Tata kirjoittaessa oon Cordobassa, Argentiinassa. Siella basella jossa vuosi sitten olin myos. Ja se on outoa, ja ei. Tuntuu kuin olis ollut poissa vain muutaman hetken. Ihmiset on samoja, vitsitkin on samoja, matékin on samaa. Naapurinpoika on vahan kasvanut, siita sentaan nakee ajan kulun.
Viimeviikko oli taas sellainen kunnon muistutus siita mita se missionuoren meininki taalla Argentiinassa onkaan. Matkustin ystavani Alen johtaman tiimin luo Villa Geselliin, viitisen tuntia Buenos Airesista rannikkoa alaspain, ja siella vietin viikon verran viidentoista hengen tiimin mukana. Ja kuten kuvasta nakyy, meininki oli perus missionuorten aktiota parhaimmillaan - asuttiin baptistikirkossa, nukuttiin siskonpedeissa patjoilla, ja kaytossa oli yksi vessa/suihku josta tuli vain kylmaa vetta. Ja tiimiin kuului siis viisitoista henkiloa, joista puolet tyttoja ja aviopari ja mukana yksi kolmevuotias lapsi. Se on mahtavaa miten karsivallisyys kasvaa noissa jutuissa. Ja rakko.
Oli hyva viikko vaikka olinkin suurimman osan aikaa kipeana. Perus flunssaa ja sellasta, mika kuitenkin vaikutti oloon ja eloon. Ei jaksanut oikein riehua, ja rannallekaan ei oikein tehnyt mieli. Vikoina paivina olin sitten kuitenkin jo sen verran iskussa, etta kun Argentiinalaisen tavan ja aikataulun mukaan illalla puoli yhdeksalta mentiin pelaan seurakunnan nuorten kanssa futista, olin messissa. Ja on siina aina jotain erityista kun Argentiinalaisella pelikentalla tulee kehuja. On on.
Kuitenkin, pelailtiin siina kahteentoista asti, ja sitten sen koko tiimimme kanssa menimme jatkoille jonkun seurakunnan perheen luokse syomaan pizzaa. Joka edelleen on taalla hyvaa. Siina tuli naureskeltua etta jotenkin taalla kaikki tapahtuu muutaman tunnin myohemmassa syklissa kuin koti-Suomessa. Iltakokous sunnuntaina baptistikirkossa alkoi 21.oo. Sellasta.
Oli kiva nahda miten Ale n. 27 aktion kokemuksella johti tiimiaan. Ja arvostan sita etta se on yleensakin johtamassa tiimia, vaikka sen ei koulun johtajana tarttis. Sen nakemys asiasta vaan on etta jos se haluaa opetuslapseuttaa niita staffilaisiaan, sen pystyy tekemaan vaan nayttamalla esimerkkia. Ja, hyvinhan se vetaa. Totesin taas myos etta ihan hyvalla tyomoraalilla taalla evankeliumia viedaan eteenpain, valilla paivat olivat aamuviidesta iltakahteentoista. Kun kerran ollaan aktiossa niin ollaan sitten kunnolla, kotona voi lepailla. :) Tiimin ohjelman kuului mm. pyhakouluntapaisten jarjestaminen koyhien alueiden lapsille niiden asuinalueilla ja ovelta ovelle kaynnit yms. Perussettia.
Villa Gesell on lomakohde jonne kolmasosa Argentiinasta tulee kesan pariksi kuukaudeksi, tai ainakin kyseiselle rannikolle. Sen pari-kolme kuukautta se on taynna vakea, ja loput vuodesta ihan kuollut. Siella ollessa taas muisti etta niin, onhan taalla myos niita ihmisia joilla ON sita rahaa. Toisaalta, kun kavi siella lasten luona, joiden talot olivat hiekkadyynien valissa olevia rotteloita, sen muisti etta on olemassa myos se toinen puoli. Kyllahan niissa viela kesalla asuu, muurahaisia ja torakoita saattaa vahan olla jos ei sen kummempaa, mutta talvea niissa en haluaisi edes ajatella. Aika paljon siella oli tyhjia pulloja ymparistossa, miten paljon se sitten asioihin vaikuttaa - en tieda.
(Villa Gesellin kovasti kansoitettu ranta. Huomatkaa kuvan alareunassa oleva matéa juova lady. Kuten sanottu, matéa juodaan taalla joka paikassa. Ja muuten, kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi, jos joku ei ole sita tiennyt.)
Tossa juuri mietin, etta olenkohan ma liian pehmea tallaseen ymparistoon. Ma en vaan millaan meinaa paasta yli noista tasoeroista. Siita etta joillakin ei vaan ole. Etta jotkut joutuu kerjaamaan. Olis vaan helpompi kun paasis sille tasolle ettei siita vlittis, ettei se tuntuis. Vois olla ja auttaa, mutta ilman etta se tuntuis. Ehka se etta on Suomessa ja laittaa kerran kuussa rahaa jossain kaukana olevan kummilapsen tilille kuitenkin sopii mulle paremmin. Ehka.
Kuitenkin, espanjaa tuli ja on tullut puhuttua rajusti, ja yllattavan hyvin se lahti sujumaan. Sita tassa edelleen koitetaan parannella, hioa epatoivoisesti kielioppia ja koittaa muistaa uusia sanoja. Ainakin tuntimaaraisesti puhetta tulee paljon, laatu on sitten eri asia. Mutta pikkuhiljaa. Matkustan myos poikkeavasti ilman uskollista ystavaani, rantojenmiehen raamattua - Lonely Planetin matkaopasta. Joten olo tuntuu alastomalta. Idea on se, etta joudun kyselemaan hirveasti, jota inhoan, mutta joka tekee minulle ja kielitaidolleni hyvaa. Silti, olo on orpo.
Nyt siis olen Cordobassa. Ainakin taman viikon. Paraytin bussilla kuustoistatuntisen siivun tanne maanantaina. Mulla on uusi laiskanmiehen taktiikka bussimatkailuun. Kun ei oikein millaan jaksais nousta valilla kaymaan vessassa jne. niin se ratkeaa silla etta yksinkertaisesti on vaan syomatta ja juomatta sen matkan ajan. Ja jippii, saa elbata paikallaan vaikka sen parikymmenta tuntia jos haluaa.. :)
On ollut hauskaa kun naapurin (vanhoista tarinoista tuttu) nyt jo 8 vuotias Maxi vahan valia tulee kylaan ja pussaa poskelle ja kertoo miten kova ikava silla on ollut. Ja ma kun mietin etta vierastaakohan se tai muistaakohan se edes. . .
Viikon ohjelmassa taalla saattaa olla ainakin katusoitolla rahan keraamista slummilasten ruokkimiseen. Tai jaakaapin ostamiseen jonne voi hankkia niille ruokia. Kuten sanoin, tama on Ruurikkalan jalkeen ollut taas vahan paluuta perusasioihin. Joskus nailla staffilaisilla ei ole rahaa muuhun ruokaan kuin riisiin, joskus vessapaperi tuntuu turhan kalliilta. Mutta toisaalta, suihku jota joskus pidin aika vaatimattomana, tuntuu ylellisyydelta sen jalkeen kun on jakanut suihkun viikon ajan viidentoista muun kanssa. Joka siis tarkoitti ettei suihkua ennen kello yhta yolla. Kaikki on suhteellista. Taalla parhaillaan kaynnissa oleva DTS on juuri aktiossa Paraguaissa, joten tassa talossa paikalla iltasin on vaan staffin poikia. Joten, voin kirjoittaa tata ilman paitaa. Se on kivaa. Koska ilma on moinoisen lammin. Kuuma.kin.
Sellainenkin mielenkiintoinen juttu kavi, etta ekan kerran matkoillani mut ryostettiin. Tai no, olis edes ryostetty kunnolla, mutta nyysivat vaan ilmeisesti bussiin rinkkaani pakatessaan sielta kaikki hatavarat. Ma kun matkustan aina niin etta rahat on jaoteltu eri paikkoihin, etta jos joku osa (musta) haviaa, aina selviaa muutaman paivan. Ja siina samalla lahti pari Daavidin tahti-kaulakorua jotka olin Israelista tuonut Alelle. SE, harmitti. Viiminen bussimatka ennen niiden luovutusta, puoli maapalloa reissannut ne rinkassa ja ensin niita muutaman paivan Israelissa valinnut, ja sitten. Tuli vaan tyhma olo, kuten sanottu, olis edes ryostetty kunnolla niin olis jaanyt mielenkiintonen kokemus.
Siita puheenollen, kaveri juuri kertoi etta viimisen vuoden aikana taalla basen tienoilla on ryostelty ihan kunnolla. Melkein kymmenen DTS:laista taidettu ryostaa, useimmat tyttoja. Tosin yks poika oli ryostetty ihan kunnolla aseen kanssa. Useimmiten tyttojen kohdalla ollut kyseessa sama tyyppi joka aikanaan ryosti mun koulun aikana Brianan. Oli senkin kerennyt ryostamaan jo toisenkin kerran. Kuulemma slummitatien puheiden mukaan vapautuis putkasta taas torstaina... Jos silla ei asetta ole mukana, niin saa tulla yrittamaan. Kokemus varmasti sekin. Toisaalta, jos sita tarkemmin ajattelee, niin parempi kun ei turhaan uhoa, ehka noi kokemukset on niita joita ilmankin voi elaa. Mutta onhan toi arsyttavaa, koko ajan joutuu oleen varuillaan. Siina mielessa Suomi on kylla helmi maa olla, meilla Ruurikkalassa ei tarvii varoa kuin hirvia.
Niin, ja mita taman viikon jalkeen..? Talla hetkella nayttaa etta Chile kutsuu. Mutta, se selviaa aikanaan. Jokatapauksessa, Jumala teita siella.kin siunatkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti