DeeTeeäSsä -mix , summer ´10

Mä nyt päätin sitten vetää tänne samaan settiin, blogiin, myös mun uusimmat kujeet, kun elämä vieraiden veneiden alla taas vahvasti kutsuu. Viikon päästä on tarkotus lähteä lasten kanssa maailmalle, matka vie Ruotsin ja Tanskan kautta Israeliin, ja tarkotus olis olla menossa aika tasan 2 kuukautta. Sen jälkeen tahkotaan Suomessa vielä evankeliointia kolme viikkoa, ja siitä viikon päästä tämä dts onkin sitten ohi. Mutta, ei nuolasta ennenkuin tipu lirisee, kauas on vielä pitkä matka. Jäähyväisitkuihin.kin siis.
On ollut mielenkiintonen kesä, erilainen, vauhdikas.kin. Autolla on tullut ajeltua ihan riittävästi (n. tuhat km/vkonloppu) ja on tullut päästyä tekeen juttuja mitä ei ihan normisti pääsis. Kuten nyt vaikka ne (surullisen?)kuuluisat karavaanarikuvaukset. Eli hauskaa on ollut, epätylsää.kin. Isosti kiitollinen tästä kesästä ja noista kaikista. (Kuva karavaanarijengistä ohessa, lisää kuvia lopussa.)




Mun olemiseni ja tekemisen täällä Ruurikkalassa on mennyt kai ihan hyvin, palaute on ainakin ollut aika positiivista. Sitä tossa just fiilistelin että harvassa työpaikassa 97% saadusta palautteesta on kannustavaa. No, täällä on, ja kiitos siitä. Eiköhän se jossain näykin toivottavasti.

Mä olen siis ollut täällä koulun henkilökunnassa, joka tarkoittaa sitä että mä, hienosti sanottuna, mentoroin ja tutoroin noita oppilaita, sekä autan kaikessa arjen pyörittämiseen liittyvässä. Ja ideana on tietysti myös opetuslapseuttaa niitä, siitäpä opetuslapseuskoulu-nimikin. Siinä kasvattamisen ohessa sitä taitaa tulla kasvaneeksi itsekin, välillä sen tiedostaen ja välillä ihan huomaamatta. Niin ainakin toivon.

Sen lisäksi mä jotenkin päädyin myös keittiövastaavaksi, pääkokiksi, eli olen tän kesän ajan pyörittänyt ton keittiön. Keskimäärin meillä on reilut 20 syöjää/päivä, välillä 30, eli pari ateriaa päivässä kun vääntää tai osan niistä oppilailla väännätyttää ja suunnittelee ja ostaa ruokavärkit, niin siihenkin menee osa ajasta.
No, ruuistakin saatu palaute onneksi on ollut kohtuu rohkaisevaa, pari hauskaa esimerkkiä mainitakseni tänään juuri yksi oppilaista kerto äitinsä kanssa käymästään keskustelusta:

Äiti huolissaan kyseli että mites tytön erikoisruokavalioiden kanssa, saako se ruokaa jne..
Oppilas oli siihen vastannut että: "meillä on siellä sellanen kokki, että kun mä meen sinne keittiöön ja sanon että mulle ei tarvii varmaan laittaa mitään tällä kertaa, niin sieltä tulee vastaus että -Turpa kiinni! ja hetken päästä pöytään ilmestyy joku erikoisannos johon on liitetty lappu jossa lukee että: Urpolle." (Ymmärtäväinen) Äiti siihen vaan oli todennut että voi kun mukavaa. .

(Itsehän en siis muista moista tapausta, ainakaan hyvin..)

Toinen oppilas kertoi että vaikka se ei mielestään ole mitenkään erityisesti kertonut porukoilleen mein koulun ruuista, niin sen porukat on alkaneet käyttää seuraavanlaisia saatesanoja perheen aterioilla:
"tää ei nyt varmaan oo ihan yhtä hyvää kun esan tekemä. ."
tai
"esa varmaan kyllä olis tehny tän paremmin"
tai
"tämmöstä esakaan ei varmaan osais tehdä.."

Lämpenin kyllä kun kuulin tosta, mahtavaa että jonkun vanhemmat kuulostaa kateellisilta mun tekemille ruuille, se on tunnustus jos joku. Vaikkei ne ruuat sitä ansaitsiskaan. Eli siitä huolimatta että vähän pelonsekasesti otin vastuun tosta keittiöstä alkukesästä, ikinä kun en ollut kokannut yli viidelle ihmiselle kerrallaan, niin ihan hyvin se on mennyt. Välillä aina tulee vähän kämmäiltyä, mutta se pitää jalat maan(keittiön)pinnalla. Toisaalta on se myös mahtava tunne kun sykkii ihan kumpillä muutaman tunnin ja sit sitä ruokaa syö kolmekymmentä erittäin tyytyväistä ihmistä. Palkitsevaa, sekin.
Myös tulkkailtua on tullut jonkin verran, oppitunteja ja keskusteluja, (ja riitojen selvittelyjä:) välillä kielille joita osaa ja välillä kielille joita toivois osaavansa. Hyvä kokemus ollut sekin. Väestön parturointi (armeijakampaukset siis?) on myös ollut mun vastuulla ja jotain draama queen - näytelmäjuttuja olen myös koittanut vähän opetttaa ja joku rumpuoppilaskin mulla on ollut. Eli kaikkea mitä nyt sattuu vähänkin osaamaan on yritetty tehdä. Futista ollaan pelailtu vähän paikallisten junnujen kanssa ja ollaan myös käyty venäläisten orpojen leirillä jeesimässä ja Helsingin urbaanissa unelmassa oltiin mukana palvelemassa.



..meidän "olohuone" ja venekalustoa..






..oppitunteja ja iltakokouksia..




..oppilaita opetetaan elämään tasapainoista elämää sekä koitetaan ohjata oikeaan. kirjaimellisesti..



..myös kunnosta pitää yrittää pitää huolta..


Muun toiminnan osalta mun kohdalla on kanssa mennyt ihan hyvästi, se ihmisten kanssa oleminen ja puhuminen ja niiden tukeminen, mikä nyt ennalta oli mun vahvempia osa-alueitani, on mennyt hyvin. Palaute on ollut melkein liiankin hyvää, kaikkien kanssa on erittäin hyvät välit, ja kaikista tykkään ja ne tykkää musta ihan oikeasti. Ja ehkä omalta osaltani olen myös saanut olla tukemassa sitä kasvua mitä täällä tapahtuu oppilaissa. Ja miksei henkilökunnassa yhtä lailla. Paljon on itketty itkevien kanssa ja iloittu iloitsevien. Välillä on porukalla ollut muutaman tunnin keittiöjameja, ja välillä on itkeskelty muutama tunti riihen kätköissä. Elämää, siis. Parhaimmillaan. Ja antaessaan on todellakin saanut.

Oppilaita meillä täällä on kahdeksan, iät sijoittuu 18 ja 30 väliin. Henkilökuntaa on kuusi. Hienoa, tai mahtavaa on kuitenkin ollut taas nähdä sitä muutosta ja kasvua mitä oppilaissa täällä tapahtuu, ja sehän se koulun koko idea onkin. Vaikka ollaankin vasta alle puolivälin ajassa mitattuna, niin onhan noi monella lailla erilaisia ja eri vaiheessa kun tullessaan, eikä kukaan onneksi huonolla lailla. Ja missiomatka tulee vielä muokkaamaan ja kasvattamaan meitä kaikkia varmasti paljon lisää. Taas on saanut nähdä miten paljon meillä ihmisillä, ihan kaikilla, on niitä haavoja ja asioita mitä pitää käydä läpi että se kasvu ja eheytyminen pääsee tapahtumaan. Ja mun mielestä tää on parhaita ympäristöjä siihen. (maksettu mainos, 3 euroa)

Nyt kun missio lähestyy, niin olo on aika pieni. Minään supermiehenä tässä ei olla lähdössä tiimiä johtamaan, vaan päinvastoin aika selkeä käsitys on siitä että jos se mun ominaisuuksista ja osaamisista olis kiinni, niin johtaminen ei olis kovin vahvoissa käsissä. Tässä kun pitäs olla sekä käytännön- että hengellinen johtaja, ja mulla toi käytäntö on se vahvempi puoli. Melko selkeästi olen viimepäivinä tiedostanut niitä omia rajojani ja puutteitani joita tiimin, ja varsinkin aktiotiimin, johtamisessa tarvitaan. Eli olen aika avoinna ottamaan vastaan apuja Jumalalta kaikkiin tekemisiini ja menemisiini. Joka sinänsä on hyvä asia. Ja sen varassa tässä uskaltaa lähteä, vaikka vähän paskat housussa lähteekin. Eli, eiköhän rukous tule olemaan osa päivärytmiä siellä aktiossa.kin, luultavasti vielä vahvemmin kun täällä. Mutta se lienee osa sitä juttua, kun on tässä esallakin vielä aika paljon kasvettavaa. Mutta syy siihen miksi mä sinne olen lähdössä on sama kuin siihen että olen täällä. Olen palvelemassa noita oppilaita ja auttamassa niitä, eli samanlaisella palvelevalla johtajuudella koitan vetää tulevan missionkin, mä olen valmise tekemään aika paljon niiden puolesta, ja kyllä ne sen tietää. Asia mitä nyt pitää vielä rukoilla on että Jumala vielä selkeyttää sen tavoitteen mikä meillä ja meidän työllä on siellä, että on aina se kiintopiste mitä kohti suunnataan jos meinaa eksyillä kurssista.


..supermies esa tavoittaa kohti taivaita..



Israel maana on sinänsä ihan jees, sitäkohtaan ei ole mitään pelkoja. Joskus 11 vuotta sitten (kauhean iso luku) olin siellä vapaaehtosena 3kk, mutta siitä ei hirveenä enää muistikuvia ole ja varmaan paikatkin on vähän muuttuneet. Eli mentaliteetti on kuin uuteen maahan lähtis. Mutta mä kuitenkin pidän yleisesti pidän israelilaisista, joka on ainakin ihan hyvä lähtökohta. :) Katsotaan mitä tuleman pitää, mielenkiintosia juttuja varmaan. Suoraa evankeliointiahan siellä ei saa tehdä, se on kiellettyä. Joten, sitten tehdään kieroa.

Tossa illan rukoustilaisuudessa asia mitä Jumala tais nostaa sydämelle oli ajatus siitä, että se mun ihmisten auttamisen halu on lähtösin mun rikkinäisestä sydämestä, siitä surustahan se aikanaan tavallaan nousi. Eli ikäänkuin että mä autan ihmisiä surustani käsin, en ilosta. Mä rakastan noita ja olen valmis uhrautumaankin niiden takia sen kautta että mä tiedän Jumalalla olevan sylissään erityinen sija särkyneille sydämille, enkä niinkään sen kautta että Jumala on rakkaus ja miten mahtavaa se on että sen takia Jumala vaan rakastaa ihan kaikkia, ilolla.

Mä ehkä levitän sitä särkyneiden sydänten rakkautta. Sen takia mun kanssa olemisessa ja puhumisessa varmaan onkin helposti sellanen vähän haikea sävy, vaikken mä kaikkein melankolisin olekaan. Eikä se oo väärin, missään tapauksessa, elämän haavat on siltoja toisten elämiin, mutta mä uskon että Jumala haluaa että mä opin ja päädyn rakastamaan toisia ihan vaan sen takia että Jumala rakastaa. Ilolla. Rakastamisen takia, ei surun. Sitä kohti...

Ja toinen asia minkä ymmärsin oli, että vaikka mä elämässäni miten uhrautuisin toisten hyväksi ja palvelisin niitä ja tekisin hyvää, se ei ikinä tulisi riittämään Jumalalle. Miksi?
-Koska se ei ole multa ikinä pyytänyt sitä. Se mitä Jumala pyytää on että mä olen sen kanssa.
Kaikki muu tulee sit sen jälkeen. Eli, sitäkin kohti...


Rukouksissa saa siis muistaa ja muistella niin aktiomatkaa kuin muakin, mä palailen asiaan ja kerron kuulumisia matkan varrelta.
Siunauksia ja hyviä alkusyksyn sävyjä.
.seesa.


(..tässä vielä vähän karavaanisatoa..)



..auto jolla matkattiin, menossa istumapotkupallopeli, sekä pedron kanssa lahden suurmäkeä testaamassa..

(Ja niin, näitä voi halutessaan kommentoida myös rekisteröitymättä, siinä vaiheessa kun kommentoi niin pitää valita vaan profiilista vaihtoehto "nimetön".)