Taalla taas. siis ekaa kertaa.

Noniin, tasta se alkaa. Seka mun reissu etta mun reissukertomukset. Ma koitan pitaa kirjotelmat lyhyina ja ytimekkaina (eituu onnistuun mut tuntien) etta jaksatte lukea. Toisaalta, ne ihmiset jaksaa lukea pitkatkin joita nyt oikeasti sattuu kiinnostamaan, niinhan se menee.

Jokatapauksessa, palataan nyt vaikka lahtoa edeltaviin hetkiin, koska sillon mun jo piti tanne kirjottaa, mutta yllatys-pyllatys enpas ehtinyt. Asiat kun jattaa viimetippaan niin usein niilta valttyy kokonaan. Valilla hyva, valilla vahemman..

Siina vaiheessa lahtoa edeltavana iltana kun avasin teilta saamani saastopossun, niin se otti vahan koville. Mulla ei oo vaikeuksia yleensa suhtautua tilanteisiin joissa mua kohtaan ollaan epaystavallisia, mutta tollanen ystavallisyys onkin sit jo vaikeampaa.. Hiljaseksi veti, ja muutakin.. ja viela useaan kertaan seuraavana paivanakin. Mutta kiitos teille. Isosti. Putos budjettihuolista iso osa.

Lahtopaivan aamuna kun herasin niin huomasin etta: kylla, nyt se vihdoin iski se odotettu.kin lahtotunnelma. Pikkunen pyoritys vatsanpohjassa ja sellanen vouhottaminen paalla. Kun tietysti sata ja puoli asiaa jatetty viela vikalle paivalle.

Siita sit ennenpitkaa lentokentalle, vahan sekasin tunnelmin, positiivisin kuitenkin. Koneessa oli joku moottorivika jo valmiiksi, joten se lahti puoltoista tuntia myohassa. Joku kaveri totesikin etta suomi ei halunnut paastaa poikaansa maailmalle. Sitahan se oli, tietysti.
Lentomatkan suurin opetus oli etta lontoon lentokentan vessojen kasienkuivauspuhaltimet on todennakosesti tehokkaimmat maailmassa. Ei siita sen enempaa.
Lennon aikana vihdoin oli myos ekaa kertaa aikaa syventya ostamaani argentiinan matkaoppaaseen, ja ruveta katteleen etta millanen maa se argentiina onkaan ja mihinkas sita menis asustelemaan jahka paasen Buenos Airesiin asti. Siina lukiessa tuli kylla ihan hyva fiilis, kun (tietysti) siina oppaassa rajusti hehkutettiin kaikkia mestoja taalla. Ihmisia myos.
Siita sitten bongasin sopivan halvan hostellin ja katsoin milla sinne paasee, ja loppumatka menikin hamaran rajamailla yrittaessa ottaa reilun kahden viikon univelkoja takasin. Voin sanoa etta ei onnistunut, vasyttaa edelleen.. :)

Aamulla ysilta oltiin perilla. Siita ennakkosuunnitelman, koneessa laaditun, mukaisesti bussilla ja taksilla Palermon alueella olevan hostellin nurkille, ja pienen kikkailun jalkeen kamat oli neljan hengen huoneessa. Hostellissa taitaa olla vaan 15 paikkaa, eli mukavan pieni se ainakin on. Rauhallinenkin, ehka.

Paivan vietin kuljeskellen ympariinsa mestoja katellen. Ehka suurin kysymys joka paivan aikana on herannyt on etta: MIKSI KUKAAN TAALLA EI OMISTA VAIN YHTA KOIRAA!!!! Mika naita oikein vaivaa.. kaikilla joku viis isoa koiraa hihnassa. Tai vapaana. Rento meinki silta osin kylla. Puistossa kaikki koirat juoksentelee vaan keskenansa. (kyse ei siis ole koirapuistoista).

Muuten tuntuu silta etta mulla on ollu jotenkin viimekertaset afrikka- ja aasia-reissut paassa sen osalta etta odotin isompaa kulttuuriplajaysta naamalle, itseasiassa plajaysta ei tullut ollenkaan. Taa on varmaan aikalailla samanlaista meininkia kuin espanjassa. Muistaakseni. Kunhan naa saa viela puhumaan suomea niin eikohan taalla ihan parjaa. Hintataso oli vahan yllatys, vaikka euron kurssi on tosi korkea arg-pesoon verrattuna niin taalla kamat on aika lailla samoissa hinnoissa kuin suomessa. Jopa ruokakaupoissa. Ruoka ravintoloissa jne on sentaan halvempaa. (big mac naytti olevan 1,5 e. En syonyt. :)

Paivan aikana vahan fiilikset vaihdellu, (ja tastahan kannattaa vetaakin isoja johtopaatoksia, sentaan jo eka paiva ja mieskin ihan puhki jo valmiiksi) valilla tuntuu etta ma tuun tykkaan tasta maasta viela tosi kovaa, Buenos Aires ainakin on jollain tavalla sopivan rugged-meininkia mun makuun, mahan tunnetusti en oon niin kovaa sliipatun ja viimeisen paalle laitetun peraan..,
valilla taas tuntuu etta -noh, saa nahda mita tasta viela tulee. Etta onko taa nyt edes niin erilaista olla taalla kun suomessa. Mutta, aika nayttaa, se on ainakin varma se.

Sen oon huomannut, etta espanjaa pitaa piesta paahan kovaa tan viikon ajan. Kun ravintolassakin tilailin ruokia niin onhan siina sellanen puoli-orpo olo. Ainakin sain tarjoilijan hymyilemaan jos en muuta. Lahetystyotahan sekin melkein on, eiko¿? Ens ti pitais menna Cordobaan johonkin perheeseen joka ei kai puhu yhtaan englantia, joten ihan vaan ruokapoytakeskustelujenkin takia pitaa toivoa etta vahan kielta uppoaa mun tunnetusti itsepaiseen kalloon.

Muttta, nyt olen siis taalla. Hyvissa voimissa ja hyvalla mielella. Kiitos muistamisista ja rukouksista ja niita tulen tarvitsemaan jatkossa viela todennakosesti paljon enemmankin.