paketti kasassa ( you find this in english under the title "it´s a wrap")

Vähän kuvasatoa kesän varrelta:


(Summer dts - kesäjuttuja mukana ohjelmassa siis.)

(Hapanta ja vähemmän- naamaa, tunnelmat vaihtuu, ja juhlia pitää, tietysti.)


Paketti kasassa...tai paketit matkalla, jos sitä niin ajattelee.
Eli mun osalta kesä missionääreissä on taas ohi ja oppilaat ovat lähteneet maailmalle - tällä kertaa osa Keniaan, osa Israeliin. Muutaman kuukauden päästä kun ne tulee suomeen näen mitä maailma on oppilaille tehnyt. Ja toivottavasti kuulen myös mitä oppilaat ovat tehneet maailmalle.

Kesä oli. lyhyt. kuten kai aina. ja pitkä. ja niin kovin kovin rikas. Ehkä rakaskin. Ainakin haikeat viimeiset päivät basella kertoivat sitä viestiä.

Alkukesästä kun dts alkoi, ilmassa oli taas perinteisesti aika paljon kysymysmerkkejä... minkälaisia oppilaita meille tulee? miten mä koulun toisena johtajana saan osani tehtyä? miten mein henkilökunta jaksaa ja pärjää? onkohan meidän opetus hyvää ja tarpeisiin vastaavaa? Ja tietysti ihan vaan se perinteinen kysymys: Miten ihmeessä me taas selvitään kunnialla tästäkin koulusta!?!

Nyt, reilut kolme kuukautta noihin pystyy jo vastaamaan. Mutta mä lainailen tähän kirjotukseen paloja muutaman meidän oppilaan blogeista. Koulun alkutunnelmiin sopi mun mielestä jotenkin tämä. Jotenkin ton lukeminen tuntu kivalta:

"Jo muutaman päivän aikana olen huomannut eron maailman normaalin ja Jumalan normaalin välillä. Maailmassa pyrimme parhaimmilla teoilla vain omaan hyväämme. Muilla ihmisillä täällä ei ole minkäänlaista pakotetta käyttäytyä mukavasti minua kohtaan ja silti he tekevät niin.

Aikuisina olemme oppineet, että meidän täytyy olla rakastettavia, jotta meitä rakastettaisiin. Jumalan rakkauden vielä ymmärrän, koska Hän on kaikkivaltias. Hän yksinkertaisesti pystyy rakastamaan pyyteettömästi. Täällä olen joutunut määrittelemään uuden normaalin monessa asiassa.

Näen ensimmäistä kertaa elämässäni mitä rakkauden kaksoiskäsky, rakasta Herraa sinun Jumalaasi koko sydämestäsi ja lähimmäistä niin kuin itseäsi, todella tarkoittaa. Ja se todella näkyy! Täällä ihmiset ajattelevat toisistaan lähtökohtaisesti hyvää, eikä kukaan ei yritä vain hyötyä toisista. En ole suoraan sanottuna edes tähän mennessä uskonut, että se voisi oikeasti toimia arjessa. Nyt uskon."



...Koulu siis alkoi lämpimästi, ja lämpimästi se jatkuikin. Ajan myötä, nopeastikin, selvisi että sekä meidän oppilaat että henkilökunta olivat verratonta sakkia. Oppilaita meillä tänä vuonna oli lopulta kaksitoista, joista kaksi jenkkiä ja loput suomalaisia. Ja hauska juttu oli että oppilaista kaksi tuli ensin vain vierailemaan Ruurikkalassa muutaman ekan viikon aikana, mutta ilmapiiri (ja Jumala?) teki niin ison vaikutuksen että he päätyivät oppilaiksi asti. Kai sekin jotain kertoo siitä että asioita tehtiin onnistuneesti. Jumalan armosta! :)


(Koko jengi muovipussibileiden yhteiskuvassa.)

Tietysti kesä oli myös ajoittain haastavakin. Raha-asioiden kanssa on aina välillä haasteita ja niin ihmissuhde- kuin Jumal´suhdehaasteitakin (mä en jaksa käyttää sanaa ongelma) tietysti esiintyy tuollaisessa.kin ympäristössä. Mutta yleensä niistä selvitään, ja mun mielestähän ne on vaan osa elämää, ja dts:ää. Asioita selvitellään ja niistä puhutaan, välillä siihen menee koko ilta, välillä puolet yöstäkin. Mutta niin ne selviää, puhumalla.
Ja kuten Roope paikan johtajana aina koulun alussa oppilaita evästää: "Me jopa toivotaan ettää te hermostutte ja suututte, koska se vapauttaa teitä olemaan aitoja itsejänne." Ja niinhän se on. Ja niinhän useimmat ton puolen vuoden aikana myös hermostuu tai suuttuu. Todetakseen, että heistä pidetään silti.

Elämänkoulu. Sitä sanaa mä viljelen opetuslapseuskoulusta puhuttaessa aika usein, ja taas kerran tämän kesän kokemusten perusteella sanon sen pikkusen varmemmin.
Parasta, ja syy siihen että mä aamuseiskasta puoleen yöhön siellä painoin menemään, tossa kaikessa on se kun joku oppilaista sanoo että ne on päässyt eteenpäin. Tai sen vaan näkee. Tai että ne uskaltaa tehdä jotain mitä aiemmin ei uskaltaneet. Tai ymmärtää Jumalaa ja Jumalan rakkautta enemmän. Tai osaa rakastaa toisia ihmisiä ja osoittaa sen paremmin. Tai kun joku toteaa että: "Jumala puhu mulle eilen..."

Ja tietysti mulle itelle se kun joku sanoo, tai paperille sen kirjoittaa: "mä olen oppinut sulta tosi paljon, kiitos." Se, saa silmät kostumaan. Se taitaa olla paras palkka tässä työssä.

Mun kesän "työtehtäviin" kuulu aika paljon tulkkauksia, ja muita käytännön järjestelyitä ja asioiden hoitoa. Ja jossain määrin olin sellanen "ihmissuhdevastaava", eli koitin pitää huolta siitä että ihmiset pystyy toimimaan toistensa kanssa ja asiat saadaan ratkastua ja ymmärretään toisiamme. Ja sen suhteen homma kyllä meni aika hyvin, mutta mielestäni meillä oli kyllä mahtavaa porukkaakin. Helppoakin, jopa. Silti, mahtui kesään epäonnistumisen tunteitakin. Niitä hetkiä jolloin tietää ettei ole vastannut odotuksia, omia tai jonkun muun, teoillaan, tai olemisellaan. Täydellisyyteen tässä on vielä pitkä matka.


(Alejandro käväisi argentiinasta meitä opettamassa myös.)

Välillä mietin myös sitä miten etuoikeutettua on saada olla tollasessa mestassa ja ihan vaan saada noin monta uutta ystävää. En edes jaksa laskea moneenko ihmiseen olen tänäkin kesänä taas tutustunut. Ja se että elää ihmisten keskellä jossa välitetään toisistamme, siinä on jotain järisyttävää. Sydämeen, sieluun asti menevää. Siihen liittyen erään amerikkalaisen oppilaamme blogista lainaus:

"The people I have gotten to know at Ruurikkala I already love more than I could express. There is such kindness and concern for one another here. Ruurikkala stands as a representation to me of what the church is meant to look like. Would that we could be united as one universal Church in the way that I see here. What mountains we could move if that were so!"

"Ihmiset joihin olen tutustunut Ruurikkalassa, välitän heistä jo enemmän kuin osaan ilmaista. Täällä on niin paljon ystävällisyyttä ja toisista välittämistä. Ruurikkala edustaa minulle sitä miltä seurakunnan on tarkoitus näyttää. Kunpa voisimmekin olla maailmanlaajuisena seurakuntana tavalla jonka näen täällä. Minkälaisia vuoria voisimmekaan siirtää jos näin olisi!"

...Välillä olen miettinyt että pitäisikö sen sijaan että puhutaan Ruurikkalasta palaamisesta "normaaliin" maailmaan puhua siitä että normaalin maailman pitäisi enemmän muistuttaa sitä mitä siellä on. Sitä yhteyttä. Kuka sen normaalin lopulta määrittelee? Jumala.ko?
En siis yritä tässä vakuutella että siellä kaikki on täydellistä ja meidän seurakunnissa asiat ovat pielessä, ei toki. Mutta jotain siellä tehdään oikein, ja se on hyvä. Ja jotain siitä haluan pitää mukanani, missä ikinä menenkin ja minkä veneen alla milloinkin oleskelenkin.

Kesä siis oli, ja meni. Ja ensimmäiset raportit tiimeiltä aktiosta ovat olleet mukavaa kuultavaa. Jumala jatkaa työtään sekä tiimeissä että tiimien kautta, ja niinhän se on parasta. Välillä vähän haikeana mietin tiimejä ja rukoilen niiden puolesta, mutta päälimmäinen tunne on kuitenkin ilo. Siitä, että he kaikki saavat olla siellä. Isoja juttuja pienelle ihmiselle tollaset mahdollisuudet mennä ja tehdä.


(tiimiläisiä keniassa aktiomeiningeissä)

Jokatapauksessa, olen kiitollinen kesästä ja Ruurikkalan porukasta ja Jumalasta ja kaikkien noiden yhdistelmästä. Nyt mun osalta oleminen jatkuu Helsingissä. Ainakin toistaiseksi. Katsotaan minne tuuli kuljettaa. Siis auto.

(dts - good stuff!)


( lainaukset blogeista: http://keltaisissasaappaissa.blogspot.com ja http://allmannerofthingswillbewell.tumblr.com )