Kunto kasvaa. . .

. . . kun itkee. Nain oli saarnassa sanottu, puhuttaessa itkemisen hyvista puolista, kuulemma. (Kun lisaa lauseen loppuun sanan -kuulemma-, niin tsadaa, yllattaen kaikki vastuu kirjoittamiensa tai sanomiensa asioiden oikeellisuudesta poistuu.. Kysykaa vaikka keulalta, alan asiantuntija. :) Mutta, niin.. viimesyksyna olinkin kylla hirmu iskussa, joten ehka tossa on mukana totuutta.kin.


Syy miksi itkeminen on otsikkona asti, on etta eilenillalla tuli sitten isantapariskunnan kanssa puheeksi mun avioliittojuttuni, ja... no valilla se yllattaa itsenikin miten rajusti tunteet iskee paalle vaikka kuvittelee etta pystyy keskustelemaan asiasta aika lunkisti.


Jostain syysta keskustelu kuitenkin paatyi siihen etta asia mika nousi keskipisteeksi oli mun anteeksiantamattomuuteni tilanteeseen liittyvaa tyyppia kohtaan. Ne tietaa jotka tietaa, muiden nyt ei sen enempaa tarvitsekaan. Vihan tunteista sita kohtaan ma olin paassyt yli jo kauan kauan sitten, ja tunne jota tunsin oli enemmankin halveksuntaa, mutta tiesin etten ole antanut anteeksi. Ja tiesin etta pystyisin antamaan, tai ainakin pystyisin paattamaan etta annan, mutta en oikeasti edes halunnut antaa.

Se tapa miten kyseinen henkilo oli mua vastaan rikkonut, se meni niin syvalle, se meni sellasille miehena olemisen osa-alueille etta kaytannossa se miten asiasta ajattelin oli, etta mulla on oikeus olla antamatta anteeksi. Ja etta mulla on oikeus, jopa velvollisuus miehena... puolustaa kunniaani. Puolustaa perhettani. Maksaa takasin. Ja rumemmin sanottuna, jopa kostaa.

Ja ne jotka mut oikeasti tuntee, tietaa etta mun kasityksenihan kunniasta, ystavyydesta ja rakkaudesta.kin aikalailla perustuu Viimeinen mohikaani -elokuvaan. (enemman tai vahemman, katsokaa se ja tiedatte miten ma ajattelen.. :) Joten, sen teemoissa.. Kun jotain niin kunniatonta on tehty, niin... sita ei vaan anneta anteeksi. Sita ei vaan unohdeta.. ei vaan. Kaytannossa, suhteutettuna viimevuosisadan teemoihin: -Jos joku koskee mun perheeseen, ma tapan sen. Jos joku koskee mun perheeseen viela senkin jalkeen kun olen pyytanyt ettei se koskis, ma tapan sen kahdesti.


Noh.. tama pariskunta taalla ei sitten paastanytkaan mua niin vahalla ulos tilanteesta. Ma kylla hyvin tiesin ja olen tiennyt etta Jumala ei anna siina asiassa meille oikeastaan edes vaihtoehtoa. Se ei ole ehdotus tai neuvo, vaan se on kasky. Antakaa anteeksi. Mutta.. ma en halunnut antaa..

Siina sitten asiasta keskusteltiin... ma vedin kohtuu syvilla tunteilla, ne menee vaan niin syvalle noi jutut mussa. sita ei ehka pysty tajuamaan sellanen joka ei ole vastaavaa kokenut. Se vaan menee sinne.. ytimeen asti.

Jossain vaiheessa.. kun mietin etta.. Mita Jumala sanois jos se nyt puhuis mulle. Vastaus oli aika selkea... -Esa, sen jalkeen kun ma olen antanut sulle anteeksi kaiken, kaiken sen paskan mita sa olet mua vastaan rikkonu, kaiken sen miten sa olet vahingoittanut naita mun muita rakkaita lapsiani, kaiken sen miten sa olet vahingoittanut itseasi... Miten sulla on varaa olla antamatta jollekin toiselle anteeksi..? Vaikka se olis tehnyt mita. Vaikka sa et haluais, niin onko sulla oikeasti varaa olla antamatta..?


Joten.. se vaan oli tehtava. Paatin antaa anteeksi. Sanoin sen aaneen todistajien lasnaollessa, enka siita voi enaa peraantya. Joten, jos luet tata ikina, niin saat anteeksi. Ja jos ma jollekin sanon joskus jotain katkeraa kyseisesta ihmisesta, niin olkaa mun ystavia ja kuitatkaa siita mulle heti takasin. Etta: -esa hei, eiko sun pitanyt olla antanut anteeksi..? Koska mun on pitanyt, ja ma olen. Sita ei saa vaan paastaa unohtumaan.


Toi.. on aika iso asia. Ollut, ja on. Se vitsin koulu ei oo edes viela alkanut ja nyt kayn lapi jo naita.. Saa nahda mita tasta viela tulee.

Mutta, poistun taas. Tahan loppuun Into the wild -elokuvan yhta parasta repliikkia lainatakseni:

But when you forgive, you love. And when you love, God's light shines through you.

(katsokaa leffa jos ette jo ole...)

Muistetaan toisiamme. Rukouksissa, ja ihan vaan muutenkin.