päivää oltiin toisen tiimimme kanssa yhessä samassa hostellissa, ja oli kiva vaihdella kuulumisia, kunnes sitten ne lähti Haifaan ja me halvempaan hostelliin. Joka onkin osoittautunut hauskaksi mestaksi. Tää on tällänen pieni ja kommuunityyppinen, ja välillä nukutaan dormeissa (sellanen huone jossa on paljon punkkia, ei kuitenkaan punkkeja) ja välillä nukutaan kattoterassilla patjoilla tai teltassa tai sohvilla. Eli vaihtelua riittää. Joka on ihan hauskaa, mutta myös tietysti haastavaakin.
Ja tietysti "hengellisen" tiimin vetäminen töllasessa nuorisohostellissa tuo omat haasteensa. Silti tuntuu siltä että tämä on ollut oikea päätös olla täällä, oikeassa maailmassa, sen sijaan että asuttas jossain uskovaisten kuplassa ja sieltä tehtäs pistokeikkoja "normaalien ihmisten" pariin. Täällä on mahtavia persoonallisuuksia ja paljon eri kansallisuuksia ja äärettömän luonnollista ottaa puheeksi se mistä tulee ja mitä varten on täällä. Joka aukaisee taas tilaa muulle keskustelulle jos joku haluaa keskustella.

Ja sekin varmaan kertoo jotain että hostellin pitäjä jostain syystä tykkää meistä kovin, ja YYA-sopimuksen mukaisesti me ollaan tarjouduttu mm. siivottu tää mesta kerran, mutta se on myös kokannut meille mahtavan illallisen, josta muut vieraat joutuivat maksamaan. Ja melkein huvitti kun se siirrätytti muita vieraita istumaan pöydän toiseen päähän että mein lössille tulee tilaa. Niinkun oltais muka jotain tärkeitäkin. Lisäksi mun ei tarvii maksaa fillarista vuokraa ja pyykinpesu on ilmasta jne. Suhdetoiminta on siis ollut kunnossa.
Eli, ihan hyvä, toivotaan että jossain vaiheessa ehtis ja päätyis keskustelemaan sen kanssa syvällisemminkin.

(kokkailua hostellin terassilla)

Muutenkin Israel on ollut meille hyvä. Ihmiset ollu mukavia ja Tel-Aviv kiva. Ja kivaa on myös se että täällä on niin turvallista, ei tarvii pälyillä ympärilleen edes illalla syrjäkujilla. Argentiinan jälkeen se tuntuu oudolta. Ja meikää aina naurattaa kun mä olen jonkun kyydissä täällä kun nää on sellasia puoliurpoja kuskeja kaikki.
Myös kaikki meidän kontaktit on ollu mainioita, Jumala on siis siinäkin (kaikista mun epäilyistäö huolimatta) pitänyt huolen, ja ollaan saatu tehdä joka päivä ihan kunnolla hommia. Nyt viikonlopun laitoin vapaaksi että porukka jaksaa taas ensviikolla painaa. Ollaan oltu palvelemassa parilla soppakeittiöllä, toisessa ruokittiin ja vaatettiin joku 35 ihmistä (joista 3 halus ottaa Jeesuksen vastaan) ja toisessa tuli paikalle 150 ihmistä. Ja ruokkiminen tarkottaa että ne istutetaan pöytiin ja niille tarjoillaan kunnon ateriat. Ja kun mestoille mahtuu vaan puolet kerrallaan, niin sit se tehdään kahesti. Jonka jälkeen ne saa vielä ruokakassit ja valita vaatteita itelleen. Suurin osa noista ruuanhakijoista on vanhuksia, ja niistä suurin osa venäjää puhuvia. Lisäksi etiopialaisia oli aika paljon.
Oli uusi kokemus jälleen itelle, ja laittohan se taas miettimään. Avun tarvitsijoita on paljon mutta auttajia vähän. Ja saatiin paljon ruuanloppuja mukaan, hyvä. Muutenhan me syödäänkin vaan leipää ja hummusta (sellanen kikherneistä tehty tahna mitä täällä on joka ruuassa). Budjettimatkailijoitahan tässä ollaan, ja Israelissa ruoka on todella kallista joten budjetissa pysyminen vaatii hieman suunnittelua ja yksinkertaisempaa ruokavaliota. (hintaennätyksenä täällä sellanen mars-jäätelöpönikkä joka suomessa maksaa nelisen euroa. Täällä - 10 euroa. Ostin, jotain muuta jäätelöä. :)

Soppakeittiön lisäksi ollaan auteltu seurakuntia ja ministryjä nuorten gospel-cafessa ja siivottu ja järjestelty jne. Aika käytännönpainotteista ollut, mutta periaate on me tehdään sitä mitä pyydetään. Sitä missä apua tarvitaan. Ensi sunnuntaina lähdetään Tiberiakseen Gennesaretin järven rannalle, jossa luvassa on enemmmän evankeliointia ym. jännää. Hyvä niin, toive on että oppilaat sais mahdollisimman paljon kokemusta erilaisista jutuista. Siellä saadaan myös oma kämppä käyttöön joka on myös hyvä välillä, saadaan vähän yksityisyyttä ja on helpompi hiljentyä.kin.

(mahtava papparainen seurakunnasta. Mustakin tulee vanhana noin cool jos musta tulee vanha.)

Ollaan saatu käydä myös parissa paikallisessa messiaanisessa jumalanpalveluksessa. Hyviä olleet, ja onhan siinä oma fiiliksensä kun ne vetää jotain old-school hebrealaista laulua jota on pienenä jo kuunnellut.
Eipä tässä muuta kun Viktor Klimenkon tunnelmissa - Baruch haba, b´shem adonai, halleluja.
(siunattu olkoon Hän joka tulee Herran nimessä.)

Pyörtymisiä ja oravanpyöriä

Kuntoutuskeskus jossa asuttiin ja työskenneltiin.kin


Alkaa Tanska.kin oleen nähty. Eli todellisuudessa Tanskasta on nähty hyvinkin vähän, mutta ainakin nyt jotain ja sen perusteella uskallan listata muutamia yleistyksiä:
1. Tanskassa tuulee aina
2. Siitä johtuen nurkat on täynnä tuulimyllyjä, tai -voimaloita
3. Tanska on selkeesti eurooppalaisempi maa, joten talot on ihan söpöjä, mutta rakennusteknisesti jälkeenjääneitä. Ja kylmiä.
4. Tanska on äärettömän kallis maa, ruoka varsinkin.... huh!
5. Tanskalainen salami on pinkkiä ja siten kovin epäilyttävää.

On ollut ihan hyvää aikaa täällä nää kymmenen päivää, mutta ylihuomenna siis lähdetään kohti Pyhempiä Maita. Israel ja lämpimämmät veneenaluset siis kutsuvat. Onneksi.

Tanskan osuus osoittautui paitsi kalliiksi, myös aika käytännönpainotteiseksi. Ollaan tiimin kanssa niin tehty raksahommia (tokassa kuvassa), kitketty rikkaruohoja, kuin siivottu vessojakin. Ja sen lisäksi mukaan on mahtunut niin letkajenkkaa kuin saarnojakin sekä aamu- ja iltahartauksia ja raamattutuntia ja Juha Tapiota sekä monta hyvää niin rukous- kuin hiljaistakin hetkeä. Yksi asia mikä on kirkastunut mulle on ollut se fakta, että vaikka tässä nyt kuinka ollaankin lähetystyössä, niin silti kyseessä on kuitenkin oppilaiden "työharjoittelu" -osuus. Eli, tässä ollaan matkassa ainakin yhtä paljon oppilaita, kuin "saavutettavia" ja palveltavia ihmisiäkin varten. Ja mahtavaa on ollut huomata, ja niiltä iteltäänkin kuulla, sitä duunia mitä Jumala on painanut menemään (pitkää päivää...) noissa oppilaissa ja niiden kanssa. Ne prosessit ja se miten oppilaat niihin suhtautuu, siitä huolimatta että aina ne ei oo helpoimpia käsiteltäviä, ne on vaan hienoja. Ja tärkeitä. Ja sydäntä lämmittää se kun näkee sitä kasvua ja muutosta noissa. mokomissa. Ja jälleen kerran sitä vaan toteaa että dts:ään mahtuu paljon hyviä juttuja. Edelleen, näin liiderinkin näkökulmasta, suosittelen.

Tiimin johtaminen on kai mennyt ihan hyvin, tää on ollut kuitenkin kohtuu helppoa tähän asti, paikallinen beissi oli isosti mukana ohjelman suunnittelussa, joten haaste kasvaa suuresti kun lähetään Israeliin ja kohti suuria aukkoja päiväohjelmassa. Ja tiimin ulkomaalaisvahvistus vaihtuu englanninkielisestä portugalinkieliseen. Mutta on tässä omat haasteensa ollut tässäkin (kuten letkajenkan tanssiminen). Pidin tossa just kyselytunnin tiimille siitä että miten olen tehnyt ja mitä voisin tehdä erilailla tai paremmin. Palaute, oli hyvää.

Meillä oli tossa sellaset kansainväliset food-partyt srkunnalla, jonne piti tehdä sitten jotain suomalaisia ruokia. No, valitsin ehkä helpoimmat mahdolliset mitä sitten tehtiin, että ei voi epäonnistua edes silmät kiinni... lopputuloksena että toista en kehdannut edes viedä sinne, ja toinenkaan ei ollut todellakaan hyvää. Siinä pikku kokki-esa taas hetken aikaa pysyy housuissaan. :)

Asia mistä Jumala mua puhutteli kyseisissä juhlamissa oli kun eräs Myanmarilainen pakolaisperhe laulo jotakin laulua siinä edessä sydämensä kyllyydestä, varsinkin se perheen isä. Ihan täpöllä veti. Ja, no ei nyt niin hirveen teknisesti täydellinen se suoritus siinä ollut. Sitä katsoessa ja kuunnellessa sitä kuitenkin niin selkeästi tajus miten syvältä sydämestä se laulu tuli, siinä oli jotain ihan oikeaa kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka kenties oli koko perheen johdattanut turvaan Tanskaan. Ja siinä jotenkin hävetti se varsinkin oma ja meidän tiimin.kin pyrkimys täydellisyyteen kaikessa tekemisessä ja se virheiden pelkääminen. Se tyrha ylpeys. Kun totuus on, että jos se tekeminen, oli se sitten laulu tai puhe, tulee sydämestä ja siihen laittaa kaikkensa, niin se on ihan sama miten päin pyllyä se menee teknisesti, se joka tapauksessa koskettaa yleisöä ja niiden sydämiä paljon enemmän kuin se teknisesti puhdas ja kaikkien taiteen sääntöjen mukainen suoritus, josta kenties puuttuu se sydän. Se sielu. Joten, noistakin asioista tuli sitten oppilaiden kanssa puhuttua.

(kuva kansainvälisistä food-partyista seurakunnalta, oli ihan hyvä meno.)

Niin, välillä Jumala tuntuu keksivän vähän erikoisempiakin keinoja puhutella. Kuten alkuviikosta, kun meillä oli aamuviideltä paikallisen dts:n kanssa rukousparituntinen, jonka alkuun sitten yks poika sai epilepsiakohtauksen ja putos metrisen pöydän päältä otsalleen lattialle. No siinä sitten tietysti porukka rupes sitä tyyppiä hoitaan ja osa meni toiseen huoneeseen ja meikä siinä annoin eka jonkun puisen lastan suuhunpantavaksi (kuulostaapa hyvältä) ja kun siinä oli niin monta tyyppiä jo hoitamassa sitä niin ajattelin että seurailen vaan siitä vierestä että joskus jos tulee sellanen tilanne niin osaan sit vaikka yksinkin jeesiä vastaavan kohtauksen saanutta.

Noooh, sit mulle tuli vähän sellanen hassu olo, ja seuraavaksi mä avasin silmät portailta istumasta ja ihmettelin että miten mä nyt yhtäkkiä olin noin nukahtanut, ja porukkaa oli siinä ympärillä kyselemässä että miten mä voin. Mä tietysti olin ihan kunnossa, omasta mielestäni, ihmettelin vaan että -mitävitsiä- mutta ehkä kolmen sekunnin päästä sammuin uudestaan, ja siitä herätessäni tajusin jo että olin sitten pyörtynyt. Vieläpä varmuuden vuoksi kahdesti. Ja porukka oli tietysti kovasti huolissaan.

No ei siinä, siitä sitten hipsin yläkertaan toipuilemaan ja juomaan vähän, ja totesin että Juhaa sattuu vähän leukaan (olin siis pudonnut suoraan seisaaltani, Josh oli vähän saanut kiinni, onneksi) mutta ei siitä jäänyt muuta kun vähän jännä olo päähän vähäksi aikaa ja hiukan kipeä leuka. Päälimmäisenä tunteena siinä nyt kuitenkin oli sellanen kohtuu häpeä. Että "ei mun nyt ihan näin pitänyt tätä johtajan hommaa hoitaa, niin mielenkiintonen kokemus kun toi pyörtyminen olikin".
Mutta sen jälkeen kun se kohtauksen saanut poika oli vesimelonin kokoisen kuhmunsa kanssa viety petiin, me mentiin jatkamaan mentiin jatkamaan kesken jäänyttä rukousta ja siinä oli tietysti vähän erilainen intensiteetti porukalla rukoilla edellisten juttujen jälkeen. Niinsanotusti oli helppo lähestyä Jumalaa. Ja itsekin sitä ehti siinä miettiä, että kaikesta huolimatta, voihan tohon suhtautua niinkin että ihan hyvä että mulle kävi noin, eipähän pääse taas liikaa kukkoilemaan omissa voimissaan kun ratkasuksi kiperiin tilanteisiin on päättänyt ottaa pyörtyilyn. Tietysti sitä voi aina selitellä kellonajalla ja syömättömyydellä ja vaikka millä, mutta... turhaahan se.

Jokatapauksessa, kyseinen tapahtuma poiki monta hyvää asiaa oppilaidenkin keskuudessa. Yksi tyttö totes mm. että: "mä olin jotenkin aina ajatellu vaan että jos nyt mitä tahansa tuleekin, niin kyllä esa sen hoitaa. Ja nyt sitten kun se (päättikin pyörtyä) ja makas siinä maassa niin mä tajusin että Jumala on ainut kehen mä voin ja kehen mun pitää oikeesti laittaa turvani. Koska ihminen, on vaan ihminen.
Amen sille.
Ja toisellekin tytölle Jumala puhu samanlaisista asioista, isään tai poikaystävään turvaamisesta Jumalan sijaan, ja se on sen jälkeen käynyt (onnistuneesti) niitä asioita läpi täällä ja jakanut muillekin niistä. Ja pakko sanoa sekin, että kyllä se mun ja tiimin rukouselämää virkistytti ihan hyvästi. Muisti taas sen että ei kaikki asiat olekaan niin itsestäänselviä. Hyvä asia sekin. Ja lähensi se meitä tiimiläisiäkin toisiimme. Erittäin hyvä asia sekin.
Eli, se mun pyörtymisosuus tosta aamusta voitaneen laskea jopa hyväksi jutuksi. Tulosten valossa. En mä nyt ehkä kovin ylpeä suorituksestani ole, mutta en mä sille mitään enää voi. Ja olihan se mielenkiintonen kokemus, noin kertaalleen koettuna ainakin. Tai siis kahdesti.

Niin, ja se kohtauksen saanut sankarikin toipu ihan hyvin, raskainta siinä sille varmaan oli että se olis kuukauden päästä saanut ajokortin kun ei ollut vuoteen ollut kohtauksia, nyt se sitten jäi saamatta. Mutta, ehkä sen sitten piti mennä niin.

Täällä kun ollaan oltu aika paljon kuntoutus- ja vieroituskeskusten kanssa tekemisisssä (mm. asutaan yhdessä sellaisessa), niin on tullut tavattua ja juteltuakin vähän erikohtaloisten ihmisten kanssa kuin normaalisti. Mm. eilen pidettiin iltahartautta (ja pelattiin jalkapalloa) yhdessä mestassa missä juttelin pojan kanssa josta oli 11-vuotiaana tullut huumediileri, ja käyttäjä. Nyt se oli 21-v. ja ollut kaksi vuotta kuivilla, ja uskossa, ja tulevaisuus näytti ihan hyvältä.
Jokatapauksessa, asia mikä on pyörinyt mielessä on ollut se elämän "oravanpyörä", tai vuoristorata, ja siitä putoaminen. Se, että minkälaista elämä on niille jotka siinä kelkassa ei pysy mukana. Ja se että kuka sen oikeastaan määrittelee että kuka siinä kelkassa on pysynyt, ja kuka siitä pudonnut. Alkoholisti.kin kun voi olla niin monella tapaa. Ja syrjäytyä.kin voi niin monella tapaa.
Mitä ja millaset ne tulevaisuudennäkymät on niille, jotka ei siinä touhussa kestä mukana. Vai pitääkö siinä edes kestää? Ja kuka sen määrittelee että kuka on kestänyt ja kuka ei? Yhteiskuntako? Mitä SE sitten tarkoittaa? Vai pitääkö meidän vaan vertailla itseämme toisiimme?
Joskus kun kuulin joltain sellaisenkin mielipiteen että vertailu on suoraan paholaisen keksintö. Eli, onko elämässä kuitenkin kyse meidän ja Jumalan välisestä jutusta, riippumatta siitä mitä jotkut normit tai yhteiskunta sanois? Siitä että me tehdään niitä asioita mitä Jumala meiltä pyytää ja meille on varannut, eikä niitä asioita mitä meidän naapuri tekee tai mitä se pyytää meidän naapurilta..? Ja miten toi taas liittyy oravanpyöriin ja elämän vuoristoratoihin..? Niin, liittyykö?
En mä tiedä, kunhan kyselen.
ehkä.

Jatketaan, kyselytuntien merkeissä taas sitten Israelista.
Pitäkää huolta.


Ryhmä-rämä esittämässä epävireisiä melankolisia suomalaisia lauluja.