tama talo on tyhjempi nyt.

..tuli vahvasti mieleen, kun kuljeskelin ympari basea viimeisina paivina siella.

Oli tyhjan talon tuntua ilmassa kun vaki rupes vaheneen. Kuvassa nakyy siis base, ja siina edessa ma kavelen tukka silmilla (tai joku muu takkuturkkinen otus, noita taalla riittaa) ja kuvassa myos mun "vakituolini" aamun hiljaisia tunteja varten. Tossa niita tuli vietettya muutamahko.

Eli. Valmistuin kuin valmistuinkin sitten, lopulta. Ihan hyva "suoritus" se, koska mein luokan valmistumisprosentti oli n. 5o. Yksi, evankelista-Antonio meinas kuolla mission aikana ja palas kotiin, epilepsian ensioireita tai jotain, aika epaselva juttu, Luis, veljeni, oli muutenvaan niin haastava tapaus etta ei lapassyt kouluaan, ei teoria- eika kaytannon osaa, rocio ja brianna peruskapinallisina paasee lapi ehdoilla, molemmat palaa takasin, briana vuodeksi ja rocy puoleksi, ja niilla ehdoilla sai todistuksen kateen. Mutta me loput tytot paastiin lapi, mulle ei lopulta edes sanottu etta olis ollu edes kovinkovin lahella etten olis valmistunu. Ihan hyva niin, vaikkei tama elama sertifikaateista olekaan kovinkovaa kiinni.

Valmistelin paattajaisjuhlaan Luisin kanssa "shown", joka sisalsi mm. laulua ja tanssia (tein Luisille (Luisista) laulun, espanjaksi, ja erihyva laulu onkin), mutta lopulta liidereiden taholta ennakko-odotukset (pelko) meidan showta kohtaan tais olla niin kova etta ei paasty vetaan sita ollenkaan. Ja oli siina muutakin saatoa.

Ja. Turhautuminen oli raju ja valtava, otti rajusti paahan, tuli aikapaljon valmisteltua. Jokatapauksessa, siina totesin etta se parhaiten lankeaa joka omaan ojaansa itsensa kankeaa. Silla.

Mistapa puhuin viimeblogissa? -Hetkessa elamisesta. Mitapa tuli tehtya? -Missasin henkisesti koko kirkko-osion keskittyessani ja fiilistellessani tulevaa showta. Mika oli tulos? -ei showta, raju pettymys, ja en todellakaan ottanut "parasta" irti todistustenjakotilaisuudesta.

Mitapa siis opin.me tasta? -Tee niinkuin esa sanoo, ei niinkuin esa tekee. Aamen.

(Vieressa Luisin kanssa reteena saapastellaan kirkkoon jossa suoritettiin alla oleva vihkim.. eikun, todistustenjakoseremoniat.)

Siispa. Mitapa jai kateen dts:sta muuta kuin se luu.ta. (Joka ei kylla oikeastaan jaanyt kateen, onneksi, mutta jota tuli kylla heiluteltua ankarasti tyopalvelus-aikoina. :)

Niin, monen monta muistoa. Monen monta ystavyys- ja ihmissuhdetta jota ei olis "normaalissa" elamassa ikina muodostanut. Mutta siinavaiheessa kun laitetaan 20 ihmista samaan taloon puoleksi vuodeksi, niin ei paljoa katella etta "tonkanssa en oikein jaksais olla kavereita". Sita vaan yksinkertasesti ollaan kavereita. Ja se yksi dts:n hienouksista ja rikkauksista piileekin juuri siina, tulee opittua ihan eri skaalalla asioita ihmissuhteista kun niita suhteita ei voi ite valita.

Mita muuta? Monen monta itkua :), monen monta kysymysta Jumalalle, monta vastausta.kin, erinaisia haasteita, ja tata liibalaabaa vois jatkaa ikuisuuksiin. Noh, ainakin monenmonta aamulenkkia aamukuudelta. Sita en todennakosesti (toivottavasti) tuu jatkaan suomessa, mielummin iltakuudelta. :)

Paljon itsetutkiskelua, ja itsen tutkiskelua muidenkin taholta. Itsensa purkamista osiin, valilla vastoin omaa tahtoanikin. Viela kuukausi sitten olisin sanonut etta itseluottamukseni on paljon matalampi kuin tanne tullessa. Syysta lahinna etta monta asiaa mita kuvittelin hyviksi itsessani, ominaisuutta, ei lopulta kestanytkaan lahempaa tarkastelua. Kissankulta-osastoa.

Ja, muutenkin on tullut omassa itsekritiikissani ja perfektionismissani ruoskittua itsea senverran rajusti, etta luotto tekemisiini ja olemisiini on ollut aika matalalla.

Mutta mission viimeviikkoina Jumala puhu rajusti hyvaksymisesta, itsensa hyvaksymisesta. Kuten Lauryn Hill (juurikin niin, se laulaja) eraassa saarnassaan sanoo: Jumala on luonut meista jokaisesta tarkotuksella erilaisen, ihan erilaisen. Jos me koitetaan laittaa toisiamme samanmuotosiin laatikoihin, kuten meilla on tapana, niin siina vaiheessa me tehdaan jotain pahasti pieleen.

Ja niin, musta tuntuu etta viimeviikkoina se on alkanut loytymaan, itsensa hyvaksynta. Alkanut saamaan kasattua kokoon niita palasia miksi tuli hajottua sen perusteellisen prosessin aikana koulussa. Ja ma puhun tassa nyt hyvasta prosessista, en pahasta. Mutta rankasta, ei mitenkaan yli-helposta. Eli, ehka tasta viela hyva tulee. Tastakin. :)

Valikevennyksena kuvitusta mun "kouluvihkosta", mein pitaa pitaa sellasta paivakirjaa minne on sitten tullut puuvareiltya kaikenlaista. Kuten "back in the old days", kirjaimellisesti, kuvitus alakouluasteen tasoa. Tossa fiilistellaan kotkan kyydissa, Kotkan poikia kun ollaan. (syntymapaikka siis kotka.) Ja tunnushan kuuluu, -kotkat lentaa joskus matalalla, mutta varpuset ei koskaan korkealla.

Kun ma tulin tanne kouluun, tai ennen sita. Niin vaikka mun asenne olikin etta tuun tanne antamaan. Tekemaan. Auttamaan jos vain joku mun apua tarvitsis. Niin ma myonnan etta jossain takaraivossa oli pieni toivo siita etta ehkapa Jumala taalla muuttais mua rajusti. (tassa vaiheessa joku toteaa pienessa mielessaan etta "esa, ei sun tarvii muuttua, sa oot just hyva noin" :) Mutta, kuten samainen Lauryn Hill sanoisi (tuli kuunneltua sen unpluggedia, sentakia mielessa noi... :) -Jos joku asia ei kasva tai muutu, se on kuollut.

Ja niinhan se on, kylla meidan kaikkien pitaa kasvaa tai muuttua tassa elamassa. Sellasta vaihtoehtoa ei ole etta ollaan vaan sita mita ollaan. Ja se ihan sama patee Jumalasuhteeseenkin. Varsinkin siihen.

Niin, siis toivoin ehka vahan etta musta tulis taalla sellanen Jumalan sotakone, joka niittaa satoa niin vasemmalta kuin oikealtakin. Etta suunnilleen nukkuessaankin vahintaankin nakis profetioita tai muuta hyvaa settia. Tai etta musta tulis vaan aarettoman hyva ja pyha ihminen. Edes.

-Ei tullut. Ei tullut sotakonetta eika hyvaa eika pyhaa. Ei ole sadekehaa ei. Mun paanpaalla oleva loistekin johtuu vaan siita etta aurinko heijastuu mun tatanykya vaaleahkoista hiuksista. (mutta se kuulemma auttaa spottaamaan mut ruuhkaiselta linja-autoasemalta.)

Mun on edes vaikea sanoa etta miten ma olen muuttunut. Ma tiedan etta ma olen, ei tata koulua kukaan veda lapi muuttumatta, mutta sita on ite vaikea sanoa miten. Te aikanaan voitte sitten mulle kertoa. Mutta, en ma taida ainakaan huonompi ihminen olla kuin tullessa. Eika mun jumalsuhde ainakaan ole sen huonompi, taitaa olla jopa parempi, aika monta settia kun on tullut koettua Jumalan kanssa taalla. Seikkailua. :) Ja ma uskon etta olen oppinut monenmonta asiaa ihmissuhteista, jumalsuhteen lisaksi, ja koska mun elamankatsomuksessa jumalsuhteen jalkeen ne ihmissuhteet tulee heti seuraavana, ma uskon etta ne opitut laksyt taalla tulee viela isoon tarpeeseen.

Eli, taas kerran sanon sen. Vaikka se onkin Jumala joka sen tyon tekee eika dts tai mikaan muukaan koulu tai organisaatio, niin sen perusteella mita ma olen nahnyt ja kokenut, ne muutokset mita ma naen ihmisissa jotka mun kanssa taalla on ollut, ne ei oo pienia ne. Ja ne on kaikki parempaan pain. Eli, suosittelen. Menkaa ja tehkaa. Me suomalaiset opiskellaan elamamme aikana joku 15 vuotta, ja siihen suhteutettuna puoli vuotta opiskelua suhteesta Jumalan kanssa (mita me kutsutaan perustukseksemme) ei ole kovin paljoa. Jos se on rahasta kiinni, niin voin sanoa etta mun koulusta ainoastaan kahella oli rahaa omasta kasin. Ja kaikilla rahat riitti. Niin se vaan menee. Ma rohkasen antamaan sen puoli vuotta Jumalalle. Kun aina ollaan niin kovaa pyytelemassa kaikkea, niin valilla se vaan on hyva antaakin. (Nimim. kokemusta on) Siis aikaansa, ei kymmenyksia. Talla kertaa. Ei Jumala sita "tarvitse", sun aikaa, sa sita tarvitset. Mutta, jumala.kin haluaa sita. Yhteinen aika on suhteen perusta. (lainaus esan parisuhdeoppaasta)

Mutta se siita, maksettu mainos oli tama. (palkkana parempi nakyma taivasasuntoni ikkunasta)


Ja valikuvituksena tallakertaa: Me taalla Missionuorissa, Jucumissa argentiinalaisittain, pyrimme mahdollisuuksien mukaan aina kayttamaan lapsityovoimaa. Mita ilmaisempaa, sen parempaa. Ohessa opetan Maxia talon tavoille, eli tiskaamaan esan (ja kaikkien muiden kahdenkymmenen) astiat. Maxista tulee viela missionuoriin hyva "tyontekija"...)

((huom. ja pitkiksilla mennaan... :))

Mitapa viela. Ainiin, tulevaisuuden suunnitelmat taitaa vakea kiinnostaa. No nyt tulee:

Seuraavat n. puolitoista kuukautta taalla, eka katsastamaan Iguazun vesiputoukset pohjoseen muutaman muun oppilaan kanssa, niagara-osastoa tai viela nayttavammat, Gaby asuu siella lahella joten voidaan asustella muutama paivan ilmaiseksi, sitten Uruguayhin opiskelemaan espanjaa niin kauaksi aikaa kun rahat riittaa.

Sitten aikanaan suomeen, ja kesakuussa alkanee ruurikkalassa opetuslapseuskoulu jossa allekirjoittanut mina-itse nailla nakymin tulen tyoskentelemaan. Ilmaisena lapsellis-tyovoimana. En tieda mika rooli mulla siella on tai kuinka kauan tulen olemaan, ne asiat on Jumalan ja tulevan "pomoni" Roopen paatoksia. Mutta siella aikoo olla espanjaa puhuvia ihmisia staffissa ja koulussakin, joten sen vuoksi kiskon rajusti kielioppia Montevideossa Uruguaissa, niin kauan kuin siis rahat riittaa. (n. 100e. viikko. Ja se on halvin mita on...)

Nailla siis mennaan. Saa muistaa jatkossakin rukouksissa, ja vaikka koulun osalta mun raportointini on ohi, niin laittelen jatkossakin kuulumisia matkanvarrelta.

Siunauksia sinne, ja valtelkaa toistenne laatikoitsemista. (ainut hyva laatikko on imelletty perunalaatikko. Sananlaskut 336:7 , muistaakseni.)