Pyörtymisiä ja oravanpyöriä

Kuntoutuskeskus jossa asuttiin ja työskenneltiin.kin


Alkaa Tanska.kin oleen nähty. Eli todellisuudessa Tanskasta on nähty hyvinkin vähän, mutta ainakin nyt jotain ja sen perusteella uskallan listata muutamia yleistyksiä:
1. Tanskassa tuulee aina
2. Siitä johtuen nurkat on täynnä tuulimyllyjä, tai -voimaloita
3. Tanska on selkeesti eurooppalaisempi maa, joten talot on ihan söpöjä, mutta rakennusteknisesti jälkeenjääneitä. Ja kylmiä.
4. Tanska on äärettömän kallis maa, ruoka varsinkin.... huh!
5. Tanskalainen salami on pinkkiä ja siten kovin epäilyttävää.

On ollut ihan hyvää aikaa täällä nää kymmenen päivää, mutta ylihuomenna siis lähdetään kohti Pyhempiä Maita. Israel ja lämpimämmät veneenaluset siis kutsuvat. Onneksi.

Tanskan osuus osoittautui paitsi kalliiksi, myös aika käytännönpainotteiseksi. Ollaan tiimin kanssa niin tehty raksahommia (tokassa kuvassa), kitketty rikkaruohoja, kuin siivottu vessojakin. Ja sen lisäksi mukaan on mahtunut niin letkajenkkaa kuin saarnojakin sekä aamu- ja iltahartauksia ja raamattutuntia ja Juha Tapiota sekä monta hyvää niin rukous- kuin hiljaistakin hetkeä. Yksi asia mikä on kirkastunut mulle on ollut se fakta, että vaikka tässä nyt kuinka ollaankin lähetystyössä, niin silti kyseessä on kuitenkin oppilaiden "työharjoittelu" -osuus. Eli, tässä ollaan matkassa ainakin yhtä paljon oppilaita, kuin "saavutettavia" ja palveltavia ihmisiäkin varten. Ja mahtavaa on ollut huomata, ja niiltä iteltäänkin kuulla, sitä duunia mitä Jumala on painanut menemään (pitkää päivää...) noissa oppilaissa ja niiden kanssa. Ne prosessit ja se miten oppilaat niihin suhtautuu, siitä huolimatta että aina ne ei oo helpoimpia käsiteltäviä, ne on vaan hienoja. Ja tärkeitä. Ja sydäntä lämmittää se kun näkee sitä kasvua ja muutosta noissa. mokomissa. Ja jälleen kerran sitä vaan toteaa että dts:ään mahtuu paljon hyviä juttuja. Edelleen, näin liiderinkin näkökulmasta, suosittelen.

Tiimin johtaminen on kai mennyt ihan hyvin, tää on ollut kuitenkin kohtuu helppoa tähän asti, paikallinen beissi oli isosti mukana ohjelman suunnittelussa, joten haaste kasvaa suuresti kun lähetään Israeliin ja kohti suuria aukkoja päiväohjelmassa. Ja tiimin ulkomaalaisvahvistus vaihtuu englanninkielisestä portugalinkieliseen. Mutta on tässä omat haasteensa ollut tässäkin (kuten letkajenkan tanssiminen). Pidin tossa just kyselytunnin tiimille siitä että miten olen tehnyt ja mitä voisin tehdä erilailla tai paremmin. Palaute, oli hyvää.

Meillä oli tossa sellaset kansainväliset food-partyt srkunnalla, jonne piti tehdä sitten jotain suomalaisia ruokia. No, valitsin ehkä helpoimmat mahdolliset mitä sitten tehtiin, että ei voi epäonnistua edes silmät kiinni... lopputuloksena että toista en kehdannut edes viedä sinne, ja toinenkaan ei ollut todellakaan hyvää. Siinä pikku kokki-esa taas hetken aikaa pysyy housuissaan. :)

Asia mistä Jumala mua puhutteli kyseisissä juhlamissa oli kun eräs Myanmarilainen pakolaisperhe laulo jotakin laulua siinä edessä sydämensä kyllyydestä, varsinkin se perheen isä. Ihan täpöllä veti. Ja, no ei nyt niin hirveen teknisesti täydellinen se suoritus siinä ollut. Sitä katsoessa ja kuunnellessa sitä kuitenkin niin selkeästi tajus miten syvältä sydämestä se laulu tuli, siinä oli jotain ihan oikeaa kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka kenties oli koko perheen johdattanut turvaan Tanskaan. Ja siinä jotenkin hävetti se varsinkin oma ja meidän tiimin.kin pyrkimys täydellisyyteen kaikessa tekemisessä ja se virheiden pelkääminen. Se tyrha ylpeys. Kun totuus on, että jos se tekeminen, oli se sitten laulu tai puhe, tulee sydämestä ja siihen laittaa kaikkensa, niin se on ihan sama miten päin pyllyä se menee teknisesti, se joka tapauksessa koskettaa yleisöä ja niiden sydämiä paljon enemmän kuin se teknisesti puhdas ja kaikkien taiteen sääntöjen mukainen suoritus, josta kenties puuttuu se sydän. Se sielu. Joten, noistakin asioista tuli sitten oppilaiden kanssa puhuttua.

(kuva kansainvälisistä food-partyista seurakunnalta, oli ihan hyvä meno.)

Niin, välillä Jumala tuntuu keksivän vähän erikoisempiakin keinoja puhutella. Kuten alkuviikosta, kun meillä oli aamuviideltä paikallisen dts:n kanssa rukousparituntinen, jonka alkuun sitten yks poika sai epilepsiakohtauksen ja putos metrisen pöydän päältä otsalleen lattialle. No siinä sitten tietysti porukka rupes sitä tyyppiä hoitaan ja osa meni toiseen huoneeseen ja meikä siinä annoin eka jonkun puisen lastan suuhunpantavaksi (kuulostaapa hyvältä) ja kun siinä oli niin monta tyyppiä jo hoitamassa sitä niin ajattelin että seurailen vaan siitä vierestä että joskus jos tulee sellanen tilanne niin osaan sit vaikka yksinkin jeesiä vastaavan kohtauksen saanutta.

Noooh, sit mulle tuli vähän sellanen hassu olo, ja seuraavaksi mä avasin silmät portailta istumasta ja ihmettelin että miten mä nyt yhtäkkiä olin noin nukahtanut, ja porukkaa oli siinä ympärillä kyselemässä että miten mä voin. Mä tietysti olin ihan kunnossa, omasta mielestäni, ihmettelin vaan että -mitävitsiä- mutta ehkä kolmen sekunnin päästä sammuin uudestaan, ja siitä herätessäni tajusin jo että olin sitten pyörtynyt. Vieläpä varmuuden vuoksi kahdesti. Ja porukka oli tietysti kovasti huolissaan.

No ei siinä, siitä sitten hipsin yläkertaan toipuilemaan ja juomaan vähän, ja totesin että Juhaa sattuu vähän leukaan (olin siis pudonnut suoraan seisaaltani, Josh oli vähän saanut kiinni, onneksi) mutta ei siitä jäänyt muuta kun vähän jännä olo päähän vähäksi aikaa ja hiukan kipeä leuka. Päälimmäisenä tunteena siinä nyt kuitenkin oli sellanen kohtuu häpeä. Että "ei mun nyt ihan näin pitänyt tätä johtajan hommaa hoitaa, niin mielenkiintonen kokemus kun toi pyörtyminen olikin".
Mutta sen jälkeen kun se kohtauksen saanut poika oli vesimelonin kokoisen kuhmunsa kanssa viety petiin, me mentiin jatkamaan mentiin jatkamaan kesken jäänyttä rukousta ja siinä oli tietysti vähän erilainen intensiteetti porukalla rukoilla edellisten juttujen jälkeen. Niinsanotusti oli helppo lähestyä Jumalaa. Ja itsekin sitä ehti siinä miettiä, että kaikesta huolimatta, voihan tohon suhtautua niinkin että ihan hyvä että mulle kävi noin, eipähän pääse taas liikaa kukkoilemaan omissa voimissaan kun ratkasuksi kiperiin tilanteisiin on päättänyt ottaa pyörtyilyn. Tietysti sitä voi aina selitellä kellonajalla ja syömättömyydellä ja vaikka millä, mutta... turhaahan se.

Jokatapauksessa, kyseinen tapahtuma poiki monta hyvää asiaa oppilaidenkin keskuudessa. Yksi tyttö totes mm. että: "mä olin jotenkin aina ajatellu vaan että jos nyt mitä tahansa tuleekin, niin kyllä esa sen hoitaa. Ja nyt sitten kun se (päättikin pyörtyä) ja makas siinä maassa niin mä tajusin että Jumala on ainut kehen mä voin ja kehen mun pitää oikeesti laittaa turvani. Koska ihminen, on vaan ihminen.
Amen sille.
Ja toisellekin tytölle Jumala puhu samanlaisista asioista, isään tai poikaystävään turvaamisesta Jumalan sijaan, ja se on sen jälkeen käynyt (onnistuneesti) niitä asioita läpi täällä ja jakanut muillekin niistä. Ja pakko sanoa sekin, että kyllä se mun ja tiimin rukouselämää virkistytti ihan hyvästi. Muisti taas sen että ei kaikki asiat olekaan niin itsestäänselviä. Hyvä asia sekin. Ja lähensi se meitä tiimiläisiäkin toisiimme. Erittäin hyvä asia sekin.
Eli, se mun pyörtymisosuus tosta aamusta voitaneen laskea jopa hyväksi jutuksi. Tulosten valossa. En mä nyt ehkä kovin ylpeä suorituksestani ole, mutta en mä sille mitään enää voi. Ja olihan se mielenkiintonen kokemus, noin kertaalleen koettuna ainakin. Tai siis kahdesti.

Niin, ja se kohtauksen saanut sankarikin toipu ihan hyvin, raskainta siinä sille varmaan oli että se olis kuukauden päästä saanut ajokortin kun ei ollut vuoteen ollut kohtauksia, nyt se sitten jäi saamatta. Mutta, ehkä sen sitten piti mennä niin.

Täällä kun ollaan oltu aika paljon kuntoutus- ja vieroituskeskusten kanssa tekemisisssä (mm. asutaan yhdessä sellaisessa), niin on tullut tavattua ja juteltuakin vähän erikohtaloisten ihmisten kanssa kuin normaalisti. Mm. eilen pidettiin iltahartautta (ja pelattiin jalkapalloa) yhdessä mestassa missä juttelin pojan kanssa josta oli 11-vuotiaana tullut huumediileri, ja käyttäjä. Nyt se oli 21-v. ja ollut kaksi vuotta kuivilla, ja uskossa, ja tulevaisuus näytti ihan hyvältä.
Jokatapauksessa, asia mikä on pyörinyt mielessä on ollut se elämän "oravanpyörä", tai vuoristorata, ja siitä putoaminen. Se, että minkälaista elämä on niille jotka siinä kelkassa ei pysy mukana. Ja se että kuka sen oikeastaan määrittelee että kuka siinä kelkassa on pysynyt, ja kuka siitä pudonnut. Alkoholisti.kin kun voi olla niin monella tapaa. Ja syrjäytyä.kin voi niin monella tapaa.
Mitä ja millaset ne tulevaisuudennäkymät on niille, jotka ei siinä touhussa kestä mukana. Vai pitääkö siinä edes kestää? Ja kuka sen määrittelee että kuka on kestänyt ja kuka ei? Yhteiskuntako? Mitä SE sitten tarkoittaa? Vai pitääkö meidän vaan vertailla itseämme toisiimme?
Joskus kun kuulin joltain sellaisenkin mielipiteen että vertailu on suoraan paholaisen keksintö. Eli, onko elämässä kuitenkin kyse meidän ja Jumalan välisestä jutusta, riippumatta siitä mitä jotkut normit tai yhteiskunta sanois? Siitä että me tehdään niitä asioita mitä Jumala meiltä pyytää ja meille on varannut, eikä niitä asioita mitä meidän naapuri tekee tai mitä se pyytää meidän naapurilta..? Ja miten toi taas liittyy oravanpyöriin ja elämän vuoristoratoihin..? Niin, liittyykö?
En mä tiedä, kunhan kyselen.
ehkä.

Jatketaan, kyselytuntien merkeissä taas sitten Israelista.
Pitäkää huolta.


Ryhmä-rämä esittämässä epävireisiä melankolisia suomalaisia lauluja.